Olen nähnyt hämmästyttäviä muutoksia ihmisten elämässä
Kertonut Percy Iszlaub
VUONNA 1949 japanilainen mies nimeltä Kimihiro Nakata murhasi kaksi miestä. Hän oli palkkamurhaaja. Silloin elettiin väkivallan aikaa. Taistelukentillä oli menetetty miljoonia ihmishenkiä, ja jonkin aikaa noiden aikojen väkivaltaisuus vaikutti sodanjälkeisiinkin vuosiin.
Vaimoni Ilma ja minä olimme saapuneet juuri toisen maailmansodan vanavedessä Japaniin lähetystyöntekijöiksi. Kimihiro oli silloin vasta 18-vuotias. Oikeus langetti hänelle hirttämällä toimeenpantavan kuolemantuomion. Jos hän olisi ollut vain muutamaa kuukautta nuorempi, hänelle ei olisi langetettu kuolemantuomiota. Hänet lähetettiin Fukuokan vankilaan odottamaan tuomion täytäntöönpanoa.
Japanissa ei tuomitulle sanota, milloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön. Tuomittu voi joutua odottamaan kuolemantuomion täytäntöönpanoa viikon, kuukauden, vuoden tai useita vuosia; yksi mies odotti 30 vuotta. Kimihirosta tuli vankilassa häiriintynyt ja väkivaltainen mies. Hän tarttui usein kiinni sellinsä kaltereihin ja huusi: ”Miksi ette tapa minua! Tehkää se!” Mutta vuodet kuluivat eikä häntä teloitettu.
Ajan mittaan Kimihiro kiinnostui uskonnosta. Hän hankki Raamatun ja alkoi nauttia sen lukemisesta. Hänellä oli kuitenkin kysymyksiä, joihin hän ei kyennyt saamaan vastauksia. Eräänä päivänä 1950-luvun puolivälin paikkeilla hän sai yhden Vartiotorni-lehden numeron. Eräs hänen tuttavansa, joka ei itse ollut kiinnostunut lehdestä, lähetti sen hänelle. Juuri tällaista Kimihiro oli etsinytkin. Hän kirjoitti Vartiotorni-seuralle saadakseen lisää tietoa, ja yksi Jehovan todistajista lähetettiin käymään hänen luonaan. Todistaja saapui vankilaan, ja kuolemantuomion täytäntöönpanoa odotellessaan Kimihiro alkoi tutkia Raamattua.
Sillä välin, syyskuussa 1957, meidät siirrettiin lähetystyöhön Fukuokan kaupunkiin. Samoihin aikoihin todistaja, joka tutki Kimihiron kanssa, muutti pois, minkä vuoksi minä ryhdyin pitämään viikoittaisia tutkisteluja kuolemansellissä. Juuri ennen saapumistamme Fukuokaan Kimihiro oli kastettu vankilan kylpyhuoneessa.
Täällä siis tapasin kristityn veljen, jonka persoonallisuus oli jyrkästi muuttunut. Kimihiro tuli läheisemmäksi ja rakkaammaksi minulle, kun kuukaudet kuluivat ja kävin viikoittain hänen luonaan. Kun tutustuimme paremmin toisiimme, näin yhtäläisyyksiä aikaisemmassa elämäntavassamme. Itse asiassa ajattelin usein, että jos olisin jatkanut entistä elämäntapaani, niin minäkin olisin voinut päätyä vankilaan.
HURJAA ELÄMÄÄ
Asuin Kaakkois-Queenslandissa Australiassa, ja jo kasvavana koulupoikana aloin tupakoida ja juopotella. Se aiheutti minulle vaikeuksia paikallisen poliisin kanssa. Päihtyneenä käydyt kapakkatappelut olivat jokaviikkoisia. Kerran heitin lasillisen olutta minua solvanneen miehen kasvoille. Juopuneena ajoin romuksi kaksi autoa, ja moottoripyöräkilpailuissa olin joutua vakavaan onnettomuuteen.
Tupakointi ja juopottelu johtivat minut uhkapelin pelaamiseen. Kun poliisi teki yllätyshyökkäyksen pelipaikkaan, etsimme toisen paikan. Erään vedonlyönnin voittaakseni kävelin kerran täpötäyteen tanssisaliin keskiyöllä pyjamaisillani jäätelö toisessa kädessä ja makkaralenkki kaulani ympärillä. Voitin vedonlyönnin mutta hävisin kilpajuoksun poliisin kanssa, joka syytti minua häiriötä aiheuttavasta käyttäytymisestä.
