John Wycliffe – Raamatun puolustaja

ENGLANNISSA Leicestershiren kreivikunnassa virtaa Swiftjoki rauhallisesti halki peltojen ja niittyjen ja ohittaa pienen Lutterworthin kaupungin. Lopulta tämä virta yhtyy Avonjokeen lähellä Rugbya Warwickshiressä. Nykyään on vaikea yhdistää tätä rauhallista näkymää joihinkin 600 vuotta sitten sattuneisiin tapahtumiin. Varsinkin yksi tapahtuma on niin outo, että se on hämmästyttänyt oikeamielisiä ihmisiä tähän päivään saakka.

Me saatamme pitää ilman muuta asiaan kuuluvana, että meillä on vapaus lukea Raamattua, mutta John Wycliffen aikana tilanne oli toinen. Kun tarkastelemme joitakin tapahtumia, jotka johtivat siihen järkyttävään toimenpiteeseen, johon Swiftjoki liittyi, opimme ehkä arvostamaan enemmän vapauttamme tutkia Pyhää Raamattua.

Keskiaikana Englannissa oli vallalla feodalismi. Elämä kylissä ja kaupungeissakin oli varsin eristettyä, koska kartanonherra vallitsi kansaa. Hän vaati suuren osan alaistensa työpanoksesta ja soi heille hyvin vähän vapautta työskennellä omilla pienillä vuokratiloillaan. Talonpoikien köyhät asunnot muodostivat jyrkän vastakohdan rikkaitten maanomistajien suurille kivirakennuksille ja linnoille. Koska talonpojat eivät olleet saaneet koulutusta ja olivat siksi monissa suhteissa hyvin tietämättömiä, he olivat pelokkaita ja taikauskoisia ja he kärsivät usein ruttotaudeista ja nälästä, jotka huipentuivat vuoden 1349 mustaan surmaan. Myös kirkon ja luostarilaitoksen valta oli hyvin sortava.

Koska oppimismahdollisuudet olivat niukkoja, seurakuntien papit olivat usein yhtä tietämättömiä kuin talonpojat. Toisaalta munkit valvoivat ihmisten hengellistä elämää. He kulkivat ihmisten keskuudessa saarnaamassa ’seitsemää kuolemansyntiä’ ja vaatimassa heiltä almuja ja lahjoituksia kerätäkseen varoja luostarilleen, joka oli verovapaa, koska sen katsottiin kuuluvan paaville. Anekauppa ja synninpäästöjen ja pyhäinjäännösten myyminen myötävaikuttivat rikollisuuden ja löyhän moraalin anteeksiantamiseen ja siten niiden lisääntymiseen.

Monet kyllästyivät maaorjuuteensa. Lopulta jotkut isännät alkoivat käyttää vuokrauksen sijasta päivätyövaatimusta, mikä järjestely antoi enemmän vapautta talonpojalle. Kun talonpoika sai enemmän itsenäisyyttä, hänelle tuli enemmän mahdollisuuksia ajatella ja osallistua yhteiskuntaelämän eri puoliin. Tarvittiin vain joku arvovaltainen puhetorvi hänen ajatustensa ilmaisemiseen. Tällainen puhetorvi löytyikin John Wycliffestä.

WYCLIFFE ILMAISEE KANTANSA

Jolloinkin vuosina 1328–1330 syntynyt John Wycliffe lähetettiin Oxfordin yliopistoon, missä hän menestyi niin että hänestä tuli Balliol-collegen opettaja vuonna 1361 ja joitakin vuosia myöhemmin teologian tohtori. Hänen perehtyneisyytensä Englannin oikeusjärjestykseen ja kanoniseen oikeuteen ei johtunut pelkästään hänen kiinnostuksestaan aihetta kohtaan, vaan syvälle juurtuneesta halusta nähdä vapauksia puolustettavan ja ylläpidettävän.

Kuningas Juhanan ajasta lähtien oli paaville maksettu veroa sen tunnustukseksi, että hänellä oli ylin valta Englannissa. Vuonna 1365 paavi Urbanus V vaati tätä rahaa yli 30 vuoden ajalta. Seuraavana vuonna parlamentti päätti, että kuningas Juhana oli ylittänyt oikeutensa, että feodaaliveroa vastustettaisiin ja että tarvittaessa maa puolustautuisi paavia vastaan. Kun paavi havaitsi tässä lausunnossa ilmaistun päättäväisyyden, hän luopui vaatimuksestaan mutta sai samalla Englannissa olevat kannattajansa, luostarijärjestöjen jäsenet, nousemaan vastarintaan.

