Lollardit, rohkeita Raamatun saarnaajia

JOHN Wycliffena kuolema herätti suurta riemua hänen vihollistensa keskuudessa. Hänen opetustensa aiheuttamat ongelmat eivät enää olisi heidän kiusanaan. He voisivat saada takaisin otteensa kansaan. Wycliffen kirjoitukset ja hänen englanninkielinen raamatunkäännöksensä voitaisiin työntää syrjään. Vaikka se luultavasti olikin heidän toivonsa, se ei toteutunut. Wycliffen seuraajat lollardit olivat päättäväisempiä kuin koskaan pitääkseen hänen työnsä elossa.

Nimi ”lollardi” oli kuultu aikaisempinakin vuosina, sillä se oli alkuisin Alankomaista 1300-luvulta. Mutta Wycliffen kuoleman jälkeen tämä nimi tuli todella tunnetuksi. Se on peräisin keskihollantilaisesta sanasta lullen (josta tulee englantilainen sana ”lull” ja jonka vanha merkitys oli laulaa, hyräillä tai ylistää) ja merkitsee siksi ’Jumalan ylistäjää’. Ylistysajatuksen sekoittaa keskienglantilainen sana loller (latinalaisessa muodossa lollardus), joka tarkoittaa joutilasta kulkuria tai vetelehtijää. Lollardit olivat toki kaikkea muuta kuin joutilaita, kuten ilmenee siitä että he saarnasivat uutterasti Jumalan sanaa kautta Englannin.

Wycliffen toinen Raamattu

Wycliffen raamatunkäännös herätti halua Raamatun ymmärtämiseen, ja se halu piti tyydyttää. Samalla tämän käännöksen käyttö saarnaamisessa paljasti, että sen sanonnat olivat usein vaikeasti ymmärrettäviä. Tarvittiin tarkistettua laitosta, jotta Raamatun sanoma olisi saatu tavallisen kansan kielelle. Tässä työssä olivat apuna monet Wycliffen seuraajat, ja hänen lähin toverinsa John Purvey näyttää ottaneen johdon.

Wycliffen toisen käännöksen esipuheessa kuvaillaan joitakin käännöksessä käytettyjä periaatteita. Latinalaista tekstiä ei hyväksytty sellaisenaan, sillä kääntäjät havaitsivat, että siihen oli hiipinyt virheitä ja väärennöksiä vuosisatojen kuluessa. Mahdollisimman monta vanhaa laitosta koottiin yhteen ja niitä vertailtiin ”yhden latinalaisen Raamatun tekemiseksi jossain määrin oikeaksi; ja sitten tutkittiin se uudelleen, teksti jossa oli huomautukset”. Menetelmä oli melkein ennenkuulumaton noina päivinä. Saatuaan puhtaamman latinalaisen tekstin kääntäjät yrittivät myös löytää mahdollisimman oikean ja täsmällisen merkityksen vaikeille sanoille ja sanontatavoille ja ymmärtää jotakin käytetystä kieliopista. Lopulta kääntäjä piti kiinni ”niin selvästi kuin hän vain voi ajatuksesta” ja antoi sitten tarkistaa ja korjata työn. – The English Hexapla, s. 29.

Seurauksena oli englanninkielinen käännös, jossa oli pyritty säilyttämään latinan ajatus vaikka käytettiinkin englannin kieltä. Tämän tarkistetun laitoksen suosioon saattaa viitata se, että nykyään tätä jälkimmäistä käännöstä on jäljellä viisi kertaa niin paljon kuin aikaisempaa käännöstä. Monet sanat ja sanonnat siirtyivät Tyndalen käännökseen ja sitten myös Hyväksyttyyn käännökseen.

Monet ensimmäisistä englanninkielisistä Raamatuista ovat suuria ja runsaasti koristeltuja, mikä osoittaa rikkaitten ja oppineitten luokkien käyttäneen niitä. Wycliffen jälkimmäistä käännöstä esiintyy kuitenkin melko paljon pienikokoisena, tiheätekstisenä ja suunniteltuna tavallisten ihmisten käyttöön ja mahdollisesti kätkettäväksi taskuun tai viittaan. Pieni koko ja yksinkertainen malli pitivät hinnan alhaisena, ja se oli käytännöllistä aikana, jolloin kansankielisen Raamatun omistaminen saattoi omistajansa vaaralliseen asemaan vaikutusvaltaisten uskonnollisten viranomaisten silmissä.

