Voisinko osoittaa rakkautta paremmalla tavalla?

KAIKISTA niistä ominaisuuksista, joita voisimme kehittää, ”suurin . . . on rakkaus”. (1. Kor. 13:13) Apostoli Paavali ei tässä puhunut sukupuoliseen viehätysvoimaan perustuvasta rakkaudesta, josta käytetään nimitystä eros, josta sana ”eroottinen” on peräisin; kysymyksessä ei ollut myöskään storgé, rakkaus joka perustuu perhesuhteeseen; eikä se ollut filia, rakkaus joka perustuu yhteisiin henkilökohtaisiin sympatioihin ja antipatioihin. Sen sijaan se kreikkalainen sana, jota apostoli tässä käytti, oli agápe, myönteinen rakkaus joka perustuu periaatteeseen ja on täysin ulospäin suuntautuvaa.

Me voimme osoittaa rakkautta muun muassa antamalla jotakin luonteeltaan tai arvoltaan aineellista. Se on sinänsä hyvä, mutta onko ehkä olemassa parempikin tapa? Erään hyvin pidetyn raamatuntutkijan kerrotaan vuosia sitten huomauttaneen: ’Jos voimme valita, annammeko enemmän rahaa Herran työhön vai annammeko enemmän aikaamme ja voimiamme, niin olisi viisaampaa valita jälkimmäinen menettely – antaa enemmän aikaamme ja voimiamme.’ Miksi? Koska se saattaisi hyvinkin tuottaa enemmän kunniaa ja ylistystä Jumalalle ja enemmän onnellisuutta itsellemme.

Yleensä kristityt Jehovan todistajat ymmärtävät tämän periaatteen. Joitakin vuosia sitten Yhdysvaltain Pittsburghissa ilmestyvän sanomalehden otsikossa todettiin: ”Jehovan todistajat lahjoittavat työtä rakentaakseen konventtisalin lähelle lentokenttää.” Kirjoituksen ohessa oli suuri kuva työnteosta, ja tekstissä kerrottiin, että kirjaimellisesti tuhannet olivat antaneet vapaaehtoisesti apuaan ja että joskus apua oli tarjolla enemmän kuin voitiin käyttää. Kun eräs protestanttisen kirkon pappi luki tämän selostuksen, hän ryhtyi valittamaan, miten vähän vastakaikua hän sai osakseen pyytäessään apua erään hankkeen toteuttamiseksi, jota hänet oli pantu valvomaan: ”Huolimatta protestanttisten kirkkojen suuresta määrästä ja kaikista hankkeeseen liittyneistä ryhmistä . . . minun on vaikea saada kokoon kuutta miestä samaksi talkoopäiväksi hankkeen edistämiseksi.” Ilmeisesti nämä monet kirkossakävijät ajattelivat, että oli helpompi lahjoittaa rahaa kuin antaa itseään, antaa aikaansa ja voimiaan.

Mutta ollaksemme yhtä rehellisiä kuin Jumalan käyttämät kirjurit, henkeytetyt raamatunkirjoittajat, on mainittava, että niilläkin, jotka tunnustavat olevansa täysin antautuneita Jehovan palvelijoita, saattaa olla joskus hieman parantamisen varaa tässä suhteessa. Esimerkiksi kun Yhdysvalloissa jonkin aikaa sitten rakennettiin Jehovan todistajien konventtisalia, rakennustyöstä vastuussa oleva mainitsi, että oli suorastaan hämmästyttävää, miten paljon veljet antoivat rahalahjoituksia; vaikka sali tuli maksamaan lähes neljä miljoonaa markkaa, se oli käytännöllisesti katsoen maksettu siihen mennessä, kun se valmistui. Samanlaista arvostusta ei kuitenkaan ollut havaittavissa, kun oli kysymys rakennushankkeen tukemisesta antamalla aikaansa ja voimiaan sen hyväksi.

Mikä oli vikana? Ilmeisesti monet ajattelivat, että heidän runsas rahalahjoituksensa oli riittävä. Runsaitten lahjoitusten antaminen oli tietysti erittäin hyvä. Mutta rahan antaminen ei poistanut heiltä tarvetta auttaa aikaa ja voimia käyttämällä, jos he olivat siihen kykeneviä. Voitaisiin sanoa, että Jeesus Kristus esitti tämän näkökannan, kun hän sanoi eräälle rikkaalle nuorelle hallitusmiehelle, ettei hänen pitänyt vain myydä omaisuuttaan ja antaa siitä saamaansa tuottoa köyhille vaan myös seurata häntä. – Luuk. 18:18–23.

