Miten saavutin tarkoitukseni kasvattaakseni kristityn perheen

Kertonut Leon Glass

SIIHEN aikaan kun synnyin vuonna 1924, melkein kaikki Dominikaanisen tasavallan asukkaat olivat roomalaiskatolilaisia. Alkuasukkaat ja heidän uskontonsa tuhottiin kauan sitten. Siirtomaakaudella kaupungissa, joka nykyään tunnetaan nimellä Santo Domingo, oli seitsemäntoista katolista kirkkoa alueella, jonka ympärysmitta oli noin 5,5 kilometriä.

Koska olin syntyjäni katolilainen, kävin uskollisesti jumalanpalveluksissa kirkossa, joka oli vain noin kymmenen metrin päässä oveltamme. Vuoteeni edessä oli uskonnollisia kuvia ja ristejä, joiden edessä rukoilin seuraavasti ennen nukkumaan menoa: ”Jumalan kanssa menen nukkumaan ja Jumalan kanssa nousen ylös. Neitsyt Marian kanssa ja Pyhän Hengen kanssa.” En tiennyt mitään Raamatusta. Julkisissa kouluissa opimme vain katolisia oppeja. Protestantteja oli vähän noihin aikoihin. Heillä oli vain muutama kirkko, ja joskus niitä kivitettiin. Katolilaisille sanottiin, että protestantit olivat Paholaisesta, ja minä pelkäsin mennä lähelle heitä.

MUUTOKSIA JOIDEN JOHDOSTA LÖYSIN TOTUUDEN

Jo nuorina yksi veljistäni ja minä aloimme ymmärtää, että oli epäjumalanpalvelusta rukoilla Jeesuksen munalukonmuotoisen sydämenkuvan edessä, munalukko kun oli vielä erään saippuan tavaramerkki. Siksi meidän ei ollut myöhemmin vaikeaa päättää käydä evankelisessa kirkossa isoäitimme kanssa. Meistä tuntui vähän paremmalta, kun siellä käytettiin Raamattua.

Toisen maailmansodan raivotessa kysyin pyhäkoulun opettajalta, oliko kristityn oikein ottaa osaa sotaan. Hänen vastauksensa ei ollut Raamatun mukainen, minkä vuoksi närkästyin niin, että lähdin pois kirkosta. Koska kuitenkin pelkäsin olla maailmassa ilman mitään uskontoa, niin menin myöhemmin takaisin kirkkoon ja hyväksyin sen opetuksesta sen, mikä oli sopusoinnussa Raamatun kanssa, ja hylkäsin loput. Olin silloin 22-vuotias.

Eräänä päivänä löysin viisi Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjaa. Vanhempi veljeni oli jättänyt nämä julkaisut kotiini. Niiden viehättävät kannet ja kiinnostavat otsikot tekivät minuun vaikutuksen. Erikoisesti huomioni kiintyi kirjaan, jonka nimessä olivat sanat ”totuus” ja ”vapaaksi”. Kun luin tämän kirjan, voin havaita, että sen jokainen luku oli täysin yhtäpitävä sen kanssa mitä olin oppinut Raamatusta. Siinä oli myös monia uusia asioita ja ne kuulostivat hyviltä. Olin varma, että olin löytänyt totuuden.

TÄRKEITÄ RATKAISUJA

Minun oli tullut aika tehdä hyvin tärkeitä ratkaisuja, jotka vaikuttaisivat suuresti elämääni: Astuisinko Jehovan palvelukseen? Pitäisikö minun mennä naimisiin morsiameni Even kanssa, jonka olin jo johdattanut katolisesta kirkosta evankeliseen uskontoon? Nyt aloimme tutkia Raamattua erään Jehovan todistajan kanssa. Kuukauden kuluessa aloin käydä talosta taloon kertomassa ihmisille oppimistani asioista. Morsiameni oli saanut minut ajattelemaan, että hänkin tekisi samoin. Mutta kun sanoin, että menisimme Jehovan todistajien valtakunnansaliin kokouksiin, hän sanoi että oli vaarallista vaihtaa uskontoa. Tämä vaivasi minua kovasti, sillä ollessani evankelisessa uskonnossa rukoilin: ”Jumala, auta minua löytämään kristitty vaimo ja kasvattamaan kristitty perhe.” Olin löytänyt tulevan vaimoni. Mitä nyt tapahtuisi?