Saarnaajina joka puolella maata

Lollardisaarnaajat kulkivat enimmäkseen jalan mukanaan vahva sauva suojana ja apuna kävelemisessä. He pysyttelivät maaseutualueilla, koska se oli turvallisempaa, ja kun he saapuivat kylään tai pikkukaupunkiin, ritari tai kartanonherra kutsui ihmiset kuuntelemaan, usein ulkosalle, pieniin maataloihin tai latoihin tai jonkin suuremman talon saliin. Pieni kirjoitelma ja Raamattu pantiin kiertämään, joskus vain kirja tai pari Raamatusta. Kun matkasaarnaaja lähti seuraavaan kylään, nämä kirjoitukset kiersivät henkilöltä toiselle, ja siten niitä luettiin innokkaasti ja niistä keskusteltiin. Tällaisissa kokouksissa ei ainoastaan luettu Raamattua, vaan ihmisiä opetettiin myös lukemaan, niin että useammat voivat itse tutustua Raamattuun.

Raamattua käytettiin opetuksen tueksi. Saarnaajia valmentaessaan Wycliffe itse oli tähdentänyt tarvetta noudattaa niitä yksinkertaisia ohjeita, jotka Jeesus oli antanut lähettäessään seitsemänkymmentä opetuslasta. (Luuk. 10:1–11) Lollardien oli määrä luottaa siihen, että ystävät antoivat heille ruokaa ja yösijan. He pukeutuivat yksinkertaisesti ja heidät voitiin usein tuntea ruskeasta kotikutoisesta viitasta. Monet niistä, jotka kuulivat Jumalan sanaa, hyväksyivät sen, ja lollardismi levisi Oxfordista ja Leicesteristä kautta Keski-Englannin, Walesin rajaseudun ja Länsi-Englannin. Jollakin alueella asuvat voivat sitten puolestaan tutkia toisten kanssa, jotka olivat innokkaita oppimaan.

Seuraavassa yksi esimerkki: ”Nicolas Belward on samaan lahkoon kuuluva ja hänellä on Uusi testamentti, jonka hän osti Lontoosta neljällä markalla neljälläkymmenellä pennillä, ja hän opetti mainittua William Wrightia ja Margeryä, hänen vaimoaan, ja työskenteli heidän kanssaan vuoden ajan ja tutki ahkerasti mainittua Uutta testamenttia.” – Foxe’s Acts and Monuments.

1300-luvun jäljellä olevina vuosina lollardiliike kasvoi jatkuvasti, mutta pysyi enimmäkseen roomalaiskatolisen kirkon yhteydessä. Erillisen joukon muodostaminen oli siihen aikaan ennenkuulumatonta. Wycliffe oli aina työskennellyt kirkon muuttamiseksi sisältäpäin, ja hänen seuraajansa jatkoivat hänen tavoitteitaan jonkin aikaa. Mutta kun lollardien vaikutus maassa lisääntyi, syntyi enemmän kiistaa. Lollardisaarnaajat eivät esittäneet huolellisia perusteluja, joita Wycliffen kirjoituksissa oli ollut. He tuomitsivat sumeilematta pyhiinvaeltajat, taikauskoisuuden, aneet, pyhimykset, pyhäköt ja kuvien käytön. Vähitellen eräät huomattavat lollardit havaitsivat, etteivät he voineet enää jäädä kirkkoon. Sen ote oli kuitenkin niin suuri, että kiinni joutuessaan monet saarnaajat kielsivät uuden uskomuksensa kirkonkiroukseen julistamisen pelosta. Viranomaisten aiheuttama vaino ajoi liikkeen maan alle.

Yritettäessä saada aikaan pysyvämpi ja laillinen reformi esitettiin vuonna 1395 parlamentille julistus, joka sisälsi lollardien tärkeimmät uskonkappaleet. Se naulattiin myös Saint Paulin katedraalin ja muiden huomattavien kirkkojen oviin. Piispat vaativat raivostuneina kuningas Rikhard II:ta ryhtymään toimenpiteisiin. Hän säikäytti liikkeen johtajat alistumaan, ja parlamentti hylkäsi anomuksen. Siitä lähtien piispat yrittivät hankkia ehdottomampia säädöksiä lollardien tukahduttamiseksi.

Ankarampi vaino ei täytä tarkoitustaan

1400-luvun koittaessa lollardit saivat edelleen tukea vaikutusvaltaisilta ystäviltään, jotka olivat auttaneet torjumaan monet heitä vastaan kohdistetut hyökkäykset. Mutta uusi kuningas, Henrik IV, oli asemastaan kiitollisuudenvelassa roomalaiskatoliselle kirkolle. Vaikka hänen isänsä Juhana Gauntilainen oli ollut Wycliffen uskollisimpia ystäviä, tämä Lancasterin herttua Henry oli siinä suhteessa täysi vastakohta. Vuonna 1401 parlamentti hyväksyi asetuksen, joka antoi piispoille tukea kerettiläisten polttamiseksi.