Wycliffe puolestaan kirjoitti traktaatin, jossa hän puolusti laillisesti parlamentin omaksumaa kantaa. Hänen perustelunsa oli esitetty hallituksen eri jäsenten lausumina sanoina.a Yksi jäsen esitti: ”Paavin velvollisuus on olla tunnetusti Kristuksen seuraaja, mutta Kristus kieltäytyi omaamasta maailmallista valtaa. Paavin on siksi samoin kieltäydyttävä. Jotta me siis saisimme paavin pysymään pyhässä tehtävässään, niin meidän velvollisuutemme on vastustaa häntä siinä, mitä hän nyt vaatii.” – John Wycliffe and His English Precursors, s. 131.

Veroraha ei ollut ainoa, mitä paavi yritti saada Englannista. Aika ajoin paavin nuntius ja hänen palvelijansa matkustivat halki maan ja keräsivät kolehtia ja veivät ne sitten Roomaan. Yhden sellaisen käynnin aikana vuonna 1372 Wycliffe laati juridisen kirjelmän, jossa hyökättiin tätä menettelyä vastaan. Siten hän asetti myös kyseenalaiseksi sen periaatteen, että kaiken, mitä paavi halusi tehdä, täytyi olla oikein. Lisäksi Wycliffe osoittautui erittäin taitavaksi puolustamaan sitä menettelyä, johon parlamentti oli ryhtynyt. Ei ole siksi hämmästyttävää, että Wycliffe nimitettiin vuonna 1374 yhdeksi kuninkaan edustajista neuvottelemaan Bruggessa pidettyyn paavilliseen konferenssiin, jossa esitettiin valituksia Rooman kirkkoa vastaan. Samana vuonna Wycliffe nimitettiin Lutterworthin kirkkoherraksi mahdollisesti kuninkaalle suorittamiensa palveluksien vuoksi.

Vaikka Wycliffellä olikin hyvä asema joissakin piireissä, hänellä oli monia vihollisia. Vuonna 1377 hänet kutsuttiin piispainkokoukseen St. Paulin katedraaliin. Hän olisikin todennäköisesti joutunut vaikeaan tilanteeseen, elleivät Juhana Gauntilainen, Lancasterin herttua, ja muut vaikutusvaltaiset liittolaiset olisi puuttuneet asiaan. Tällä kertaa tappion kärsineinä Wycliffen viholliset vetosivat paavin hoviin. Paavi julkaisi viisi bullaa Wycliffeä vastaan tuomiten hänen oppinsa kerettiläisiksi ja suositellen toimenpiteisiin ryhtymistä häntä vastaan. Niinpä Wycliffe joutui uuden kokouksen eteen Lambethin palatsiin Lontooseen, mutta tällä kertaa kuninkaan äiti puuttui asiaan. Kannatuksensa osoitukseksi joukko tavallisia kansalaisia raivasi tiensä sisään. Näin voimakkaan puolustuksen edessä kokous epäröi toimia paavin toivomuksen mukaan, ja niinpä se vain kielsi Wycliffeä pitämästä luentoja ja saarnoja pahennusta herättävistä opetuksista.

ENSIMMÄINEN WYCLIFFEN RAAMATTU

Siitä, kuinka kauan Wycliffen ystävät olisivat voineet suojella häntä, ei ole tietoa. Mutta paavi Gregorius XI:n kuolema toi mukanaan tilanteen, joka saattoi kirkon sellaiseen taisteluun, että Wycliffe melkein unohdettiin manner-Euroopassa. Uuden paavin, Urbanus VI:n, toimenpiteet saivat nopeasti eräät vaikutusvaltaiset kardinaalit kääntymään häntä vastaan. He lakkasivat kannattamasta häntä väittäen, että hänen vaalinsa oli laiton. Kun se ei saanut Urbanusta luopumaan virastaan, kardinaalit valitsivat oman paavinsa, Klemens VII:n, ja niin syntyi tilanne, jota historia sanoo suureksi skismaksi.

Kun ihmiset ja kansat asettuivat kannattamaan jompaakumpaa paavia, Wycliffessä heräsi yhä suurempi vastenmielisyys. Hän oli valmistautunut kannattamaan sitä paavia, joka osoittautuisi aidoksi väitteissään. Mutta kun Wycliffe näki, että kumpikin paavi tuomitsi toisensa ja oli valmis ryhtymään epäkristillisiin toimiin vallan ja aseman saavuttamiseksi, niin hän julisti että molemmat paavit olivat vääriä. Hän näki nyt täysin selvästi, mitä ulkokultaisuutta liittyi siihen virkaan, jota hän oli pitänyt hengellisenä auktoriteettina. Minkä tai kenen puoleen hän voi kääntyä löytääkseen Jumalan ja Kristuksen todellisen hengellisen auktoriteetin?