Ryhdyin varastamaankin, ja aluksi ryöstin erään yksityiskodin. Sitten murtauduin elokuvateatteriin ja otin sieltä rahaa ja savukkeita. Tein vielä suuremmankin varkauden, kun varastin toverini kanssa auton moottorin ja asensimme sen toiselle alustalle. Myimme sen saadaksemme rahaa.
Jalkapallon tapainen rugbypeli oli mieliurheiluani. Pelasin etuhyökkääjän tukimiehenä. Pelasimme voittaaksemme; ’taklaa vastapuoli’ oli mottomme. Kerran kun juoksin palloa kantaen, vastapuoli ”taklasi” minut, jolloin minulta murtui kaksi kylkiluuta ja palleani vaurioitui.
JONKINLAISTA VASTUUNTUNTOA
Samanaikaisesti pidin huolta perheemme jäsenistä. Kun isäni ja äitini sairastuivat eivätkä voineet tehdä työtä, jäin pois koulusta ja hankin työpaikan autoasentajana auttaakseni perheemme toimeentulon hankkimisessa. Olin vasta 14-vuotias. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1940, olin korjaamon esimies ja valvoin seitsemäätoista mekaanikkoa.
Pääasiallinen huvitukseni noina aikoina olivat lauantai-illan tanssiaiset. Soitin kornettia tanssiorkesterissa. Usein lähdin työstä puolenpäivän aikaan lauantaina, matkustin johonkin kaukana sijaitsevaan kaupunkiin, soitin myöhään yöhön ja saavuin kotiin auringon noustessa aamulla. Lauantai-illan tanssiaisilla ja tyttöjen kanssa seurustelulla oli tärkeä osuus elämässäni.
ERINOMAINEN VAIKUTTAJA ELÄMÄSSÄNI
Noin 23-vuotiaana tapasin Ilman tanssiaisissa. Aloimme tavata toisiamme säännöllisesti, ensiksi tanssiaisissa. Mutta sitten hän alkoi käydä kotonani, ja äidistäni ja hänestä tuli hyviä ystäviä. Tein kohta selväksi, että aioin mennä hänen kanssaan naimisiin. Miten suuri muutos suhteellamme olikaan oleva elämääni!
Tässä kohden on aiheellista mainita, että äitini oli joitakin vuosia aikaisemmin tullut Jehovan todistajaksi. Kuinka vihasinkaan sitä! Häpesin, kun hän seisoi kaduilla tarjoamassa ohikulkijoille raamatullista kirjallisuutta. Yritin saada hänet luopumaan siitä, mutta turhaan. Ja sanoin hänelle, etten halunnut hänen puhuvan Ilmalle ’järjettömästä uskonnostaan’.
Mutta eräänä iltana tanssiaisten jälkeen Ilma ja minä juttelimme sodasta – toinen maailmansota oli juuri alkanut syyskuussa 1939. Keskustelimme maailman tilanteesta, ja Ilma sanoi: ”Etkö haluaisi, että tulisi oikeudenmukainen ja vanhurskas hallitus, joka saisi aikaan rauhalliset olosuhteet koko ihmiskunnalle?”
”Tietysti haluaisin”, vastasin, ”mutta kuka sellaisen voi saada aikaan? Ihminen on yrittänyt sitä vuosikausia, ja tässä sitä nyt ollaan. Maailmansota on alkamassa!”
”Kaikkivaltias Jumala voi tehdä sen, ja hän tulee tekemään sen”, Ilma vastasi.
”Miksei sitten Kaikkivaltias ole tehnyt mitään tätä ennen? Kaikkialla on sotaa ja kärsimystä. Osaatko vastata siihen?”
Ilma vastasi kysymykseeni, mutta ei niin kuin olin odottanut. Hän otti esiin kirjasen Hallitus ja rauha ja alkoi lukea siitä: ”Ei voi olla pysyvää rauhaa ilman oikeudenmukaista ja vanhurskasta hallitusta. Eikä voi olla mitään oikeudenmukaista ja vanhurskasta hallitusta ilman rauhaa.”
Olin samaa mieltä. ”Mutta miten sellainen saadaan aikaan?” halusin tietää. ”Näytähän minulle sitä kirjasta.”