Kun John Purvey vuonna 1401 haastettiin oikeuteen, hän luopui uskostaan. Mutta eräs toinen huomattava johtaja William Sawtry kieltäytyi muuttamasta sitä vakaumustaan, että leipä papin suorittaman siunaamisen jälkeen oli edelleen kirjaimellista leipää eikä kokenut transsubstantiaatiota. Kahden päivän väittelyn jälkeen hänet poltettiin roviolla Smithfieldin karjatorilla Lontoossa. Tästä voitosta huolimatta Canterburyn arkkipiispa Thomas Arundel eteni varovaisesti. Lollardeilla oli edelleen suuri kannatus joissakin kreivikunnissa, eivätkä piispat näillä alueilla uskaltaneet ryhtyä johtamaan vainoa. Kun Eveshamista Worcestershirestä kotoisin oleva vaatturi John Badby joutui roviolle vuonna 1410, nuori prinssi Henry tuli henkilökohtaisesti kehottamaan häntä muuttamaan mielensä. Yhdessä vaiheessa rovio jo vedettiin pois, mutta kaikki taivuttelu oli turhaa. Lopulta tuli sytytettiin. Kun prinssistä tuli kuningas Henrik V, hän päätti jatkaa edelleen isänsä menettelyä. Hän otatti kiinni korkea-arvoisen lollardin, sir John Oldcastlen, ajatellen, että sellainen esimerkki voisi tehokkaammin tukahduttaa kerettiläiset.

Kun Oldcastlen onnistui paeta Lontoon Towerista, hänen kannattajansa nousivat asein puolustamaan häntä. Tämä oli yksi heidän suurimmista erehdyksistään, sillä he olivat kieltäneet sodan kristillisyyden periaatteiden vastaisena. Epäonnistuttuaan yrityksessään siepata kuningas Elthamissa lähellä Lontoota he marssivat Saint Giles’ Fieldsiin Lontoossa liittyäkseen toisten ryhmien mukaan. Mutta heidät kaikki vangittiin tai voitettiin. Vaikka Oldcastle pääsi pakenemaan eikä joutunut kiinni kolmeen vuoteen, hänet lopulta pidätettiin ja poltettiin roviolla vuonna 1417. Lollardit eivät koskaan enää puuttuneet asiainkulkuun asevoimin eivätkä astuneet politiikan areenalle. Vaikka vaino kiihtyi ja monet muut lollardit kuolivat roviolla, se ei voinut pysähdyttää heidän sanomaansa. Norfolkissakin se levisi kuin kulovalkea, kun ristiretkeläispiispa Spencer oli kuollut. Kouluja, joissa opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan, avattiin, ja laittomat kokouspaikat kukoistivat.

Raamatun käytöstä tuli vainon keskipiste. Toulousen kirkolliskokouksessa vuonna 1229 hyväksytty aikaisempi asetus kielsi maallikoita omistamasta Raamattua kansankielellä, mutta sen noudattamista ei vaadittu voimakkaasti Englannissa. Mutta ennen kuin voitiin ryhtyä mihinkään Raamatun kääntämiseen, tarvittiin kuitenkin piispan lupa. Vuonna 1408 Canterburyn pappeinkokous sääti, ettei mitään osaa Raamatusta pitäisi kääntää ja ettei kenenkään pitäisi lukea ”mitään sellaista kirjaa, lehtistä tai tutkielmaa, joka on laadittu John Wycliffen aikaan tai sen jälkeen . . . julkisesti eikä yksityisesti suuremman pannan uhalla”. Tämä vahvistettiin vuonna 1414 lailla, joka määräsi rangaistuksen ihmisille, jotka lukivat Raamattua englannin kielellä. Heidän oli määrä menettää maansa, karjansa, omaisuutensa ja henkensä.

Eräät paikalliset piispat julkaisivat lisää säädöksiä, varsinkin Somersetissa ja Lincolnshiressä. Lincolnshiressä ”James Brewsteriä syytettiin siitä, että hänellä oli pieni Raamatun kirja englanniksi”. Agnes Ashford oli opettanut eräälle miehelle ”osan vuorisaarnaa”. Agnes vietiin kuuden piispan eteen, ja hän sai erikoisvaroituksen, ettei opettaisi näitä asioita edes omille lapsilleen.

