Usko Jumalaan antoi minulle voimaa
Kertonut Harald Abt
Syyskuussa 1940 minut lähetettiin Sachsenhausenin keskitysleiriin Saksassa. SS-virkailijat (Hitlerin mustapaidat/valiojoukko) ottivat minut ”lämpimästi” vastaan; minua lyötiin toistuvasti ja uhkailtiin. Eräs upseeri osoitti läheisen krematorion piippua ja varoitti: ”Nousette tuolta Jehovanne luo kahden viikon kuluessa, jos pysytte uskossanne.”
Sitten minut vietiin paikkaan, missä kristittyjä veljiäni, Jehovan todistajia, pidettiin. Minut määrättiin olemaan kyykkyasennossa kädet ojennettuina eteen. Minun oli oltava neljä tuntia tässä hankalassa asennossa. Kuinka iloinen olinkaan, kun kello 18 näin todistajien tulevan takaisin ankaran työpäivän jälkeen!
Nämä todistajat, joita oli aikaisemmin noin 400, kertoivat minulle, että suunnilleen 130 heidän veljistään oli kuollut epäinhimilliseen kohteluun edellisen talven aikana. Oliko tämä pelottanut eloon jääneitä? Ei, he olivat päättäneet pysyä uskollisina Jumalalle, niin kuin minäkin olin päättänyt.
Mutta ennen kuin kerron enemmän niistä lähes viidestä vuodesta, joina olin Sachsenhausenin ja Buchenwaldin keskitysleireissä, kuvailen lyhyesti, mistä johtui että minut lähetettiin sinne.
KRISTITYT LEVOTTOMINA AIKOINA
Synnyin siinä Etelä-Puolan osassa, joka aikaisemmin kuului Itävaltaan; siksi opin jo lapsena puhumaan sekä puolaa että saksaa. Vuonna 1931 menin 19-vuotiaana teknilliseen korkeakouluun Danzigiin (puolaksi Gdansk), Itämeren rannalla sijaitsevaan silloiseen saksankieliseen vapaakaupunkiin. Siellä tapasin vuonna 1934 Elsan, nuoren naisen, joka oli vaikuttava syvästi elämääni.
Vuonna 1936, kun valmistauduin loppututkintoihini, Elsa alkoi käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Niitä pidettiin salassa, koska joitakin todistajia oli jo pidätetty. Annoin Elsan ymmärtää, että minun mielestäni hänen oli typerää liittyä sellaisiin ihmisiin. Mutta lopulta hän taivutti minut lähtemään mukaansa kokoukseen. Todistajien raamatuntuntemus teki minuun syvän vaikutuksen, enkä kyennyt löytämään moittimisen aihetta.
Kun olin saattanut opintoni päätökseen korkeakoulussa, Puolassa ei ollut hyviä työmahdollisuuksia. Siksi ajattelin lähteä etsimään työtä Saksasta. Mutta Elsa sanoi: ”Jos lähdet, niin saat lähteä ilman minua.” Jehovan todistajia vainottiin ankarasti Saksassa, eikä Elsa halunnut tarpeettomasti joutua alttiiksi vainolle. Se sai minut ajattelemaan, ja niinpä aloin tutkia Raamattua säännöllisemmin. Kesäkuussa 1938 menimme naimisiin. Vuoden 1939 alussa sekä Elsa että minut kastettiin Jehova Jumalalle antautumisemme vertauskuvaksi.
Sillä välin olin saanut hyvän työpaikan insinöörinä Danzigin sataman hallintovirastosta. Meillä oli kauniisti kalustettu asunto, ja sitä käytettiin raamatullisten kokousten pitämiseen. Näihin aikoihin raamatullinen kirjallisuutemme, jota lähetettiin Vartiotorni-seuran Puolan haaratoimistosta Lodzista, siepattiin Danzigissa. Ajattelin, että minun täytyi yrittää tehdä jotakin, ja kirjoitin Lodzissa oleville kristityille veljillemme ehdottaen, että he lähettäisivät kirjallisuuden erääseen osoitteeseen hieman Danzigin ulkopuolelle. Sieltä Elsa ja minä hakisimme sen ja salakuljettaisimme sen kaupunkiin.