Lähestyin Jumalaa rukouksessa ja sanoin: ”Jehova, jos Evestä ei tule sinun palvelijaasi, niin pane hänet jättämään minut, koska minä en ole löytänyt mitään syytä jättää häntä.” Minun ei tarvinnut kauan odottaa vastausta. Hän noudatti seuraavaa kutsuani lähteä kanssani valtakunnansaliin. Siellä eräs Jehovan todistaja esitteli hänet melkein kaikille salissa oleville. Muutamaa päivää myöhemmin hän lähti erään todistajan kanssa talosta-taloon-työhön. Seuraavana vuonna menimme naimisiin ja aloimme omistaa kaiken aikamme saarnaamistyöhön. Kuherruskuukautemme oli hyvin lyhyt. Jo seuraavana päivänä aloimme käydä lähimmäistemme luona puhumassa heille toivosta, joka meillä oli paremmasta asiainjärjestelmästä.

Tähän aikaan Trujillon diktatuuri hyökkäsi Jehovan todistajien työtä vastaan. Aina ensimmäisestä päivästä lähtien, jona osallistuin saarnaamistyöhön, pelättiin, että Jehovan todistajien toiminnalle asetettaisiin kielto. Juuri niin kävikin. Kun kiihkeä vaino puhkesi vuotta myöhemmin, se ei ollut mikään yllätys.

KOETTELEVIA AIKOJA

Me Jehovan todistajat olimme valmistautuneet mielessämme joutumaan vankilaan, ja sinne me jouduimmekin. Olin saanut työtä hallituksen valvomalta yhtiöltä, jossa oli muitakin todistajia työssä. Eräänä päivänä meitä pyydettiin allekirjoittamaan diktaattori Trujillolle osoitettu sähke, jossa olisimme vakuuttaneet kannattavamme häntä poliittisesti ja missä tahansa toiminnassa Kuubaa vastaan. Kieltäydyimme allekirjoittamasta. Tätä pidettiin hyvin vakavana, diktaattorin uhmaamisena. Työtoverimme katsoivat velvollisuudekseen solvata meitä. Esimiesasemassa oleva sanoi: ”Trujillo on täällä johtaja, ja vaikka Jehovanne tulisi alas taivaasta, hänenkin täytyisi alistua Trujillon alaisuuteen.” Vastasin, että jos allekirjoittaisimme, hyväksyisimme jumalanpilkan, jonka hän oli juuri esittänyt. Meidät pidätettiin ja meitä kuulusteltiin. Uhkailujen jälkeen meidät vapautettiin, mutta jo muutaman päivän kuluttua meidät kutsuttiin sotapalvelukseen ilman tavanomaista menettelyä. Kun kieltäydyimme täyttämästä vaatimuksia, meidät pantiin vankilaan. Siellä tapasimme neljä muuta todistajaa, joista kaksi oli lihallisia veljiäni. Vapautumisemme jälkeen meidät tuomittiin uudelleen. Tämä tapahtui kolme kertaa, ja niiden välillä oli vain päivä tai muutama päivä. Vietimme lähes seitsemän vuotta vankilassa, ja viimeinen vankeus kesti viisi vuotta.

Niinpä oltuani kahdeksan vuotta avioituneena olin viettänyt vain yhden vuoden – ensimmäisen vuotemme – kotona vaimoni luona. Loppuajan olin viettänyt enimmäkseen vankeudessa. Tämä ei ollut kovin hyvä alku kristityn perheen kasvattamiselle, sikäli kuin on kysymys isän vaikutuksesta. Eve oli kuitenkin hoitanut hyvin kolmea lastamme. He oppivat Raamatun periaatteita ja kävivät kokouksissa valtakunnansalissa sekä osallistuivat saarnaamistyöhön, joka oli edelleen kiellettyä. Vaimoni toi lapset katsomaan minua vankilaan, ja iloitsin suuresti todetessani heidän uskollisuutensa vaikka he olivat vielä kovin nuoria. Eve joutui kärsimään loukkauksia, uhkauksia ja paljon Jehovaa vastaan kohdistettua pilkkaa. Mutta hänen uskonsa teki minut hyvin onnelliseksi ja rohkaisi minua. Kun hän odotti ensimmäistä lastamme, vartija kerran pahoinpiteli minua hänen läsnä ollessaan. Pelkäsin, mikä vaikutus sillä saattaisi olla häneen, mutta hän ei kärsinyt mistään haittavaikutuksista vaan vahvisti minua jatkuvasti. Kun nyt muistelen näitä tapahtumia, kiitän Jehovaa hänen avustaan. Jehova totisesti antoi meille suuren edun salliessaan meidän kärsiä hänen nimensä puolesta. Se, mitä koimme, oli omiaan vahvistamaan meitä ja auttoi meitä kasvattamaan yhtenäisen kristityn perheen.