Kaikki hänen tutkimuksensa, mietiskelynsä, väittelynsä ja pohdintansa johtivat nopeasti selkeytymiseen. Vain Raamattu oli ainoa totuuden mittapuu, kaiken hengellisiä asioita koskevan tosi tiedon lähde. Nykyään tällainen ajatus ei vaikuta epätavalliselta, mutta siihen aikaan jolloin kirkko ankarasti rajoitti Raamatun levikkiä (niin että sitä oli hyvin vähän saatavissa englannin kielellä), se oli useimmista ihmisistä uusi ja hämmästyttävä ajatus. Wycliffe valmisti teoksen nimeltä ”Pyhän Raamatun totuudesta”, ja sen pääkohtiin kuului selvän rajan vetäminen Raamatun ja perinteen välille.

Pian Wycliffe ymmärsi, että Raamattua pitäisi julistaa ihmisille, ettei papin ja maallikon välillä pitäisi olla mitään eroa ja että tavallisen talonpojan pitäisi kyetä lukemaan itse Raamattua. Muutamien ystäviensä kanssa hän ryhtyi kääntämään Raamattua latinankielisestä Vulgatasta englanniksi. Alkukielten käyttöä ei silloin lainkaan ajateltu Englannissa. Kreikka oli ollut unohduksissa satoja vuosia eikä Wycliffe osannut sitä. Kääntämistyö edistyi kiireisenä vuosien 1379 ja 1382 välisenä aikana. Samaan aikaan Wycliffe opetti ja valmensi matkasaarnaajia, jotka kulkivat kautta maan Jumalan sana mukanaan.

Raamatunkäännöksen kreikkalaiset kirjoitukset valmistuivat todennäköisesti vuonna 1382. Heprealaisten kirjoitusten kääntäminen oli epäilemättä silloin käynnissä innokkaan Wycliffen seuraajan, Nicholas Herefordilaisen, valvonnassa. John Purvey, joka myös auttoi työssä, oli Wycliffen sihteerinä joitakin vuosia. Syntynyt käännös oli niin kirjaimellinen, että se jopa jätti huomioon ottamatta englannin kielelle ominaiset ilmaukset. Mutta koko Raamattu oli ensimmäisen kerran tavallisen kansan ulottuvilla.

TRANSSUBSTANTIAATIOKYSYMYS

John Wycliffe oli monta vuotta ollut vakuuttunut siitä, että Herran ehtoollinen oli erittäin tärkeä tilaisuus. Vuonna 1381 hänen halunsa erottaa kirkon opetus ja perinne siitä, mitä opetetaan Pyhässä Raamatussa, sai hänet hyökkäämään transsubstantiaatioajatusta vastaan. Tämän opin mukaan, joka esitettiin ensiksi 800-luvulla, leipä ja viini muuttuivat papin siunatessa todella Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Wycliffen perustelu nojautui evankeliumeissa ja Paavalin kirjoituksissa oleviin kohtiin, jotka käsittelivät suoraan tätä kysymystä, ja moniin muihin aiheeseen liittyviin raamatunkohtiin. Esimerkiksi kun Jeesus sanoi: ”Minä olen tosi viiniköynnös”, hän ei tarkoittanut, että hänestä oli tullut kirjaimellinen viiniköynnös tai että kirjaimellinen viiniköynnös olisi muuttunut Kristuksen ruumiiksi. (Joh. 15:1) Se oli sen sijaan kuvaus, jota käytettiin tärkeän totuuden opettamisessa. Kun Wycliffe paljasti perinteen Jumalan sanan avulla, hän korosti sitä, ettei tämä transsubstantiaatio-opetus kuulunut varhaiskirkon oppiin ja että jopa Hieronymuksella oli raamatullinen käsitys.

Kaikista Wycliffen suorasukaisista kirjoituksista ja saarnoista tämä oli ehkä vaikein kirkon kestettäväksi. Messu-uhri-oppi oli pääasiallinen keino, jonka avulla kansa pidettiin kirkon vallan alaisuudessa. Jopa Wycliffen vahva liittolainen Juhana Gauntilainenkin lähti Oxfordiin yrittämään vaientaa häntä, mutta turhaan.

Vuonna 1381 syttynyt talonpoikaiskapina herätti lisävastustusta Wycliffeä kohtaan. Tuhannet kapinalliset marssivat Wat Tylerin ja muiden johdolla Lontooseen, aiheuttivat tuhoa polttamalla ja tappamalla, ja lopulta he teloittivat Canterburyn arkkipiispan, ennen kuin heidät kukistettiin.