Elsa oli siihen aikaan raskaana, ja joskus hänen ympärilleen oli kiedottu sata Vartiotorni-lehteä hänen vaatteittensa alle. Kerran tullivirkailija sanoi leikillään: ”Olen varma, että saatte kolmoset!” Mutta Elsaa ei koskaan tarkastettu. Salakuljetimme kirjallisuutta siihen saakka, kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, minkä jälkeen vapauttamme kulkea Danzigiin ja Danzigista pois rajoitettiin. Tyttäremme Jutta syntyi 24. syyskuuta.
KUNNIAAKO HITLERILLE?
Kun puolalainen varuskunta antautui saksalaisille, saatoin palata työhöni. Tervehdykseni ”hyvää huomenta” sai toiset työntekijät tuijottamaan minua; nyt jokaisen oletettiin sanovan: ”Heil Hitler.”
Pyysin saada puhutella sataman apulaisjohtajaa ja selitin, että olin kristitty enkä voinut sanoa sellaista tervehdystä. ”Minäkin olen kristitty”, hän vastasi. Sanoin kuitenkin, että olin kristitty sanan täsmällisessä merkityksessä ja ettei mielestäni ollut oikein antaa sellaista kunniaa ihmiselle. Sain potkut siinä samassa, ja minulle sanottiin, että minut vangittaisiin, ellen käyttäisi Hitler-tervehdystä.
Myöhemmin syyskuussa, kun Saksan armeijat valloittivat Puolan, Hitler tuli Danzigiin. Hän piti voiton johdosta tulisen puheen keskustorilla, lähellä rakennusta jossa me asuimme. Jokaisen odotettiin panevan lipun liehumaan ulos ikkunasta, mutta meidän kerroksessamme ei liehunut lippua!
Veljet ehdottivat, että siirtyisimme turvallisuutemme vuoksi Itä-Puolaan. Se merkitsi kuitenkin kaiken omaisuutemme jättämistä. Mukanamme vain matkalaukku, lastenvaunut ja Jutta käärittynä tyynyyn me teimme pitkän matkan joulukuussa. Junat olivat täpösen täynnä ja kulkivat epäsäännöllisesti.
Lopulta saavuimme Lodziin taloon, jossa haaratoimisto oli. Kun sisar, joka avasi oven, näki liikkumattoman lapsen Elsan käsivarsilla, hän juoksi huutaen ovelta. Hetken päästä hän palasi, näki lapsen liikkuvan ja huudahti: ”Oi! Hän elää! Hän elää!” Vasta sitten hän kutsui meidät sisään. Monet lapset olivat paleltuneet kuoliaiksi kuljetusten aikana; siksi hän luuli, että Juttakin oli kuollut.
PIDÄTTÄMINEN JA VANKEUS
Sisaren aviomies oli jo vankilassa. Se oli meille kova talvi. Meillä ei ollut yhtään hiiliä, joilla olisimme voineet lämmittää taloa tai laittaa ruokaa siitä vähästä, mitä meillä oli. Lopulta kykenin saamaan työpaikan. Mutta eräänä päivänä heinäkuussa 1940 Gestapo (natsien salainen poliisi) löysi meidät talosta etsiessään jotakuta muuta. Elsan ja minun käskettiin ilmoittautua Gestapon toimistoon.
Seuraavana aamuna menin työhön, kokosin kaikki henkilökohtaiset tavarani ja sanoin esimiehelleni, että minun täytyi mennä tapaamaan Gestapoa ja etten tulisi takaisin. ”Mitä typeryyksiä”, hän vastasi. ”Tulette takaisin kello 12:een mennessä. Älkää olko huolissanne.” Muutamaa minuuttia myöhemmin tapasin Elsan Gestapon toimiston edessä ja menimme yhdessä yläkertaan.