Hän antoi sen minulle. Katsoin etusivua ja näin siinä lukevan: ”VARTIOTORNIN RAAMATTU- JA TRAKTAATTISEURA . . . Ensimmäinen painos 10 000 000 kappaletta.” Raivostuin! ”Mistä sait tämän?” kysyin.
”Äidiltäsi”, hän sanoi, ”ja olen lukenut sen ja uskon siihen.”
Raivostuin entistä enemmän saadessani tietää, että äiti oli puhunut Ilmalle uskonnosta. Oli käynyt niin, että joitakin viikkoja aikaisemmin Ilma oli kysynyt äidiltä asiaa, joka oli hänestä hämmentävä. ”Kirkkoni opettaa, että pahat menevät helvettiin ja hyvät taivaaseen”, hän aloitti. ”Minusta tuntuu, etten ole kyllin hyvä mennäkseni taivaaseen, mutten ole niin pahakaan, että minun pitäisi joutua helvettiin. Mihin minä sitten sovin?”
Äiti käytti mielellään tilaisuutta kertoakseen Ilmalle Jumalan alkuperäisestä tarkoituksesta tehdä maa paratiisiksi ja siitä, kuinka tämä tarkoitus pian täyttyy hänen valtakuntansa hallinnon alaisuudessa. Hän mainitsi, mitä sanotaan esimerkiksi Psalmissa 37:11 ja 29: ”Nöyrät perivät maan ja iloitsevat suuresta rauhasta. Vanhurskaat perivät maan ja asuvat siinä iankaikkisesti.” Ja hän selitti, että Jeesus oli luvannut pahantekijällekin, joka kuoli hänen rinnallaan, että hänet saatettaisiin takaisin elämään tuohon maalliseen paratiisiin. – Luuk. 23:43.
Niinpä kun Ilma tuli kotiimme viikonloppuisin, äitini pyysi minua kauniisti lähtemään torille ja ostamaan sieltä jotakin illallista varten. Sillä aikaa kun olin poissa hän keskusteli Ilman kanssa Raamatun opetuksista. En tiedä, kuinka kauan sitä oli jatkunut, mutta sinä iltana se aiheutti vihanpurkauksen.
Sanoin Ilmalle, että äidin ei pitänyt puhua hänelle uskonnostaan, koska en hyväksynyt sitä. Mutta sitten Ilma kysyi: ”Etkö usko vapauteen?”
”Tietysti uskon!”
”Etkö sitten ole ulkokultainen?” hän antoi minulle takaisin.
Minua oli nimitelty rumasti aikaisemminkin, mutta tämä oli eri asia, kun sen teki Ilma. ”Sanoit, että olisi suurenmoista, jos olisi olemassa rauhaisa hallitus”, hän jatkoi. ”Mutta kun sait tietää, että Jehovan todistajat kertovat siitä, miten Jumala saa aikaan sellaisen, niin et olekaan kiinnostunut.”
Siinä oli ajattelemisen aihetta, ja lähdin pois vihoissani ja loukkaantuneena. Kului viikko ja soitin Ilmalle saadakseni tietää voisinko tavata häntä jälleen. ”Voit, jos käyttäydyt järkevästi ja keskustelet asioista, joista sinä iltana juttelimme”, hän sanoi.
Niin menin hänen luokseen ja kysyin, mikä sai hänet uskomaan ”Rutherfordin uskontoon”, joksi sitä nimitin. (J. F. Rutherford oli silloin Vartiotorni-seuran presidenttinä.) ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen kuullut näin suurenmoisista asioista”, hän sanoi. ”Se on minusta järkevää. Kun äitisi vastasi kysymyksiini, olisin voinut tanssia ilosta. Tiesin heti, kun kuulin sen, että se oli totuus.”
Minun täytyy myöntää, ettei minun silloin kyllä tehnyt mieli tanssia. Mutta kuuntelin joitakin raamatunkohtia ja suostuin tutkimaan asiaa lisää. Niin meidät vihittiin joulukuun 8. päivänä 1939.
KUINKA ELÄMÄNI MUUTTUI DRAMAATTISESTI
”Olkoon menneeksi, pyydetään jotakuta tutkimaan Raamattua kanssamme”, sanoin Ilmalle. ”Mutta en halua äitiäni enkä hänen 70-vuotiasta ystäväänsä.” Todellisuudessa ajattelin, että tämä oli vain vanhojen naisten uskonto. Niinpä eräs kokoajanpalvelijoina toimiva pariskunta Jehovan todistajia tuli luoksemme.
