”Pysy työssä kunnes se on saatu valmiiksi”
Kertonut Lois Dyer
Näin ajattelin, kun aloitin kokoajanpalveluksen 49 vuotta sitten. Saamani tehtävät ovat vieneet minut Perthistä Tokioon ja osakseni on tullut monia antoisia kokemuksia.
Synnyin vuonna 1910 Northamin maaseutukaupungissa Länsi-Australiassa. Varhaisimpiin muistikuviini kuuluvat eräät suuret kirjat kirjahyllymme alimmalla hyllyllä. Ne olivat Vartiotorni-lehden sidottuja vuosikertoja aina vuodesta 1904 lähtien.
Kaupungissa ei ollut siihen aikaan Jehovan kansan seurakuntaa, mutta kolporteeraajat kävivät silloin tällöin luonamme. Isäni uskoi siihen, mitä hän luki Vartiotornin julkaisuista, ja sairastuttuaankin hän puhui toisille Raamatun totuuksista. Veli Robert Lazenby tuli Perthistä pitämään puheen isäni hautajaisissa vuonna 1929. Tämän puheen kuultuani ymmärsin heti, että se edusti totuutta, ja siitä lähtien luin kaikki saatavissa olevat Seuran julkaisut.
Koska halusin hartaasti palvella Jehovaa, kirjoitin heinäkuussa 1931 Vartiotorni-seuralle ja ilmaisin haluavani osallistua todistamiseen ovelta ovelle. Vastaukseksi sain useita laatikollisia kirjoja ja anomuksen osa-ajan tienraivauspalvelukseen. Niin, tällä erikoispalveluksella oli englanninkielellä sama nimi kuin nykyäänkin, ja myös tavoite oli sama: omistaa 60 tuntia joka kuussa ”hyvän uutisen” julistamiseen. Otin tämän edun vastaan, vaikkei minua ollutkaan vielä kastettu.
Ensimmäinen kirje, jonka sain Seuralta tämän jälkeen, sisälsi jäljennöksen vuoden 1931 Columbuksen konventissa Ohiossa Yhdysvalloissa hyväksytystä päätöksestä, joka koski nimen ”Jehovan todistajat” omaksumista. (Jes. 43:10–12, UM) Äitini ja minä allekirjoitimme sen mielellämme. Olimme edelleen erillään muista, mutta ryhdyin todistamaan kotikaupungissani. Koska olin toiminut kaksi vuotta opettajana paikallisessa kansakoulussa, minut tunnettiin hyvin yhdyskunnassa. Todistamistyön aloittaminen ovelta ovelle yksin ei ollut helppoa, kun en edes ollut suoranaisessa yhteydessä mihinkään seurakuntaan. Kävin monia keskusteluja uskonnollisten vastustajien kanssa. Eräs anglikaaninen pappi sanoi ylenkatseellisesti: ”Et varmaankaan usko tarinaan Aadamista ja Eevasta!” Toiset kuuntelivat ja ottivat kirjallisuutta mutta en osannut hoitaa kiinnostuneita. Sisareni ja hänen miehensä lukivat Vartiotornia, vaikkei meillä ollutkaan mitään järjestettyä tutkistelua, ja kaipasin suuresti yhteyttä seurakuntaan.
Tammikuun 1. päivänä vuonna 1932 äitini ja minä muutimme Perthiin. Mikä ilo olikaan päästä kristillisen seurakunnan yhteyteen ensimmäisen kerran! Muutamaa päivää myöhemmin, 4. tammikuuta 1932, meidät molemmat kastettiin Subiacon valtakunnansalissa. Heti seuraavana päivänä ryhdyin vakituiseksi tienraivaajaksi ja työskentelin innokkaitten tienraivaajien ryhmän kanssa. Olin erittäin onnellinen sen johdosta, että sain apua kokeneilta Valtakunnan julistajilta. He kaikki kannustivat minua ’pysymään työssä kunnes se on saatu valmiiksi’.
Muutamaa viikkoa myöhemmin neljä meistä lähti autolla käymään erästä maaseutualuetta Länsi-Australian lounaisosaan. Tämä alue oli annettu englantilaisille uudisasukkaille, jotka olivat raivanneet metsän ja pystyttäneet sinne karjatiloja, jotka oli sijoitettu ryhmittäin. Kullakin ryhmällä oli oma numeronsa. Koska uudisasukkailla oli vähän rahaa, me vaihdoimme usein kirjoja maitoon, kananmuniin ja vihanneksiin. Kerran vaihdoimme muutaman kirjan laatikolliseen tomaatteja, jotka riittivät meille koko viikoksi. Kuljimme taloryhmästä toiseen ja nukuimme teltoissa siellä, missä kulloinkin lopetimme päivän työn.