”Olkaa hyvä ja istukaa”, sanoi virkailija. ”Tiedämme, miksi olette täällä.” Sitten hän muistutti meitä siitä, että Puola oli Kolmannen valtakunnan (natsi-Saksan) vallan alaisuudessa, ja siitä mitä oli tapahtunut Jehovan todistajille Saksassa. ”Jos puhutte edelleen uskostanne”, hän sanoi, ”teidät lähetetään keskitysleiriin.”
Sitten hän meni kirjoituskoneen luo ja alkoi kirjoittaa. Kun hän tuli takaisin, hän ojensi minulle paperin. Siinä sanottiin muun muassa: ’Minä, Harald Abt, lupaan lopettaa puhumisen Jumalan valtakunnasta.’ Sanoin hänelle: ”Olen pahoillani, mutta en voi allekirjoittaa sitä.”
Kun minulle oli sanottu, kuinka typerä olin, kun kieltäydyin allekirjoittamasta paperia, minut vietiin pois. Elsaa kuulusteltiin edelleen. Hän mainitsi kuulustelun kuluessa, että meillä oli kymmenen kuukauden ikäinen vauva kotona. ”Kukaan muu ei voi ruokkia lasta”, Elsa sanoi, ”koska annan hänelle rintaa.” Huolestuneena lapsesta virkailija sanoi: ”Selvitän sen sitten nopeasti.”
Lausunto, jonka hän nopeasti laati, oli erilainen kuin se, jota minä kieltäydyin allekirjoittamasta. Siinä vain sanottiin, että Elsa oli tietoinen siitä, että jos hän jatkaisi uskontonsa harjoittamista, niin hänet lähetettäisiin keskitysleiriin. Elsa ajatteli voivansa allekirjoittaa sen, koska hän oli tietoinen siitä. Mutta allekirjoittamisen jälkeen hän pelästyi. Miksi? Hän ajatteli, että jos hänet vapautettaisiin, niin minä voisin luulla hänen sovitelleen uskossaan. Niinpä kun hän lähti toimistosta, hän huusi kovalla äänellä minulle salin toisesta päästä: ”En sovitellut! En sovitellut!”
Kun olin ollut muutaman viikon pidätettynä, minut lähetettiin vankilaan Berliiniin ja sieltä Sachsenhauseniin.
ELÄMÄ SACHSENHAUSENISSA
”Lämpimän” vastaanoton jälkeen SS-virkailijat veivät meidät saamaan vanginvaatteemme. Päämme ajettiin kaljuksi. Sitten saimme numerotunnuksemme – minä olin 32 771. Minulle annettiin violetin värinen kolmio, Jehovan todistajien tunnus, ommeltavaksi vaatteisiini. Toiset saivat muun värisiä kolmioita – poliittiset vangit punaisen, juutalaiset keltaisen, rikolliset vihreän, homoseksualistit vaaleanpunaisen jne. Olin ainoa todistaja tässä ryhmässä.
Jehovan todistajat määrättiin omiin parakkeihinsa. Sachsenhausenin parakit oli sijoitettu puoliympyrään suuren nimenhuutoaukion ympärille. Parakkien aukionpuoleisessa päädyssä oli kirjoitus, jossa sanottiin tähän tapaan: ’On olemassa tie vapauteen: uskollisuus, uutteruus, työ ja isänmaanrakkaus.’ Kussakin parakissa oli sana tai pari tästä kirjoituksesta. Todistajien parakeissa oli sana RAKKAUS. Juuri siellä minun täytyi olla kyykkysilläni kylmässä neljä tuntia.
Jokainen näistä valtavan suurista parakeista, joita oli yli 60, oli jaettu kahteen makuuosastoon. Keskellä oli ruokailutila, käymälät ja pesutilat. Kummallakin puolella sijaitsevat makuuosastot olivat lämmittämättömiä; sängyt olivat kolmikerroksisia. Talvella lämpötila laski –18 asteeseen, ja meillä oli vain kaksi ohutta peitettä. Uloshengitysilma tiivistyi kattoon ja vesi tippui sieltä alas ja jäätyi niiden miesten peitteisiin, jotka nukkuivat yläpetillä.