Aluksi väittelin kovasti heidän kanssaan. En esimerkiksi voinut ymmärtää, kuinka ensimmäinen ihminen Aadam voi tehdä syntiä, jos hän oli täydellinen. Minun mielestäni Jumala ei voinut tehdä kovin hyvää työtä luodessaan hänet, jos hän kerran muuttui pahaksi. Mutta ajan mittaan opin tajuamaan, että Jumala antoi ihmiselle moraalisen toimintavapauden eikä luonut häntä robotiksi. Siksi hänellä oli kyky valita oikein ja väärin tekemisen välillä.
Kun tutkistelumme olivat jatkuneet helmikuulle ja maaliskuulle, kiinnostukseni kasvoi. Eräänä päivänä sanoin Ilmalle: ”Mennään Brisbanen konventtiin.” Se oli huhtikuussa, vain neljä kuukautta avioitumisemme jälkeen. Niin menimme. Minkä vaikutuksen se tekikään minuun! En osannut ajatella, että tapaisimme siellä niin paljon ikäisiämme nuoria ihmisiä; tämä ei tosiaankaan ollut vain vanhojen ihmisten uskonto.
Kotiin palattuamme suhtauduin tutkisteluihimme entistä vakavammin ja ryhdyin saarnaamaan innokkaasti toisille. Eräässä lähikaupungissa Norman Bellotti, nuorukainen joka oli kuulunut kilpailevaan jengiin, tuli myös todistajaksi. Niinpä aloimme nyt todistaa tovereina emmekä toistemme kilpailijoina. Pikkukaupungeissamme monet tunsivat meidät eivätkä voineet uskoa näkemäänsä. Tupakointi, juomingit, varastelu, vastuuton autolla ajo, uhkapelien pelaaminen ja sukupuolisella moraalittomuudella leikittely olivat kaikki mennyttä. Miksi?
Ymmärryksen silmäni olivat auenneet. Uskoin todella koko sydämestäni siihen, että Jehova Jumala perustaisi oikeudenmukaisen hallituksen, valtakuntansa, jota me rukoilemme. (Matt. 6:9, 10; Dan. 2:44) Tämä tieto ja arvostukseni sitä kohtaan aiheuttivat dramaattiset muutokset elämässäni. Se saattoi hyvinkin pelastaa minut sellaisilta vaikeuksilta, joihin Kimihiro Nakata joutui.
UUDEN ELÄMÄN ALKU
Heinäkuussa 1940 Ilma ja minä päätimme mennä Sydneyn konventtiin ja aloittaa myöhemmin kokoajansaarnaamistyön eli tienraivauksen, niin kuin sitä kutsutaan. Erosin työpaikastani autokorjaamon esimiehenä ja myimme kaikki vastahankkimamme huonekalut. Soitin Normanille ja kerroin hänelle suunnitelmistamme. ”Odottakaa minua! Odottakaa minua! Minäkin tulen!” hän sanoi. Niinpä Norman ja hänen sisarensa Beatrice lähtivät mukaamme.
Uskoa vahvistavan konventin aikana me kaikki neljä vertauskuvasimme antautumisemme Jumalalle vesikasteella 24. heinäkuuta 1940. Myöhemmin menimme Vartiotorni-seuran haaratoimistoon Sydneyyn ja pyysimme määräystä tienraivaajaksi. Meidät lähetettiin Townsvillen kaupunkiin Pohjois-Queenslandiin.
Aloittamamme uusi elämä ei ollut helppoa. Mutta se oli antoisaa ja olimme onnellisia, koska olimme varmoja siitä, että toimintamme miellytti Jehova Jumalaa.
Sadekausi kestää Pohjois-Queenslandissa marraskuusta tammikuuhun. Joskus satoi nelisenkymmentä senttiä tai enemmänkin päivässä, mikä aiheutti äkillisiä tulvia. Kerran olimme useita päiviä eristyksissä kahden tulvivan joen välissä. Kun ruokavarastomme loppuivat, söimme villinä kasvavia tomaatteja.
Maailmansodan jatkuessa ennakkoluulo Jehovan todistajia vastaan kasvoi. Tammikuussa 1941 hallitus kielsi toimintamme Australiassa. Mutta me jatkoimme saarnaamistyötämme. Norman ja minä lähdimme maanantaiaamuna työskentelemään syrjäisillä maaseutualueilla. Lastasimme kaksi laatikollista kirjoja toiseen polkupyörään ja toiseen huovat, paistinpannun ja vesisäiliön, josta saimme teevettä. Ilma ja Beatrice todistivat sillä välin kaupungin ympäristössä, kunnes me palasimme perjantai-iltana.
