Lesothon vuoristoinen kuningaskunta kuulee ”hyvän uutisen”

JOS ajat Lesothoon Etelä-Afrikan kautta, näet taivaanrannalla ensimmäiseksi jättiläismäistä sahaa muistuttavan jonon rosoisia vuorenhuippuja. Lesotho on länsirajallaan olevaa kapeaa alankokaistaletta lukuun ottamatta kokonaan vuoristoista. Se sijaitsee Afrikan eteläosan selkärangan, Lohikäärmevuorten, kätkössä.

Tämän Afrikan pienimpiin kuuluvan maan pinta-ala on vain 30 355 neliökilometriä ja asukasluku noin 1,1 miljoonaa. Sitä hallitsee pääministeri ja länsimaistyylinen parlamentti, ja sillä on myös kuningas, Moshoeshoe II. Siksi sitä kutsutaan ”Vuoristoiseksi kuningaskunnaksi”.

Lesotho on luultavasti Afrikan kylmin maa. Talvet ovat purevan kylmiä vuorilla, joiden huiput ja solat ovat usein lumen peitossa. Oletko koskaan ajatellut, että Afrikassa voisi hiihtää?

Aluetta piti 1820-luvulla hallussaan pieni heimo, jonka päällikkö oli Moshoeshoe I. Shaka-niminen sotaisa zulupäällikkö hyökkäsi siihen aikaan itäänpäin, ja tappiolle joutuneitten heimojen rippeet saivat turvapaikan Moshoeshoen valta-alueelta. Näin syntyi lopulta Lesotho. Sen asukkaita sanotaan ”sothoiksi” ja puhekieli on ”sesotho”.

Lesotho on pääasiassa Etelä-Afrikan, mutta myös osittain uuden Transkein valtion ympäröimä erillisalue. Maahan saavutaan yleensä lännestä, Caledonjoen ylittävää kapeaa siltaa pitkin. Kyltti Kena ka khotso (’Tule rauhassa’) tervehtii tulijaa. Runsaan kilometrin päässä on Maseru, pieni, unelias pääkaupunki.

Maseru (väkiluku 17 000) on länsimaisen edistyksen ja afrikkalaisen elintavan sekoitus. Nykyaikaiset rakennukset ovat sulassa sovussa pienten savimajojen kanssa; karjalaumat ruuhkauttavat katujen liikenteen; lampaat eksyvät joskus puutarhoihin mutustelemaan kukkia.

”Hyvä uutinen” saapuu Lesothoon

”Hyvä uutinen” saapui Lesothoon 1940-luvun alussa. Kaksi sothomiestä, jotka olivat työskennelleet Etelä-Afrikassa ja kuulleet ”hyvän uutisen” siellä, palasi vuonna 1942 Lesothoon ja alkoi hyvin innokkaasti levittää Valtakunnan sanomaa. Vuonna 1951 siellä oli viisi pientä seurakuntaa ja noin 63 toimeliasta Jehovan todistajaa, heidän joukossaan kymmenen ”hyvän uutisen” kokoajanjulistajaa.

Maserussa on nyt suuri seurakunta, johon kuuluu 125 ”hyvän uutisen” julistajaa, ja kaunis valtakunnansali. Siellä on myös kaksi lähetystyöntekijäpariskuntaa, jotka levittävät ”hyvää uutista” sothoille ja ulkomaalaisten monikieliselle väestölle. Viimeksi mainituista monet työskentelevät Yhdistyneitten Kansakuntien tai muiden järjestöjen avustusohjelmien parissa. Lähetystyöntekijöitten täytyy näin ollen Maserussa työskennellessään pitää mukanaan monenkielistä kirjallisuutta.

Kerran eräs hyvin heikosti englantia puhuva kiinalainen nainen ilahtui lähetystyöntekijäpariskunnan käynnistä. Hän näytti tuoretta kiinankielistä Vartiotornin numeroa ja sanoi: ”Magazine, like ver’ much.” (’Lehti, pitää kovasti.’) Eräs Taiwanissa työskentelevä lähetystyöntekijä oli tilannut sen hänelle lahjaksi. Naisen kanssa alettiin tutkia Raamattua.

