Kestävänä traagisen menetyksen jälkeen
Kertonut Elise Harms
NELJÄKYMMENTÄYKSI vuotta sitten, 8. tammikuuta 1941, natsit teloittivat mieheni Johannes Harmsin. Miksi? Koska hänen omatuntonsa ei sallinut hänen ottaa osaa sotaan, toisella puolella natsien taistelulinjaa olevien lähimmäistensä tappamiseen. Hän oli päättäväisesti kieltäytynyt sanomasta ”heil Hitler”. Johannes ei pelännyt sellaisen kristillisen puolueettomuuden säilyttämistä henkensäkään kustannuksella.
En unohda koskaan sitä liikuttavaa kirjettä, jonka hän lähetti isälleen Martinille vähän ennen teloitustaan. Mieheni kirjoitti:
”Nyt minullekin on annettu tilaisuus todistaa uskollisuuteni Herralle kuolemaan asti, ei uskollisena vain kuoleman rajalle saakka vaan itse kuolemaan asti. Kuolemantuomioni on jo julistettu ja joudun olemaan yötä päivää käsiraudoissa – (paperilla olevat) merkit johtuvat käsiraudoista – mutta en ole vielä saanut lopullista voittoa. Uskollisena pysymistä ei ole tehty helpoksi kenellekään Jehovan todistajalle. Minulla on vieläkin mahdollisuus pelastaa maallinen elämäni, mutta vain kadottaakseni todellisen elämän. Jehovan todistajalle annetaan tosiaan mahdollisuus purkaa liittonsa vieläpä hirsipuun edessä. Tämän vuoksi olen vieläkin keskellä taistelua ja minun on saatava vielä monta voittoa, ennen kuin voin sanoa: ’Olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, olen uskon säilyttänyt, minulle on talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle.’ Taistelu on epäilemättä vaikea, mutta olen kaikesta sydämestäni kiitollinen Herralle, että hän ei ole ainoastaan antanut minulle tarpeellista rohkeutta kestää tähän saakka kasvotusten kuoleman kanssa, vaan on antanut minulle iloa, jonka tahtoisin jakaa kaikkien rakkaitteni kanssa.
”Rakas isäni, Sinä olet myös yhä vankina, enkä tiedä tavoittaako tämä kirje Sinua milloinkaan. Jos kuitenkin joskus pääsisit vapaaksi, niin pysy yhtä uskollisena kuin olet nyt, sillä tiedäthän, että joka on laskenut kätensä auraan ja katsoo taakseen, ei ole Jumalan valtakunnan arvoinen. . . .
”Kun Sinä, rakas isä, olet taas kotona, niin huolehdithan erityisesti rakkaasta Lieschenistäni, sillä hänelle tulee olemaan kovin vaikeaa tietää, että hänen rakkaansa ei tule takaisin. Tiedän, että Sinä teet tämän, ja kiitän Sinua siitä jo nyt. Rakas isäni, hengessä huudan sinulle: pysy uskollisena, niin kuin minäkin olen yrittänyt pysyä uskollisena, niin voimme nähdä toisemme jälleen. Ajattelen sinua loppuun saakka.”
Ehkä haluat tietää, mitä tapahtui Johanneksen isälle ja minulle hänen teloituksensa jälkeen. Olemmeko kestäneet ja pysyneet uskollisina Jehovalle, niin kuin Johannes kehotti meitä pysymään?
Johanneksen isä Martin oli Sachsenhausenin keskitysleirillä, kun Johannes teloitettiin, ja hän oli siellä sodan loppuun saakka. Sitten hän palasi kotiin Wilhelmshaveniin ja auttoi Jehovan todistajien seurakunnan uudelleenmuodostamisessa sinne. Hän palveli Jehova Jumalaa uskollisesti kuolemaansa saakka, joka tapahtui vuonna 1976 hänen ollessaan kypsässä 90 vuoden iässä.
Minä asun nykyisin pienessä huoneistossa täällä Wilhelmshavenissa, missä olen kasvanut ja missä menin naimisiin Johanneksen kanssa vuonna 1936. Vaikkei minulla olekaan kovin hyvä terveys, toimin edelleen aktiivisesti yhtenä Jehovan todistajana.
Olenko mennyt uudelleen naimisiin? En. Raamatun mukaan olisin tietysti ollut vapaa menemään uudelleen naimisiin. Mutta sellainen ajatus, että olisin saanut onnea toisen miehen syleilyistä sen jälkeen, kun Johannes oli käynyt niin ankaran taistelun pysyäkseen uskollisena, ei viehättänyt minua.