Ateriamme olivat enimmäkseen nauriskeittoa, jossa joskus oli keitetty hevosenpäitä. Toisinaan saimme kalakeittoa, joka haisi niin pahalta, että koko leiri lemusi! Illalla saimme jonkin verran leipää. Koska aamulla saimme vain kahvinkorviketta, säästin aina vähän leipää aamuksi, koska aistin herkästi nälän aiheuttaman tuskan.
Meidän täytyi nousta aamulla kello 6, sijata vuoteemme, peseytyä ja pukeutua; sitten meidän täytyi mennä aukiolle nimenhuutoon ja lähteä työhön. Suuri osa työstä tehtiin leirin ulkopuolella. Ensimmäiseksi jouduin tientekoon. Koska olin valmistunut insinööriksi, minulle annettiin myöhemmin rakennustyön tekninen valvonta, kun tehtiin uusia työpajoja.
Monet SS-virkailijat olivat julmia ja yrittivät usein vain keksiä keinoja meidän kiduttamiseksemme. Joskus joku tuli meidän työssä ollessamme etsimään pölyä parakeista. Tavallisesti hän voi löytää sitä kattoparrujen päältä, mikä ei ollut ihme, koska huoneessa oli 80 olkipatjaa. Kun tulimme työstä kotiin, hän ilmoitti: ”Löysin tänä aamuna pölyä parakeistanne, joten teille ei anneta tänään lounasta.” Sitten kattiloista otettiin kannet pois, niin että jokainen voi haistaa ruoan tuoksun, ja kattilat vietiin pois. Valittaminen olisi johtanut kuolemanrangaistukseen.
Sachsenhausenissa ei voinut olla koskaan varma hengestään. Jos vartijat kiinnittivät johonkuhun huomiota jostain vähäisestä syystä, se saattoi merkitä rangaistusta. Hänet saatettiin panna seisomaan koko päiväksi parakkien eteen talvipakkaseen. Jos hän sai kuumeen – monet saivat keuhkokuumeen – eikä voinut mennä työhön, SS-vartija saattoi sanoa: ”Ai, hänessä on kuumetta! Annetaan hänen sitten seisoa ulkona jäähtymässä.” Monet kuolivat sellaiseen kohteluun.
Toiset surmattiin seuraavalla tavalla: Heidät pantiin keskellä talvea istumaan suureen ammeeseen, jossa oli kylmää vettä, ja heidän sydämensä alueelle suunnattiin kylmä vesisuihku. Tällaisen epäinhimillisen kohtelun takia emme tienneet, säilyisimmekö elossa seuraavaan kevääseen.
Monet ovat kysyneet minulta: ”Etkö pelännyt?” En, sellaisessa tilanteessa usko antaa voimaa. Jehova auttaa. Ruokapöydissä, kun toiset eivät olleet kuulomatkan päässä, rukoilimme yhdessä ja jopa lauloimme hiljaisella äänellä. Kun esimerkiksi saimme kuulla, että joku veljistämme oli kuollut julmaan kohteluun tai ravinnonpuutteeseen, lauloimme laulun taisteluhengessä. Asenteemme oli: Pysy lujana! Ole rohkea! Me tiesimme, että mekin saatoimme pian kuolla, ja halusimme ilmaista lujaa päättäväisyyttä pysyä uskollisina.
HENGELLINEN RAVITSEMINEN JA SAARNAAMINEN
Tilanteemme helpottui hieman vuonna 1942. Leirille tuli uusi komendantti ja saimme hieman enemmän vapautta. Meitä ei enää pakotettu työhön sunnuntaisin. Niihin aikoihin salakuljetettiin leiriin seitsemän Vartiotornin numeroa, jotka käsittelivät Danielin profetioita. Ja saimme myös muutaman Raamatun. Niinpä sunnuntai-iltapäivisin ahtauduimme parakkien yhteen osastoon tutkimaan Raamattua; meitä oli noin 200. Muutama asetettiin ulkopuolelle antamaan merkki, jos joku SS-vartija lähestyi. Nämä olivat minulle hyvin mieleenpainuvia ja uskoa vahvistavia kokouksia.