Wycliffen opetukset Euroopan mantereella

Vaikkei tavallinen kansa saanutkaan lukea Raamattua avoimesti, korkeassa asemassa oleva voi lukea sitä. Annella, Englannin kuningattarella ja Rikhard II:n puolisolla, oli latinankielinen Raamattu ja myös Raamattu, joka oli kirjoitettu hänen omalla äidinkielellään böömiksi. Hänen veljensä kuningas Venceslaus oli suostunut avioliittoon vuonna 1382 paavin neuvosta, joka toivoi sen koituvan omaksi edukseen, mutta ei osannutkaan odottaa mitä siitä seurasi. Anne sai pian kuulla Wycliffen kirjoituksista ja hankki niistä joitakin sekä neljä evankeliumia englannin kielellä. Koska hän piti niistä, hän antoi Wycliffelle kannatuksensa. Eräät hänen luonaan vierailevat Prahan hovin jäsenet veivät joitakin Wycliffen teoksia Böömiin. Prahan yliopisto myös vahvisti siteitään Oxfordin yliopistoon, joka edelleen suosi melkoisesti Wycliffeä.

Tämän yhteyden vuoksi Jan Hus sai luettavakseen John Wycliffen kirjoitukset. Hän sai koulutuksensa Prahan yliopistossa ja yleni sen rehtoriksi. Vuonna 1403 käytiin keskustelusarja Wycliffen opetuksista. Vallanpitäjät tuomitsivat ne, mutta Hus jatkoi niistä luennoimista. Lopulta paavi Aleksanteri V julkaisi vuonna 1409 paavinbullan, joka määräsi suoritettavaksi tutkimuksen. Hus ja hänen seuraajansa julistettiin pannaan, ja 200 nidosta Wycliffen kirjoituksia poltettiin. Mutta koko Böömi tunsi Husin ja Wycliffen opetukset, eikä kuningas ollut paavin kannalla. Kun paavi kuoli vuonna 1410 ja Prahan arkkipiispa seuraavana vuonna, Hus käytti hengähdystaukoa saarnaamisensa jatkamiseen.

Tuhoisan suuren skisman lopettamiseksi keisari Sigismund kutsui vuonna 1414 koolle Konstanzin kirkolliskokouksen. Jälleen kerran Wycliffen kirjoitusten huolestuttavat vaikutukset otettiin käsiteltäväksi. Paavinkirkko pystyi nyt näkemään seuraukset kahdessa kaukana toisistaan olevassa maassa, Englannissa ja Böömissä. Vuonna 1415 Hus tuomittiin ja poltettiin roviolla keisarin hänelle antamasta turvakirjasta huolimatta. Wycliffe julistettiin kerettiläisyyden johtajaksi siihen aikaan. Hänen kirjansa piti polttaa ja hänen jäännöksensä ottaa haudasta ja poistaa ’siunatusta maasta’. Lincolnin kahden perättäisen piispan mielestä sellainen menettely oli niin vastenmielinen, että sen toteuttaminen lykkääntyi vuoteen 1428. Silloin Wycliffen ruumis kaivettiin esiin haudasta ja poltettiin, ja hänen tuhkansa siroteltiin läheiseen Swiftjokeen. Oli luonnollista, että jotkut näkivät tässä halveksittavassa teossa vertauskuvallisen merkityksen: Samoin kuin joen vedet veivät Wycliffen tuhkan avomerelle, niin hänen opetuksensakin leviäisivät kautta maailman.

Eräs vuodelta 1572 oleva maalaus kuvasi Wycliffen iskevän kipinää, Husin hehkuttavan kekäleitä liekkiin ja Lutherin heiluttavan palavaa soihtua. Wycliffe esitti monta sellaista ajatusta ja periaatetta, jotka tulivat esiin 1500-luvulla, kun ns. uskonpuhdistus poisti joitakin pimeän keskiajan kuluessa syntyneitä perinteitä ja vääriä opetuksia. Lollardit säilyivät läpi tämän aikakauden. Kun Lutherin kirjoitukset saapuivat Englantiin, lollardien seurakunnat sulautuivat tähän uuteen liikkeeseen, sillä niin samanlaisia olivat niiden opetukset.

Vähitellen Raamattu vapautui kahleista, jotka olivat tehneet siitä suljetun kirjan kaikille muille paitsi joillekuille suosituille rikkaille. Arvostammeko me nykyään sitä rohkeutta, jota esi-isiemme on ehkä täytynyt osoittaa? He vaalivat Raamattua lukemisen ja tutkimisen – jopa maansa, vapautensa ja elämänsä – arvoisena kirjana. Pidämmekö me tätä suurella vaivannäöllä saatua vapautta tutkia Raamattua merkityksellisenä? Me voimme sanoa pitävämme sitä merkityksellisenä vain, jos itse ryhdymme tutkimaan Raamattua ja ilmaisemaan aktiivista uskoa kertomalla sen totuuksia toisille.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 28]

Swiftjoki