Mutta ennen kuin selitän, mikä on auttanut minua pysymään kestävänä menneitten neljänkymmenen vuoden aikana, niin suokaa minun mennä ajassa taaksepäin ja kertoa teille niistä olosuhteista, jotka johtivat Johanneksen teloitukseen.
PIDÄTYS JA TELOITUS
Johannes pidätettiin 3. syyskuuta 1940. Hänet vangittiin silloin jo toisen kerran naimisiin menomme jälkeen. Sisareni ja minä saimme käydä katsomassa häntä joka kolmen tai neljän viikon kuluttua. Toisella käynnillämme saimme tietää, että hänet oli tuomittu kuolemaan. Minulle ei ollut siksi täydellinen yllätys, kun hänet mestattiin 8. tammikuuta 1941, vaikkakin se tietysti oli järkytys. Se koski minuun erittäin kovasti.
Mutta tiesin, ettei Johannes ollut kuollut rikollisena. Tiesin myös, että virkailijat olivat toistuvasti yrittäneet eri keinoin saada hänet sovittelemaan. Tiesin, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut. En voinut tehdä juuri mitään auttaakseni häntä. Niinpä kun minulle ilmoitettiin, että hänet oli teloitettu, tunsin huojennusta tietäessäni, että se oli ohi. Unohdin sillä hetkellä itseni ja ajattelin: ”Nyt he eivät voi saada häntä sovittelemaan. Enää ei ole vaaraa, että hän olisi uskoton. Hän on kestänyt uskollisena kuolemaan saakka.”
Olimme olleet naimisissa vasta noin neljä vuotta ja kahdeksan kuukautta. Koska olimme olleet kihloissa kolme vuotta, olisimme voineet mennä naimisiin aikaisemmin, mutta lykkäsimme sitä. Tiesimme, mitkä ongelmat saattoivat kohdata meitä. Ajat olivat jo siihen aikaan kriittisiä Saksassa. Jehovan todistajien toiminta oli kielletty maassa.
Kun Johanneksen isä (joka oli jo toista kertaa vankilassa) odottamatta vapautettiin, käytimme tilaisuutta hyväksemme ja menimme naimisiin. Muistan yhä, että se tapahtui kauniina kevätpäivänä toukokuussa 1936. Iloitsimme yhdessä avioparina, kunnes natsit pidättivät Johanneksen.
KATKEROITUMATTA
Jotkut antavat vastoinkäymisen tehdä heidät katkeriksi. He alkavat epäillä Jumalan rakkautta. He moittivat häntä ja menevät jopa niin pitkälle, että epäilevät hänen olemassaoloaan. Kun Johannes teloitettiin, tiesin, että siihen oli syy; hänet tapettiin siksi, että hän pysyi nuhteettomana Jumalaa kohtaan. Mutta vain puoli vuotta sen jälkeen, kun menetin Johanneksen, kuolema iski jälleen – äitini kuoli! Minun täytyy myöntää, että tämä melkein sai minut tulemaan katkeraksi Jumalaa kohtaan. Ajattelin: ”Miksi tänä murheen aikana täytyi myös hänen kuolla, ainoan jolta voin eniten luottaa saavani tukea?”
Mutta pian sen jälkeen aloimme kokea todellisia sodan kauhuja – esimerkiksi hirvittäviä ilmahyökkäyksiä, jotka lähes täysin tuhosivat jotkin Saksan kaupungit. Koska minun täytyi käydä työssä toimeentuloni hankkimiseksi, aloin ajatella: ”Kuka olisi huolehtinut äidistäni tänä vaikeana aikana, jos hän olisi vielä ollut elossa? Kenellä olisi ollut aikaa auttaa häntä ilmahyökkäyksen ajaksi suojaan, sillä hän oli sokea?” Miten vaikeaa se olisikaan ollut hänelle! Sain vähitellen takaisin mielenrauhani ja ymmärsin, että joskus Jehova sallii sellaista, mitä emme ehkä ymmärrä, mutta todellisuudessa hän ”on hyvin hellä kiintymyksessään ja armollinen”. (Jaak. 5:11) Tulin vakuuttuneeksi siitä, että niin kauan kuin säilytin oikean asenteen ja luotin täysin häneen, asiat kääntyvät aina parhaakseni.