Sothoille saarnaaminen eroaa suuresti ulkomaalaisille todistamisesta. Koditkin ovat aivan erilaisia. Ne ovat tavallisesti yhteenpunotuista oksista ja savesta tehtyjä olkikattoisia majoja. Saviseinien ulkopinnassa on usein kauniita, monimutkaisia kuvioita. Lattioihin on sivelty lehmänlantaa, jolloin sivumennen sanottuna saadaan luja, sileä ja hajuton pinta.

Sothot ovat yleensä ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Länsimaalaiset ovat usein torjuvia ja kiireisiä, mutta sothot pitävät sellaista käytöstä huonona, suorastaan karkeana. Kun joku Jehovan todistaja käy kodeissa, häntä pyydetään poikkeuksetta istuutumaan; ei ole hyvien tapojen mukaista antaa vieraitten puhua seisaaltaan. Sitten vierailijan täytyy ensiksi vaihtaa tervehdyksiä ja keskustella kohteliaasti huoneenhaltijan kanssa. Vie kotvan aikaa kysellä puolin ja toisin vointia, kotipaikkaa, lasten lukumäärää, jne. Vasta sitten Valtakunnan julistaja voi alkaa puhua ”hyvästä uutisesta”. Usein koko perhe kokoontuu kuuntelemaan.

Lesothossa eletään siis miellyttävän verkkaisesti – kukaan ei pidä koskaan kiirettä. Kun tiellä kohtaa vastaantulijan, vaikka tuntemattomankin, on tapana pysähtyä, vaihtaa tervehdyksiä ja keskustella kohteliaasti. Mutta sopimukset tapaamisesta ihmisten kanssa voivat aiheuttaa lähetystyöntekijöille painetta – kukaan ei tule koskaan ajoissa!

Vuoristoseutu

Läntinen tasanko, jolla sijaitsee Maseru ja muita pieniä kaupunkeja, on kapea. Idässä kohoavat jylhät ja enimmäkseen karut vuoret. Moniin tämän kauniin maan osiin pääsee vain kapeita polkuja pitkin. Etelä-Afrikasta tuleva rautatie päättyy Maseruun ja on siis vain puolentoista kilometrin mittainen. Vuorilla kulkee muutamia teitä. Useimmat ovat sorateitä, jotka kulkevat paikoin hyvin jyrkkien solien läpi. Autojen täytyy olla nelipyörävetoisia. Erästä solaa kutsutaankin sopivasti nimellä Molimo Nthuse, se on toisin sanoen ’Jumala, auta minua’ -sola!

Lesotho on maastonsa vuoksi maailman ”hevosekkaimpia” maita, ja sen sitkeä, vakaasti asteleva ponirotu tunnetaan hyvin Afrikan eteläosissa. Ylängöillä näkee usein värikkääseen huopaansa kääriytyneen paikallisen asukkaan tyypillinen ruokohattu päässään istuvan hajareisin poninsa selässä ja mennä kopsuttelevan pitkin polkua. Aasitkin ovat tärkeitä Lesothon liikenteessä. Joskus niiden kannettavana on niin suuri polttopuitten, huonekalujen tai muiden tavaroitten kuorma, että pientä, kärsivällistä aasia tuskin näkyy.

Miten ”hyvä uutinen” sitten tavoitti näillä kaukaisilla, melkein luoksepääsemättömillä vuorilla sijaitsevat kylät?

Yksi tekijä oli Lesothon heikko taloudellinen tilanne, joka saa useimmat miehet etsimään vuodeksi tai pariksi työtä Etelä-Afrikasta, enimmäkseen kultakaivoksilta. Kaivoksilla ollessaan jotkut ottavat Raamatun sanoman vastaan Jehovan todistajilta ja kertovat siitä kotiin palattuaan perheelleen ja ystävilleen.