Wycliffeä syytettiin osaksi tästä kapinasta, sillä hänen opetustensa väitettiin kiihottaneen kansaa asettamaan kyseenalaiseksi yläpuolellaan olevien vallan. Vaikka tämä väite olikin perusteeton, tapahtuman johdosta nousi valtaan uusi arkkipiispa, William Courtenay. Jo Lontoon piispana ollessaan tämä mies oli toiminut Wycliffeä vastaan. Arkkipiispana Courtenay kutsui vuonna 1382 koolle kirkolliskokouksen, joka tuomitsi Wycliffen opit kerettiläisiksi ja erheellisiksi. Wycliffe erotettiin Oxfordin yliopistosta, ja julkaistiin säädös, jonka mukaan jokainen, joka saarnaisi tuomittuja oppeja tai edes kuuntelisi jonkun saarnaavan niitä, julistettaisiin kirkonkiroukseen.

HÄNEN ELÄMÄNSÄ VIIMEISET VUODET

Sen, että Wycliffe edelleen pysyi vapaana miehenä, täytyy katsoa johtuneen eräiden hänen voimakkaitten ystäviensä jatkuvasta tuesta ja parlamentin asenteesta, sillä se ei ollut vielä osoittautunut uuden arkkipiispan nöyristeleväksi palvelijaksi. Wycliffen toiminta keskittyi nyt Lutterworthiin, ja hän jatkoi kirjoittamista ja seuraajiensa kannustamista. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota Norwichin piispan, erään Henry le Spencerin, toimiin, joka oli tullut talonpoikaiskapinassa tunnetuksi rohkeudestaan ja siitä, että hän aiheutti ensiksi kapinallisille tappion Norfolkissa.

Tämä vasta mainetta hankkinut ylpeä piispa päätti ottaa osaa suureen skismaan. Vuonna 1383 hän sai Urbanus VI:lta bullan, jossa hänet valtuutettiin järjestämään ristiretki Klemens VII:tä vastaan. Hän kokosi nopeasti armeijan lupaamalla synninpäästön ja antamalla anekirjeitä niille, jotka palvelisivat hänen alaisuudessaan. Wycliffe oli jo puhunut skismasta selväsanaisesti, ja seuraavaksi hän kirjoitti traktaatin nimeltä ”Papiston sotaa vastaan”. Hän vertasi skismaa kahden koiran tappeluun samasta luusta. Hän väitti, että koko paavien riita oli Kristuksen hengen vastaista, koska siinä oli kysymys maailmallisesta vallasta ja asemasta. Syntien anteeksiannon lupaaminen sellaiseen sotaan osallistumisesta perustui valheeseen, sanoi Wycliffe. Sen sijaan he kuolisivat epäuskoisina, jos he kaatuisivat sodassa, joka oli täysin epäkristillinen. Ristiretki epäonnistui surkeasti, ja kerran niin ylpeä piispa palasi Englantiin häpeissään.

Aikaisemmin vuonna 1382 Wycliffe oli saanut halvauksen, joka osittain vammautti hänet. Kaksi vuotta myöhemmin hän halvaantui toisen kerran ja tuli puhekyvyttömäksi. Hän kuoli muutamaa päivää myöhemmin 31. joulukuuta 1384, ja hänet haudattiin Lutterworthin hautausmaahan, jossa hänen jäännöksensä saivat olla koskemattomina yli 40 vuotta.

Sitten vuonna 1428 nähtiin outo ja järkyttävä tapahtuma. John Wycliffen hauta avattiin 14 vuotta aikaisemmin pidetyn Konstanzin kirkolliskokouksen säädöksen nojalla. Hänen jäännöksensä kaivettiin esiin ja poltettiin ja tuhka vietiin vähän matkan päässä virtaavalle pienelle Swiftjoelle. Siellä se siroteltiin veteen, ja se ajelehti vesien mukana Avonjokeen, sitten Severniin ja avomerelle. Tähän tekoon syyllistyneet eivät tarkoittaneet sitä millään tavalla vertauskuvalliseksi. Kuitenkin ne, jotka etsivät jonkinlaista lohdutusta kostoteosta, tulkitsivat sen siten. Miksi se tapahtui niin kauan Wycliffen kuoleman jälkeen, kun hän ei enää voinut henkilökohtaisesti olla piikkinä Englannin uskonnollisten viranomaisten lihassa? Jonkin ajan kuluttua ilmestyvä kirjoitus, joka käsittelee hänen seuraajiaan lollardeja, tulee antamaan tähän kysymykseen vastauksen.

[Alaviitteet]