Tuona vuonna 1932 vietimme Kristuksen kuoleman muistonvieton pienessä Donnybrookin kaupungissa Arthur Williamsin kodissa. Hän oli Länsi-Australian alueella ensimmäisiä, jotka omaksuivat Raamatun totuuden. Hänen sisarensa Vi Williams oli uskollinen tienraivaaja monta vuotta, ja hän auttoi minua suuresti hyvillä neuvoilla. Nykyään Williamsin suku tunnetaan hyvin Jehovan todistajina koko tuolla alueella.
TODISTAMINEN KIELLON ALAISUUDESSA
Opin kauan sitten soveltamaan näitä Psalmin 55:23:n sanoja: ”Heitä murheesi Herran huomaan, hän pitää sinusta huolen, ei hän salli vanhurskaan ikinä horjua.” Tämä osoittautui todeksi varsinkin silloin, kun Jehovan todistajat olivat hallituksen asettaman kiellon alaisia vuoden 1941 tammikuusta vuoden 1943 kesäkuuhun.
Sinä aikana suoritimme maanalaista saarnaamistyötä, ja ne raamatulliset julkaisut, joita meillä oli, meidän täytyi pitää kätkössä. Minä säilytin kirjallisuuttani metallisäiliössä, joka oli haudattu sisareni ja hänen miehensä kodin puutarhaan. Meillä oli todistustyössämme mukanamme vain Raamattu, ja kun tapasimme todella kiinnostuneen henkilön, kaivoimme salavihkaa puutarhasta yöllä kirjallisuutta esiin! Todistustyö menestyi hyvin, ja Valtakunnan julistajien määrä Australiassa kaksinkertaistui sinä aikana. Jehova tosiaan auttoi palvelijoitaan, jotka pysyivät työssä.
ERIKOISTIENRAIVAUSPALVELUS
Vuonna 1942 palasin kotikaupunkiini Northamiin erikoistienraivaajaksi. Siihen mennessä veljeni Dan ja hänen vaimonsa ja lapsensa olivat asennoituneet totuuden puolelle. Se tuotti minulle paljon iloa. Eräs toinen tienraivaaja Mary Ham (nykyisin Willis) ja minä käytimme joskus polkupyöriemme sijasta hevosta ja rattaita. Hevonen oli hyvin vanha ja meillä oli suuria vaikeuksia saada se liikkeelle aamulla. Veljeni lapset auttoivat meitä kävelemällä hevosen edessä ruohotukko tai omenanpala kädessään houkutellakseen sitä liikkeelle.
Seuraava määräyspaikkani oli aivan erilainen. Se oli liikealue Perthin kaupungissa. Aluksi ajatus todistamisesta pankeissa ja virastoissa pelotti minua, mutta ajattelin: ”Samoja ihmisiähän he ovat, ovatpa he kotonaan tai virastorakennuksessa. Miksi minun siis pitäisi pelätä sellaista ympäristöä?” Luotin Jehovaan ja ryhdyin työhön. Vaikka raamatuntutkistelujen aloittaminen olikin vaikeaa, sain hyvän lehtikierroksen, ja ennen kuin lähdin tältä alueelta, olin hankkinut 50 tilausta lehdillemme.
Vuonna 1947 minut määrättiin työskentelemään yksin pienessä Katanningin kaupungissa, jossa silloin oli noin 3 000 asukasta. Tämä kaupunki on lampaanhoidon ja vehnänviljelyksen keskus. Ajoin päivittäin 30–50 kilometriä polkupyörällä päästäkseni ympäristössä sijaitseviin maataloihin. Ihmiset olivat hyvin vieraanvaraisia ja kutsuivat minut usein kanssaan aterialle. Keväällä kun maaseudun halki kulkevien teiden varret olivat kuin värikkäitä kukkamattoja, pysäytin usein polkupyöräni ja nautin hetken kauniista näköalasta.
KUTSU LÄHETYSPALVELUKSEEN
Oltuani vain puoli vuotta Katanningissa, minulle avautui suurenmoinen uusi palvelusetu. Minut hyväksyttiin Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin yhdennelletoista kurssille, ja olin yksi niiden yhdeksäntoista hengen ryhmästä, jotka lähtivät sille Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Tässä ryhmässä oli mukana Molly Heron, joka on ollut siitä lähtien toverinani. Molly oli aloittanut tienraivauksen Brisbanessa vuonna 1932, samana vuonna kuin minä. Koska olimme molemmat olleet kokoajanpalveluksessa yhtä monta vuotta, meillä oli paljon yhteistä. Mutta minä olen taipuvainen tekemään hätäisiä ratkaisuja, kun taas Molly toimii varovaisemmin. Niinpä olemme olleet hyvä yhdistelmä ja olemme nauttineet hyvin miellyttävästä toveruudesta noin 31 vuotta.