Tässä on toinen esimerkki. Meillä oli ollut neljän huoneen asunto. Mutta kun mieheni teloitettiin, minulla ei ollut enää oikeutta pitää sitä. Sain häädön. Mutta minne menisin? Kuin ihmeen kautta eräs upseerin vaimo, joka siirtyi miehensä kanssa toiselle paikkakunnalle, järjesti minulle kolme huonetta asunnosta, josta he muuttivat pois. Muutin raskain sydämin pois paikasta, jossa olimme Johanneksen kanssa asuneet yhdessä. Mutta tiedättekö mitä sille tapahtui puoli vuotta myöhemmin? Se tuhoutui täysin ilmahyökkäyksessä!
LOHDUTUSTA JUMALALTA, EI IHMISELTÄ
Työskentelin eräässä toimistossa siihen aikaan, kun Johannes teloitettiin. Kun työtoverini kuulivat, mitä oli tapahtunut, he yrittivät omalla tavallaan lohduttaa minua. He kutsuivat minua illanviettoihinsa. Vaikka arvostinkin heidän hyvää tarkoittavia ponnistelujaan, sain todellista lohdutusta muualta – Jehova Jumalalta ja hänen Sanastaan Raamatusta.
Ikävä kyllä, toisten puhe ei aina ollut kovin rohkaisevaa. Muistan, kuinka eräs nainen kerran sanoi minulle (pian Johanneksen kuoleman jälkeen): ”Se on teidän oma syynne; ei sen olisi tarvinnut tapahtua. Se oli Johanneksen oma vika!”
Oliko se julmaa puhetta? Tavallaan oli vaikka, kuten sanoin hänelle, hän oli oikeassa. Se oli ’meidän oma syymme’. Johannes olisi voinut välttää sen. Ja jos olisin yrittänyt taivuttaa häntä sovittelemaan, niin ehkä myös minä olisin voinut välttää sen. Mutta kuinka onnellinen olinkaan, että me molemmat olimme pysyneet hengellisesti voimakkaina ja olimme kestäneet! Olin onnellinen sen johdosta, että olin ollut ’osasyyllinen’.
Minulla on tietysti ollut murheen hetkeni, mutta Jehova ”on hyvin hellä kiintymyksessään” ja on aina antanut lohdutusta. Joskus se on tullut hyvin erikoisilla tavoilla. Muistan erään sunnuntain noin kolme kuukautta Johanneksen teloituksen jälkeen. Ilma oli synkkä. Se ynnä kaikki kokemani saattoivat minut todella masentuneeksi. Itkin suurimman osan päivää ja kuljin huoneesta huoneeseen äitini kulkiessa perässäni ja yrittäessä lohduttaa minua. Taistelin kyyneleitä vastaan, mutta en voinut tukahduttaa niitä. Muistan ajatelleeni: ”Sain ainakin kirjeen kerran kuussa, mutta nyt en saa sitäkään – en yhtä ainutta riviä! Kunpa voisin saada vielä edes yhden kirjeen – vain yhden!”
Myöhemmin samana päivänä menin kaapille ja aloin tarkastella mieheni tavaroita, jotka oli lähetetty kotiin hänen teloituksensa jälkeen. Niiden joukossa oli pieni nahkakotelo, jota käytettiin kynien ynnä muun sellaisen säilyttämiseen. Yhtäkkiä huomasin, että sen toinen puoli oli epätavallisen paksu. Näytti siltä kuin sen sisällä olisi ollut jotakin. Revin sen auki, työnsin sormeni sisään ja aloin vetää sieltä pieniä paperinpalasia. Ne olivat kirjeitä, jotka Johannes oli kirjoittanut hyvin pienellä käsialalla kuin päiväkirjaa. Siinä oli kaikkiaan kaksikymmentä kirjettä! Voit kuvitella, miltä minusta tuntui. Yksi kirje olisi ollut minulle ilon aihe. Mutta entä kaksikymmentä? Muistan luvanneeni Jehovalle: ”En koskaan enää valita!”
JÄNNITTÄVÄT SODANJÄLKEISET VUODET
Kuluneitten neljänkymmenen vuoden aikana en ole koskaan ajatellut luopumista. Miksi luopuisin? Johannes oli antanut osansa Jehovalle säilyttämällä nuhteettomuutensa kuolemaansa saakka; minä voin antaa osani pysymällä kestävänä niin kauan kuin olen elossa. (Vrt. Room. 12:1.) Se ei ole tietenkään ollut helppoa, enkä olisi koskaan kyennyt tekemään sitä omassa voimassani. Rukous on ollut äärimmäisen tärkeä apu minulle. Ja Jumalan valtakunnasta saarnaaminen toisille on ollut myös tosi siunaus. Aina kun tunsin murheen saavan yliotteen minusta, lähdin saarnaamaan ”hyvää uutista”. Kun yritin lohduttaa toisia Raamatun sanomalla, unohdin omat ongelmani.