Joskus ruokavarastomme kävivät vähiin, eikä Normanilla ja minulla ollut mitään syötävää päivän tai parin aikana. Silloin voimme vaihtaa joitakin kirjoja ruokaan. Tai joskus pilkoimme puita aterian korvaukseksi. Öisin nukuimme vanhan sillan alla tai vielä useammin puun alla. Moskiittoparvien loitolla pitämiseksi poltimme karjanlantaa; toinen kasa paloi jalkopuolessa ja toinen pääpuolessa.
LAAJEMPIA PALVELUSETUJA
Muutaman kuukauden tienraivauksen jälkeen löysimme eräänä päivänä kotiin palattuamme Vartiotorni-seuralta tulleen kirjeen. Siinä oli kutsu palvelemaan Beeteliin, Jehovan todistajien haaratoimistoon Sydneyyn. Otimme sen mielellämme vastaan. Mutta pian sen jälkeen kun aloimme työskennellä Beetelissä, hallitus määräsi kaikki Beetel-perheen jäsenet poistumaan Beetel-kodista ja otti Seuran omaisuuden haltuunsa.
Ilma ja minut määrättiin työskentelemään Melbournessa. Kiellon aikana saarnasimme vain Raamattua käyttäen ja työskentelimme yksin mahdollisimman huomaamattomasti. Joskus tuntui hieman yksinäiseltä, mutta saimme siunauksia. Ilma kertoo siitä seuraavasti: ”Eräänä päivänä olin saarnaamassa keski-ikäiselle naiselle paratiisimaasta. Hän havaitsi Raamatun totuuden soinnin heti. Hän tutki ja tuli mukaan, vaikka olimme vielä siihen aikaan kiellon alaisia.” Kielto poistettiin kesäkuussa 1943.
Vuonna 1947 olimme kierrostyössä Uudessa Etelä-Walesissa, jossa palvelin siihen aikaan Jehovan todistajien matkustavana edustajana. Nyt meille tarjottiin uusi etu – kutsu Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin, lähetystyöntekijöiden valmennuskouluun New Yorkin osavaltioon. Mitä tekisimme?
Koska olin lopettanut koulunkäynnin 14-vuotiaana, olin pelokas ja tunsin itseni pätemättömäksi sellaiseen kouluun. Mutta pidimme kutsua Jumalan tahtona ja vastasimme niin kuin hänen profeettansa Jesaja: ’Tässä me olemme! Lähetä meidät.’ (Jes. 6:8) Niinpä tammikuussa 1948 seitsemäntoista muun Australiasta ja Uudesta-Seelannista lähteneen kanssa – joiden joukossa oli aikaisempi tienraivaustoverini Norman Bellotti – matkustimme laivalla Yhdysvaltoihin.
Saimme viiden kuukauden ajan intensiivistä raamatullista opetusta, ja sitten meille annettiin lähetystyömääräyksemme. Meidän määräpaikkamme oli Japani.
ELÄMÄ LÄHETYSTYÖNTEKIJÄNÄ JAPANISSA
Ensimmäinen paikka, johon meidät määrättiin, oli Koben kaupunki. Lähetyskotimme sijaitsi korkealla kukkulalla, mistä oli ihastuttava näköala kauniille sisämerelle, jolla kaikenmalliset ja -kokoiset viehättävät veneet porhalsivat edestakaisin laivareittejä. Majakka, joka uskollisesti vilkutti valoaan yötä päivää, opasti merimiehiä vedenalaisten kallioiden ohi.
Naapurinamme asuva ystävällinen lääkäri sanoi: ”Tästä lähetyskodista tulee hengellisen valon lähde tämän tienoon asukkaille.” Kuinka tosiksi hänen sanansa osoittautuivatkaan! Koben kaupungissa ei ollut silloin yhtään paikallista todistajaa, mutta nyt siellä on kaksikymmentä seurakuntaa, joissa on lähes 1 400 Valtakunnan julistajaa. Kyseisen lääkärin kaksi tytärtä kastettiin yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Tokion alueella.
Kodissamme ei ollut huonekaluja ja se tarvitsi kunnon siivousta. Ruoho puutarhassa oli pitkää, joten leikkasimme sen ja levitimme sen lattialle ja nukuimme ruohon päällä vaatteet yllä kolme viikkoa, kunnes tavaramme saapuivat.