Tämä sama periaate soveltuu kaikkiin kristillisen palveluksen puoliin. Eikö olisi itse asiassa parempi, että henkilö omistaisi kaiken aikansa ja voimansa Jumalan palvelukseen, jos hänellä on siihen mahdollisuus? On ehkä mukavampaa pudottaa rahaa valtakunnansalin lahjalaatikkoon kuin lähteä siivoamaan valtakunnansalia ja huolehtimaan sen ympäristöstä, kun on vastuussa sen suorittamisesta, mutta eikö jälkimmäinen menettelytapa osoittaisi enemmän rakkautta? On ehkä helpompaa lahjoittaa rahaa Raamattujen ja raamatullisen kirjallisuuden painamiseen kuin omistaa aikaa näiden painotuotteitten viemiseen ihmisten koteihin, Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseen ja ponnisteluun opetuslasten tekemiseksi. Mutta eikö jälleen tämä jälkimmäinen menettely ole parempi tapa osoittaa rakkautta, ja eikö Jeesus ennustanut seuraajiensa tekevän juuri siten ja käskenyt heitä tekemään siten? Kyllä, kuten voidaan nähdä Matteuksen 24:14:stä ja 28:19, 20:stä.

Tämä periaate soveltuu myös perhepiiriin. On kiitettävää, että aviomies käyttää rahaa vaimonsa hyväksi. Mutta eikö se, että hän omistaa vaimolleen aikaansa, huomiotaan ja kiinnostustaan, ilmaise suurempaa rakkautta? Hän voi antaa hyvinkin runsaskätisesti rahaa, vaikkei edes todella rakasta vaimoaan. Eräskin poliittisesti huomattavassa asemassa oleva lakimies antoi hyvin runsaasti vaimolleen aineellista. Mutta eräänä päivänä vaimo järkyttyi saadessaan tietää, että hänen miehellään oli toinen nainen. Aineellinen antaminen ei siis ehkä ole aidon rakkauden ilmaus. Se, kuinka paljon aviomiehet pystyvät antamaan aineellista, riippuu heidän olosuhteistaan, mutta kun on kysymys ”verrattomasta tiestä”, niin rikkailla ja köyhillä on suunnilleen samat mahdollisuudet. – 1. Kor. 12:31–13:13.

Tilanne on samanlainen, kun vanhemmat osoittavat rakkautta lapsiaan kohtaan. Jotkut vanhemmat, joilla itsellään lapsena oli vähän tämän maailman tavaroita, päättävät, että heidän lapsensa saavat runsaasti kaikenlaista hyvää, hienoja vaatteita, leikkikaluja, harrastusvälineitä jne. Mutta se on hyvin epäviisasta. Paljon tärkeämpää on, että he antavat lapsilleen itseään, aikaansa, kiinnostustaan ja voimiaan. Tämä saattaa vaatia enemmän uhrautuvaisuutta, mutta sellainen menettely on myös palkitsevampaa. Toisin sanoen: päästäkää televisio tai lastenkaitsija tilallenne ainoastaan hätätapauksissa tai muissa harvinaisissa tilanteissa; älkää siksi, että voitte käydä usein yökerhossa!

Muistakaamme siis aina, että parempi tapa osoittaa rakkautta on antaa itseämme, aikaamme, voimiamme, kiinnostustamme, huomiotamme ja kiintymystämme. Aineellisen antaminen Jumalan työhön ja niille joita rakastamme on hyvä asia, sillä se on välttämätöntä; mutta meidän ei tulisi koskaan haluta tyytyä sellaiseen antamiseen, jos voimme antaa arvokkaampaakin. Ja jos meillä on mahdollisuus valita näiden kahden antamisen välillä, niin osoittakaamme suurempaa rakkautta ja suurempaa viisautta antamalla itseämme, antamalla jopa ”oma sielummekin”. Juuri niin apostoli Paavali teki, ja kuinka runsaasti Jumala sen johdosta siunasikaan häntä! – 1. Tess. 1:6–10; 2:8.