Mutta Valtakunnan sanoma on tavoittanut kaukaiset vuoristoalueet myös toisilla tavoilla. Eräs todistaja pääsi tietöihin syvälle vuoristoon, Mantsonyaneen, johtavalle tielle. Tämä innokas todistaja puhui kaikille tapaamilleen ihmisille ”hyvästä uutisesta”. Hän alkoi tutkia Raamattua joidenkuiden työtovereittensa kanssa ja järjesti tutkisteluryhmän heidän asuessaan teltoissa tien varressa. Hän saarnasi myös kylien asukkaille. Nähdessään heidän ottavan halukkaasti totuuden vastaan tämä veli hankki työpaikan Mantsonyanesta, mikä johti ”hyvän uutisen” toimeliaitten julistajien ryhmän muodostumiseen sinne.

Afrikkalaiset matkavalvojat ovat myös tehneet erinomaista työtä ”hyvän uutisen” levittämiseksi vuoristoon. Päästäkseen pieneen Hatebesin kylään, jossa oli vain kaksi Valtakunnan julistajaa, eräs valvoja käveli 22 tuntia. Matkalla hänelle tarjottiin yösija ja ruokaa eräässä kylässä. Pian pieni maja oli täynnä paikallisia ihmisiä, jotka kuuntelivat innokkaasti sanomaa. Seuraavana päivänä kyläläiset lainasivat hänelle kaksi aasia auttaakseen häntä määränpäähänsä. Perillä Hatebesissa oli kokouksia joka ilta, ja lopuksi pidetyssä esitelmässä oli läsnä 62 henkeä.

Seuraavalla vierailullaan matkavalvoja otti hevosen mukaansa kantamaan paristokäyttöistä diaprojektoriaan, huopiaan ja muita tarvikkeita. Tuon lyhyen vierailun aikana monet tulivat esittämään raamatullisia kysymyksiä ja pyytämään raamatuntutkistelua. Melkein koko kylä – 86 ihmistä – oli läsnä kuvaesityksessä.

Sellaisille syrjäisille ja hajanaisille vuoristoalueille meneminen vaatii kovaa työtä ja uhrauksia. Palava rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiään kohtaan saa todistajat kävelemään pitkiä matkoja, kun he vievät ”hyvää uutista” toisille. Usein äidit eivät jätä pikkulapsiaan kotiin vaan kuljettavat heidät mukana selässään afrikkalaiseen tapaan. Joskus myös rakkaudelliset isät kantavat lapsia ymmärtäen, että äidit ovat väsyneitä. Tämän näkeminen auttaa jo sinänsä alueen ihmisiä tajuamaan, että kristityt isät huolehtivat rakkaudellisesti perheestään.

Quthingissa, lähellä Lesothon lounaisrajaa, asuvat todistajat onnistuivat muodostamaan uuden seurakunnan erikoisella tavalla. Heidän ponnistelunsa erään vuoristossa sijaitsevan syrjäisen paikan tavoittamiseksi palkittiin siten, että erääseen kirkkoon kuuluva mies otti kirjallisuutta ja suostui sitten tutkimaan Raamattua. Kiinnostunut alkoi aikanaan kertoa ”hyvää uutista” toisille kirkkonsa jäsenille, ja eräänä päivänä koko seurakunta oli kuuntelemassa, mitä tutkistelua johtava todistaja opetti. Lopulta monet heistä ottivat sanoman vastaan, ja heistä tuli Jehovan vihkiytyneitä palvelijoita. Paikkakunnalla on nyt seurakunta ja 300-paikkainen valtakunnansali.

Tavat

Lesothossa on kaikkien Afrikan maitten tavoin monia noituuteen ja esi-isien palvontaan liittyviä perinteisiä tapoja. Jotkin näistä ovat todella kummallisia. Esimerkiksi erästä todistajanaista syytettiin siitä, ettei hän pannut huopaa harteilleen palatessaan sairaalasta esikoisensa syntymän jälkeen. Paikallinen päällikkö sanoi tuollaisen laiminlyönnin saattavan aiheuttaa raesateen tai myrskyn, joka tuhoaisi heidän satonsa.