Koettelemusten ohella meillä oli monia miellyttäviä kokemuksia antaessamme todistusta toivostamme ja uskostamme tuomareille, korkeille sotilasvirkailijoille, sotilaille, toisille vangeille, sukulaisillemme, jotka eivät olleet todistajia, ja kaduilla oleville ihmisille työskennellessämme vartioituina. Diktaattorin omassa palatsissakin meillä oli mahdollisuus antaa todistusta toivostamme. Kerran kun kaivoimme ylös muualle siirrettävää ruohokenttää, meidän sallittiin puhua tienvarren taloissa asuville ihmisille. Koska vartijat olivat mukanamme, meillä oli todellisuudessa melkoinen kuulijakunta joka talossa. Ihmiset olivat hyvin vieraanvaraisia ja kuuntelivat kiinnostuneina, joskin toisinaan hieman pelokkaina.

Vankilassa saatoimme joskus kulkea sellistä selliin ja sängyltä sängylle ja selittää Valtakunnan toivoamme. Se oli kuitenkin uhkarohkeaa, sillä jos meidät olisi saatu kiinni, olisimme joutuneet yksinäiskoppiin. Kerran mies, joka oli vastuussa selliosastosta, pyysi minua, etten saarnaisi hänen sellissään, koska hän ei halunnut ilmiantaa minua virkailijoille. Eräs vanki oli ystävällinen meille, ja puhuimme Raamatusta vankilan pihalla. Myöhemmin minulla oli etu kastaa hänet, kun olimme vielä molemmat vankilassa. Myöhemmin hänet kuitenkin salamurhattiin, koska eräs hänen perheensä jäsen oli osallistunut Trujilloa vastaan tehtyyn salaliittoon.

Niin outoa kuin ehkä onkin, kieltäytymisemme sovittelemasta sai jotkut sotilaista, vartijoista, toisista vangeista ja siviileistä kunnioittamaan meitä. Itse asiassa vankilavirkailija, jota pelättiin eniten, koska hän kohteli vankeja tylysti, luotti eniten meihin. Joskus hän lähetti meidät työhön vankilan ulkopuolelle ilman vartijoita.

Vankeudessa ollessamme opimme sovittamaan työmääräyksemme siten, että meille jäi aikaa hengellisille asioille. Yleensä kykenimme pitämään kaikki kokoukset joka viikko. Muutaman kerran oli jopa mahdollista viettää Kristuksen kuoleman muistoa toisten vankien läsnä ollessa. Joskus vartijat löysivät Raamattumme ja raamatulliset julkaisemme ja ottivat ne meiltä pois. Tavallisesti se tapahtui siksi, että jotkut vangit olivat kannelleet meistä. Mutta meillä tuntui olevan aina tarpeeksi kirjallisuutta, niin että pysyimme hengellisesti vahvoina.

Ruokaa kykenimme jakamaan joskus toisillekin. Meidän sallittiin ottaa vastaan jonkin verran elintarvikkeita ulkopuolelta. Veljemme, sekä lihalliset että hengelliset, antoivat jatkuvasti apua.

KIITOLLINEN JEHOVAN AVUSTA

Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän salli minun joutua vankilaan, niin kuin apostolitkin olivat vangittuina. Tämä saattaa joistakuista kuulostaa oudolta. Mutta kaikki nämä kokemukset valmensivat ja kasvattivat meitä kärsivällisyyteen ja kestävyyteen. Tilanteet eivät tietenkään aina olleet miellyttäviä. Mutta nyt, monia vuosia myöhemmin, voin havaita, kuinka hyvä vaikutus näillä kokemuksilla oli.

Kun lopulta pääsin pois vankilasta, ei ollut helppo saada työtä varsinkaan vankilapapereilla. Minun täytyi ryhtyä tekemään raskasta ruumiillista työtä, jossa ansaitsin noin 10 markkaa päivässä. Mutta perhe tuli tällä toimeen niin kauan kuin sain hankituksi paremman työpaikan tilintarkastajana. Emme olleet nähneet nälkää.

Suurin iloni on nähdä kaikkien viiden lapseni olevan lujia uskossa ja toimeliaita Jehovan palveluksessa. Jumala on tosiaan siunannut minua suuresti ja auttanut minua kasvattamaan kristityn perheen. En vaihtaisi näitä 32:ta Jehovan palveluksessa viettämääni vuotta mihinkään. Rukoilen taivaallista Isäämme, että meitä autettaisiin palvelemaan häntä ikuisesti.