Gileadissa South Lansingissä New Yorkin osavaltiossa viettämiemme viiden hyvin kiireisen ja onnellisen kuukauden jälkeen saimme tietää määräpaikkamme. Kuuluin viiden sisaren ryhmään, jonka oli määrä mennä Uuteen-Kaledoniaan. Veli N. H. Knorr sanoi kuitenkin myöhemmin, että hän oli saanut tietää saarella olevan vielä pääkallonmetsästäjiä! Siksi meidät määrättiinkin Fidžisaarille. Kun odotimme viisumeitten saantia Fidžiin, vietimme kuusitoista kuukautta San Franciscossa Kaliforniassa, missä työskentelimme Daly Cityn seurakunnan yhteydessä ja missä saimme paljon hyviä ystäviä.
Lokakuussa 1949 näimme, kun ryhmä yhdennellätoista kurssilla olleita luokkatovereitamme lähti San Franciscosta laivalla määräpaikkaansa Japaniin. Tähän ryhmään kuului Lloyd ja Melba Barry, Percy ja Ilma Iszlaub sekä Adrian Thompson. ”Tavataan Harmagedonin jälkeen”, huusimme kun laiva irtosi laiturista. (Ilm. 16:14, 16) Mutta viranomaiset eivät myöntäneet meille viisumeita Fidžiin. Niinpä tammikuussa 1950 seurasimme ystäviämme Japaniin, ja liityimme heidän joukkoonsa Tarumin lähetyskodissa Kobessa.
LÄHETYSTYÖ JAPANISSA
Näin alkoi mitä nautittavin osuus 49 vuotta kestäneestä kokoajanpalveluksestani. Aluksi teimme monia virheitä, koska meillä oli huono kielitaito emmekä tunteneet japanilaisten tapoja. Esimerkiksi kerran sanoin ihmisille, että olin yskimässä (vaikka minun piti sanoa käymässä) ovelta ovelle. Mutta muistin aina veli Knorrin neuvon: ”Tehkää parhaanne, ja vaikka teettekin virheitä, TEHKÄÄ JOTAKIN!” Niinpä jatkoimme ponnistelemista ja yritimme tehdä parhaamme, ja Jehovan avulla vähitellen edistyimme.
Yksi uusi kokemus oli raivoisasta pyörremyrsky Janesta selviytyminen. Olimme kenttäpalveluksessa, kun alkoi tuulla, ja julistajat kehottivat meitä lähtemään kotiin. Molly ja minä jatkoimme todistamista mahdollisimman pitkään, koska emme ymmärtäneet tilanteen vaarallisuutta. Mutta tällä kertaa meidän piti luovuttaa. Sähköjohtojen viuhuessa ja katkeillessa myrskyssä riensimme lähetyskotiin ja ehdimme sinne juuri ajoissa, niin ettemme loukkaantuneet kun kattotiilet ja puunoksat lentelivät ilmassa.
Yksi lähetystyöntekijä oli poissa! Hän saapui kuitenkin vahingoittumattomana kotiin keskiyöllä vietettyään koko päivän rautatievaunussa. Kun myrsky tyyntyi, havaitsimme, että lähetyskodista oli mennyt vain muutama ikkuna rikki ja että se oli kärsinyt jonkin verran vesivahinkoja. Toisissa paikoissa oli ihmisiä kuollut, ja satamassa oli 500 venettä uponnut.
Noina alkuaikoina saimme myös ensimmäiset kokemuksemme maanjäristyksistä, jotka ovat melko yleisiä Japanissa. Yksi maanjäristys kaatoi suuren kivisen lyhdyn lähetyskodin puutarhasta. Onneksi kukaan ei ollut silloin sen lähellä.
Meillä oli myös monia miellyttäviä kokemuksia. Niiden neljän vuoden aikana, jotka olimme Kobessa, meillä oli etu auttaa Tarumin ja Akashin seurakuntien muodostamisessa. Jotkut niistä, joiden kanssa silloin tutkimme Raamattua, palvelevat nyt tienraivaajina ja nimitettyinä vanhimpina seurakunnissa.