Myöhemmin minulla oli mahdollisuus lähteä pois ansiotyöstä. Silloin voin käyttää enemmän aikaa ”hyvän uutisen” saarnaamiseen toisille. Eräs todistaja antoi minulle pienen auton, niin että voin käydä saarnaamassa syrjäseuduilla, ja kykenin aloittamaan useita raamatuntutkisteluja kiinnostuneille. Muistan erityisesti yhden.
Kävin erään naisen luona torstaina iltapäivällä ja muistan sanoneeni hänelle: ”Olisi paljon parempi, jos voisimme käsitellä näitä asioita järjestelmällisesti jonkin kirjan avulla.” Hän suostui. Sitten lisäsin: ”Ja meillä on erinomaisia kokouksia. Voin hakea teidät sunnuntaina, jos haluaisitte lähteä mukaan.” Koska en halunnut tuhlata aikaa, menin suoraan asiaan!
Hän lupasi lähteä kokoukseen. Kun seuraavana sunnuntai-iltapäivänä koputin hänen ovelleen, hän sanoi: ”Tulkaa hetkeksi sisään. Mieheni ei ole aivan valmis vielä.”
”Mitä?” Hämmästykseni kai näkyi päällekin päin. ”Haluaako miehennekin lähteä mukaan?”
Ja hän lähti. Myöhemmin kerroin heille muista kokouksistamme ja he alkoivat käydä myös niissä. Pian heidät kastettiin ja heidän kodissaan alettiin pitää seurakunnan kirjantutkistelua. Sitä johdetaan heillä vieläkin, melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
KESTÄVYYDEN TUOTTAMA ONNELLISUUS
Katsoessani taaksepäin voin sanoa, että useat eri seikat ovat auttaneet minua kestämään. Ensiksikin Johannes ja minä yritimme valmistautua ja ajatella, mitä koettelevaa voisi tapahtua. Koska ajattelimme tilannetta etukäteen ja päätimme, mitä halusimme tehdä, niin se auttoi meitä selviytymään, kun tilanne tuli todeksi.
Vältimme myös tekemästä mitään sellaista, mikä olisi voinut tehdä koetuksemme vaikeammiksi. Nuorena avioparina emme esimerkiksi ottaneet tarpeettomasti velkaa. Tämä olisi varmaankin tehnyt tilanteen vielä vaikeammaksi meille molemmille.
Vuosien mittaan olen myös oppinut sen, etten odota liian paljon toisilta. Me saatamme joskus ajatella, etteivät kristityt veljemme käy luonamme tarpeeksi usein eivätkä kiinnitä meihin riittävästi huomiota. Mutta miksi minun pitäisi haluta riistää heiltä aika ja energia, jota he tarvitsevat omasta perheestään ja erilaisista seurakunnan vastuista huolehtimiseen? Olen oppinut ymmärtämään, että jos en odota liian paljon toisilta, niin en tunne herkästi pettymystä. Jokainen osakseni saama ystävällisyyden ja huomaavaisuuden teko merkitsee silloin minulle paljon enemmän ja antaa minulle lisäsyyn kiittää Jehovaa.
Tietysti tärkein kestämisen apu on ollut luottamuksen paneminen Jehovaan, kaikkien ongelmieni esittäminen hänelle rukouksessa.
Viimeisessä kirjeessään, jonka Johannes minulle kirjoitti vain muutamia tunteja ennen teloitustaan, hän ilmaisi ajatuksen, joka on säilynyt mielessäni siitä lähtien ja joka on myös kannustanut minua kestämään: ”Me emme halua olla uskollisia Jumalallemme palkan tähden, vaan todistaaksemme uskollisuudellamme Hänen palveluksessaan, että ihmiset, kuten Job, voivat säilyttää nuhteettomuutensa mitä vaikeimmissa koettelemuksissa.”
Kuinka onnellinen Johannes olisikaan ollut, jos hän olisi voinut silloin tietää sen, mitä minä tiedän nyt! Hän iloitsisi tietäessään, että hänen isänsä pysyi uskollisena kuolemaan asti palvellen Jehovaa noin viisikymmentä vuotta ja että neljäkymmentä vuotta hänen teloituksensa jälkeen minä, hänen ”rakas Liescheninsä”, olen edelleen niiden onnellisten joukossa jotka pyrkivät kestämään uskollisesti.
[Kuva s. 28]
Johannes Harms ja natsivirkailijoilta saatu ilmoitus hänen kuolemastaan