’Miten Vartiotornien salakuljettaminen oli mahdollista?’ kysynet. Se itsessään on kertomus uskosta ja rohkeudesta. Jotkut todistajavangit työskentelivät leirin ulkopuolella ja pääsivät kosketuksiin veljien kanssa, joita ei vielä ollut pidätetty. Niinpä he voivat hankkia salaa jonkin verran kirjallisuutta salakuljetettavaksi leiriin. Veli Seliger, joka oli kuin valvojamme leirillä, työskenteli vankilan sairaalassa, ja hän kätki salakuljetettua raamatullista kirjallisuutta siellä erään laatan taakse kylpyhuoneeseen.
Ajan mittaan kävi kuitenkin ilmi, kuinka hyvin olimme järjestäytyneet. Parakeistamme löydettiin myös muutamia Raamattuja. Niinpä noin 80 veljeä sijoitettiin erääseen työjoukkoon ja lähetettiin pois Sachsenhausenista. Jäljelle jääneet todistajat hajotettiin moniin eri parakkeihin leirillä. Vaikka tämä teki lopun suurista kokouksistamme, se antoi paljon enemmän tilaisuuksia saarnata toisille vangeille.
Melko monet nuoret venäläiset, ukrainalaiset ja puolalaiset miehet ilmaisivat vastakaikua ja heistä tuli todistajia. Jotkut kastettiin salaa itse leirillä – kylpyammeessa leirin sairaalassa. Muistan erikoisesti kaksi nuorta ukrainalaista miestä. Eräänä päivänä he kuulivat veljen viheltävän Valtakunnan laulua ja kysyivät, mikä se oli. ”Tämä on uskonnollinen sävelmä”, veli sanoi. Heihin teki erittäin syvän vaikutuksen se, että ihmisiä oli pantu leirille uskonnollisten vakaumustensa takia. Vapautumisensa jälkeen toinen näistä nuorista miehistä otti johdon todistamistyössä eräässä osassa Itä-Puolaa. Jehovan todistajien viholliset tappoivat hänet, kun hän oli matkalla johtamaan kristillistä kokousta.
Eräänä päivänä vuonna 1944, kun marssin työryhmäni mukana päiväaterialle, näin veljieni seisovan pihalla. Koska minut tiedettiin todistajaksi, minunkin käskettiin liittyä heidän joukkoonsa. SS oli jollakin tavoin saanut tietää salaisesta postipalvelustamme leiriin ja leiristä ulos (ja leiriltä toiselle) sekä siitä, että kokoonnuimme pieniin kahden tai kolmen hengen ryhmiin nimenhuutoaukiolla keskustelemaan päivän tekstiksi valitusta raamatunkohdasta. Meidän käskettiin lopettaa tämä laiton toiminta, mutta me olimme yksimielisiä päätöksessämme jatkaa toistemme vahvistamista hengellisesti. Kun veli Seligeriltä, joka oli tärkeä yhdysrengas salaisessa postipalvelussa kysyttiin, aikoiko hän jatkaa saarnaamista leirillä, hän sanoi: ”Aion, juuri niin aion tehdä, enkä ainoastaan minä vaan myös kaikki veljeni.” Jehovan todistajien omaamaa uskon ja rohkeuden henkeä ei siis ollut nujerrettu, ja natsit näkivät jälleen, etteivät he voineet tehdä mitään murtaakseen nuhteettomuutemme Jumalaa kohtaan.