Myöhemmin tämän naisen aviomiehen nähtiin ripustavan vauvanvaippoja ulos kuivumaan. Kyläpäällikkö käski häntä ottamaan ne alas. Miksi? Koska hän sanoi vaippojen ripustamisen kello 11:n ja 15.30:n välisenä aikana voivan aiheuttaa huonoa säätä.

Jehovan todistajien puolueettomuus

Muutama vuosi sitten Lesothossa sattui väkivaltainen poliittinen kapina. Hallitus tukahdutti sen ja lähetti sitten miehiä kyliin rankaisemaan opposition kannattajia. Hallituksen joukkojen lähestyessä erästä kylää muuan iäkäs pariskunta, joka tiesi omaisuutensa ja henkensäkin olevan vaarassa, pakeni vuorille kahden aikuisen poikansa kanssa, joiden tiedettiin olevan opposition kannattajia. Mutta heidän tyttärensä, joka oli Jehovan todistaja, ja hänen pieni lapsensa jäivät kotiin.

Hallituksen joukot olivat pian aidatulla kyläalueella ja alkoivat tutkia majoja läpikotaisin. Mutta kun miehet tulivat majaan, jossa todistaja oli lapsensa kanssa, he tunsivat hänet. Tietäessään hänen olevan Jehovan todistaja ja siksi poliittisesti puolueeton he jättivät hänet ja kodin rauhaan. Tämä on vain yksi niistä monista tapauksista, joissa Jehovan todistajien puolueettomuus on todella suojellut heitä. – Johannes 15:19.

Vastustus

Perinteisen esi-isien palvonnan ja noituuden lisäksi Lesothossa on monia kristikunnan lahkoja ja kirkkoja. Huomattavin näistä on roomalaiskatolinen kirkko. Koska katolisissa kouluissa kiinnitetään paljon huomiota rukouksiin ja uskonnollisiin muotomenoihin, Jehovan todistajien lapsilla on usein vaikeuksia. Joissakin paikoissa on useita lapsia erotettu koulusta, koska he kieltäytyvät osallistumasta väärään palvontaan.

Lesothossa on kuitenkin voimassa palvontavapaus. Jonkin aikaa sitten erään lähellä Mohale’s Hoekia sijaitsevan pienen paikkakunnan päällikkö karkotti erikoistienraivaajan (kokoajantyöntekijän) alueelta ja kielsi pientä Valtakunnan julistajien ryhmää pitämästä kokouksia ja saarnaamasta. Asiasta vedottiin kuitenkin korkeampaan viranomaiseen. Hän käski päällikön lakata häiritsemästä Jehovan todistajia, joiden työn ja palvonnan maan laki hyväksyy.

Kaikki papit eivät suinkaan vastusta ”hyvää uutista”. Eräs matkavalvoja kertoo menneensä eräässä kylässä talosta taloon työskennellessään anglikaaniseen kirkkoon kuuluvan papin kotiin. Valvojan lähestyessä taloa sieltä kuului ääni: ”Älkää vain menkö ohi. Tulkaa sisään.” Seurasi pitkä ja miellyttävä keskustelu ”hyvästä uutisesta”, ja taloon jäi raamatullista kirjallisuutta. Pappi myönsi, että kaksi aikaisemmin hänen kirkkoonsa kuulunutta, huonosti käyttäytynyttä naista muuttui melkoisesti paremmiksi lähdettyään siitä ja tultuaan Jehovan todistajiksi. Papin ystävällinen asenne sai monet paikkakunnan asukkaat kuuntelemaan Valtakunnan sanomaa.

Vastustuksesta, hyvien teiden ja kulkuvälineiden puutteesta, paikallisesta taikauskosta ja monista muista vaikeuksista huolimatta Valtakunnan saarnaamistyö kukoistaa tässä vuoristoisessa kuningaskunnassa. Vuonna 1942 ”hyvää uutista” levitti Lesothossa vain kaksi sothotodistajaa. Nyt todistajia on yli 600. Kristuksen kuoleman muistonvietossa oli vuonna 1982 läsnä 2 662. Eikö Jesaja ennustanutkin, että ”pienimmästä kasvaa heimo”? (Jesaja 60:22) – Lähetetty.