Seuraava määräpaikkamme oli Kioto, tuhansien pyhäkköjen ja temppeleitten kaupunki. Vaikka useimmat ihmiset olivat pääasiassa kiinnostuneita värikkäistä uskonnollisista juhlistaan, löysimme monia ihmisiä, jotka halusivat tutkia Raamattua kanssamme. Yksi heistä oli harras buddhalainen Shozo Mima. Hän uskoi sydämessään Luojan olemassaoloon ja sanoi: ”Haluan tietää tosi Jumalasta.” Koska hän teki paljon kysymyksiä ja oli aina halukas hyväksymään Raamatun vastaukset, nautin todella tutkimisesta hänen kanssaan. Hänestä tuli pian innokas tienraivaajatodistaja, ja hänet nimitettiin huolehtimaan seurakunnasta, kun lähetystyöntekijät lähtivät pois Kiotosta. Siihen aikaan kaupungissa oli vain 36 Valtakunnan julistajaa, mutta nyt siellä on yksitoista seurakuntaa ja kuusi valtakunnansalia.
Molly ja minut siirrettiin Kumamotoon Kyushun saarelle. Totesimme sen voimakkaaksi feodaaliseksi kaupungiksi, ja aluksi oli vaikea edistyä ”hyvän uutisen” julistamisessa siellä. Hana Mihara ja Margaret Waterer (nykyisin Pastor) tulivat työskentelemään kanssamme, ja me neljä sisarta kamppailimme uuden seurakunnan mukana sen myötä- ja vastoinkäymisissä. Se oli tosi haaste. Mutta työskenneltyämme ahkerasti kuusi vuotta seurakunnassa siinä oli meidän lähtiessämme 31 innokasta julistajaa, joista jotkut ovat olleet tienraivauspalveluksessa nyt jo monta vuotta. Nykyään Kumamotossa on kolme seurakuntaa.
Seuraavaksi muutimme Tokioon, missä olemme palvelleet Tamagawan ja Setagayan seurakunnissa menneet viisitoista vuotta. Useimmat niistä, joiden kanssa tutkimme, ovat kotoisin buddhalaisista perheistä, vaikkakin joillakuilla on ollut yhteyksiä kristikunnan kirkkoihin. Kun meidät ensiksi määrättiin Setagayaan, tapasin Toshiko Nakamuran, joka oli 20 vuotta etsinyt selitystä Ilmestyskirjan ja Matteuksen 24. luvun profetioihin. Tämä nainen oli käynyt kolmessatoista eri kirkossa ja oli tiedustellut asiaa monilta papeilta. Mutta he sanoivat hänelle, ettei kukaan voi selittää sellaisia ennustuksia. Yksi heistä sanoi: ”Ymmärrätte nämä asiat kuoltuanne.” Kun hän tutki Raamattua, hän kertoi iloisena pojalleen: ”Olen vihdoinkin löytänyt totuuden.” Koska hänen äitinsä oli vienyt hänet kolmeentoista eri kirkkoon, hän oli melko epäileväinen mutta suostui tutkimaan ja edistyi nopeasti. Poika on ollut kahdeksan vuotta vakituisena tienraivaajana ja palvelee nyt vanhimpana Setagayan seurakunnassa.
JEHOVA VUODATTAA SIUNAUKSIA
On ollut suuri ilo osallistua opetuslasten tekemiseen täällä Japanissa. Olemme mielissämme, että olimme hellittämättömiä, vaikka alku olikin hankalaa. Olemme nähneet työn edistymisen kahdestatoista julistajasta yli 52 000:een, ja olemme saaneet monia sydäntä lämmittäviä kokemuksia. Niin kuin kaikilla muillakin, meillä on ollut terveysongelmia, ja olemme kokeneet pettymyksiäkin. Mutta emme ole koskaan ajatelleet lopettaa, ennen kuin työ on saatu valmiiksi. Olemme kotiutuneet hyvin japanilaisten veljiemme ja sisartemme pariin. Kun menemme merentakaisiin konventteihin, niin tunnemme todellisuudessa olevamme vierailijoita niissä.
Kun muistelen niin nopeasti kuluneita taakse jääneitä vuosia, voin tosiaan sanoa, että Jehova on avannut taivaan akkunat ja vuodattanut siunausta. (Mal. 3:10) Kokoajanpalvelus on aarre. Se pitää tosiaan paikkansa kaikesta sydämen halusta tehdystä työstä, joka tuottaa kunniaa taivaalliselle Isällemme. Ja kun yritämme pysyä työssä kunnes se on saatu valmiiksi, niin Jehova antaa varmasti lisäksi runsaan siunauksensa.