BUCHENWALD JA VAPAUTUS
Lokakuun lopulla vuonna 1944 minut lähetettiin Buchenwaldin keskitysleiriin työryhmän mukana, joka koostui rakennusalan asiantuntijoista. Meidän oli määrä rakentaa uudelleen joitakin työpajoja, joita amerikkalaiset lentokoneet olivat pommittaneet. Buchenwaldissa olevat veljet saivat pian yhteyden minuun ja lausuivat minut tervetulleeksi osallistumaan hengelliseen toveruuteen heidän kanssaan. Täällä numeroni oli 76 667.
Vuoden 1945 alussa oli ilmeistä, että natsihallitus oli luhistumaisillaan. Kun englantilaiset taistelukoneet lensivät leirin yli, ne tervehtivät meitä kallistaen siipiään puolelta toiselle ja yrittäen rohkaista meitä. Suunnilleen kahta viikkoa ennen vapautumistamme vankien ei enää tarvinnut mennä työhönkään.
Keskiviikkona 11. huhtikuuta 1945 kokoonnuimme kuuntelemaan erään veljen puhetta, joka käsitteli kaikki Raamatusta otetut vuositekstit Hitlerin valtaantulovuodesta 1933 lähtien vuoteen 1945 saakka. Kokouksen edistyessä saatoimme kuulla taistelun äänen lähestyvän. Sitten keskellä puhetta eräs vanki avasi oven selko selälleen ja huusi: ”Me olemme vapaita! Me olemme vapaita!” Leiri joutui sekasorron valtaan mutta me esitimme kiitosrukouksen Jehovalle ja jatkoimme kokoustamme.
Buchenwaldissa oli vielä yli 20 000 vankia. SS-vartijat riisuivat univormunsa pois ja yrittivät paeta, vaikkakin monet vangit kostivat heille. Myöhemmin eräs vanki kertoi minulle, kuinka hän oli iskenyt veitsen erään SS-miehen vatsaan. Jehovan todistajat eivät tietenkään harjoittaneet väkivaltaa.
Noin kuukautta myöhemmin tapasin vihdoin Elsan. Hän oli säilynyt elossa Auschwitzissa ja muissa keskitysleireissä. Elokuussa 1945 palasimme kotiin ja löysimme tyttäremme veljien luota, jotka olivat huolehtineet hänestä. Hän oli silloin melkein 6-vuotias eikä tuntenut meitä.
EI KOSKAAN SOVITTELUA
Kun Puola vapautui saksalaisten joukkojen miehityksestä, siitä tuli kansantasavalta. Elsa ja minä anoimme heti työhön Vartiotorni-seuran haaratoimistoon Lodziin. Työskentelimme siellä viisi vuotta ja iloitsimme nähdessämme Jehovan todistajien lisääntyvän noin 2 000:sta vuonna 1945 noin 18 000:een vuonna 1950. Vuoden 1950 jälkeen olemme palvelleet edelleen eri tehtävissä, joita Jehovan järjestö on meille antanut, ja olemme aina olleet päättäväisinä lujia uskossa.
Olen viettänyt kaikkiaan neljätoista vuotta elämästäni keskitysleireissä ja vankiloissa Jumalaan kohdistamani uskon takia. Minulta on kysytty: ”Auttoiko vaimosi sinua kaiken tämän kestämisessä?” Hän on tosiaan auttanut! Tiesin alusta asti, että hän ei koskaan sovittelisi uskossaan, ja tämä tieto vahvisti minua. Tiesin, että hän näkisi minut mieluummin kuolleena paareilla kuin kuulisi, että olisin vapaa soviteltuani. Hänen kaltaisensa rohkea elämäntoveri on todella apu. Elsa kesti monia vaikeuksia niinä vuosina, jotka hän vietti Saksan keskitysleireissä, ja olen varma, että joidenkin hänen kokemustensa lukeminen voi rohkaista sinua.
[Kuva s. 9]
Sachsenhausenin keskitysleiri
SS-parakit
Nimenhuutoaukio
Sellirakennus
Eristysosasto
Syöpäläisten tuhoamisasema
Teloituspaikka
Kaasukammio