Kielen oppiminen oli melko hankalaa aluksi, varsinkin minulle. Puhuin veljille esimerkiksi lampaiden ”syömisestä” (taberu), kun minun piti puhua niiden ”ruokkimisesta” (tabesaseru), tai Vartiotornin ”makaronien” (udon) tukemisesta sen sijaan että olisin puhunut Vartiotornin ”rynnistyksen” (undo) tukemisesta. Veljet kuitenkin aina rakkaudellisesti auttoivat minua näiden vaikeiden kohtien yli ja me jatkoimme ponnisteluamme.
ELÄMÄNMUUTOKSET – KAUNIS ASIA
Ilma ja minä olemme olleet Japanissa nyt yli 31 vuotta. Siitä on tullut meidän kotimme. Kun saavuimme tänne, koko maassa oli vain kolme syntyperäistä todistajaa. Nyt yli 58 400 veljeämme ja sisartamme julistaa Valtakunnan hyvää uutista. Näiden vuosien aikana olen nähnyt monen monia hämmästyttäviä muutoksia ihmisten elämässä – ihmisten jotka olivat syyllisiä hämäräperäisiin liiketoimiin ja hyvin moraalittoman elämän viettämiseen. Mutta sitten Jumalan sanan totuudet koskettivat heidän sydäntään, ja kuinka kaunista katseltavaa muutos onkaan ollut!
Mutta dramaattisin muutos mielestäni tapahtui Kimihiro Nakatan elämässä, hänen joka oli häiriintynyt, väkivaltainen kuolemansellin asukki, joka oli murhannut kaksi miestä. Kuinka nöyrä ja huomaavainen nuori mies hänestä tulikaan! Hän oli innokkaimpia Valtakunnan julistajia, joita olen tuntenut. ”Kun näen sinisen taivaan sellini ikkunasta”, hänellä oli tapana kertoa vierailijoille, ”niin kuinka hartaasti toivonkaan, että voisin olla siellä auttamassa teitä saarnaamistyössä!”
Mutta kuolemansellistäänkin Kimihiro auttoi monia. Hän kirjoitti murhaamiensa miesten perheenjäsenille ja todisti heille, ja he ilmaisivat kiinnostusta. Hän todisti paljon myös oman perheensä jäsenille. Hän opiskeli braillekirjoitusta ja kirjoitti kirjan ”Olkoon Jumala totinen”, kirjasen ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen” sekä Vartiotornin ja Herätkää!-lehden kirjoituksia tälle sokeainkirjoitukselle. Näitä julkaisuja levitettiin eri puolille Japania, muun muassa sokeainkouluihin.
KOHDISTAEN HUOMIOMME EDESSÄ OLEVAAN TOIVOON
Kesäkuun 10. päivänä 1959 poliisiauto pysähtyi lähetyskotimme eteen. Kimihiro oli pyytänyt minua olemaan läsnä teloituksessaan sinä aamuna. Hänen minulle esittämiään viimeisiä sanoja ei ole syytä unohtaa: ”Tunnen tänään voimakasta luottamusta Jehovaan ja lunastusuhriin ja ylösnousemustoivoon. Nukun hetken aikaa, ja jos on Jehovan tahto, tapaan teidät kaikki paratiisissa.” Kimihiro kuoli oikeuden tyydyttämiseksi, jotta olisi annettu ’elämä elämästä’. Mutta hän ei kuollut toivottoman paatuneena rikollisena, vaan antautuneena, kastettuna, uskollisena Jehovan palvelijana.
Olen nähnyt tosiaan hämmästyttäviä muutoksia ihmisten elämässä – Kimihiron elämässä ja omassa elämässäni. Heikentyneestä terveydestään huolimatta Ilma on edelleen uskollinen toverini kokoajanpalveluksessa, josta edusta olemme nauttineet yli 40 vuotta. Kiitämme yhdessä Jehovaa, Jumalaa joka voi muuttaa ihmisten elämän.
[Huomioteksti s. 6]
Se saattoi hyvinkin pelastaa minut sellaisilta vaikeuksilta, joihin Kimihiro Nakata joutui
[Huomioteksti s. 7]
Öisin nukuimme vanhan sillan alla tai vielä useammin puun alla
[Huomioteksti s. 8]
Kimihiro oli pyytänyt minua olemaan läsnä teloituksessaan sinä aamuna