Puolueettomuus hämmentyneessä maailmassa

NOIN 40 vuotta on kulunut siitä, kun Vartiotorni julkaisi englanniksi marraskuun 1. päivän numerossa 1939 pääkirjoituksen nimeltä ”Puolueettomuus”. Kuinka ajankohtaiseksi esitetty tieto osoittautuikaan!

Vain kaksi kuukautta aikaisemmin, syyskuun 1. päivänä, natsien sotakoneisto oli ryhtynyt provosoimattomaan hyökkäykseen Puolaa vastaan. Viiden viikon kuluessa idästä tulleen neuvostoarmeijan hyökkäyksen tukemana Saksa oli murskannut tuon maan. Sillä välin Iso-Britannia, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Intia, Etelä-Afrikka ja Ranska olivat julistaneet sodan Saksalle. Suomessa oli syttymässä talvisota. Mutta länsirintamalla oli seitsemän kuukautta hiljaista, vain vähän sotilaallista toimintaa.

Juuri tänä aikana monet nuoret miehet tutkivat tarkoin Raamattua ja sitä aineistoa, jota esitettiin puolueettomuutta käsittelevässä Vartiotornin kirjoituksessa ja sen käännöksissä eri kielillä. Mikä asenne kristityn piti omaksua toisen maailmansodan uhkaavien pilvien kokoontuessa? Pitäisikö kristittyjen nuorten miesten taistelulinjojen kummallakin puolella lähteä surmaamaan vastakkaisella puolella olevia, vaikka sekä katoliset että protestanttiset papit kummallakin puolella julistivat sen olevan ihmisen velvollisuus Jumalan edessä? Jos maailma ryhtyisi käymään sotaa, olisiko näiden nuorten miesten velvollisuus osallistua veren vuodattamiseen millä puolella he sitten sattuisivatkin asumaan? Monet heistä muistivat esimerkiksi seuraavat Jeesuksen sanat: ”Tätä minä käsken teitä tekemään, että te rakastatte toisianne. . . . ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta.” – Joh. 15:17–19; 17:14, 16; 18:36.

Ahkeran Jumalan sanan tutkimisen avulla nämä nuoret kristityt kykenivät tekemään ratkaisun. Kukaan muu ei tehnyt tätä ratkaisua heidän puolestaan. He pystyivät tekemään sen kukin henkilökohtaisesti Raamatun valmentaman omantuntonsa perusteella. He päättivät pidättyä vihamielisistä ja väkivaltaisista toimista muissa maissa olevia lähimmäisiään vastaan. He uskoivat tunnettuun Jesajan ennustukseen ja halusivat osallistua sen täyttämiseen: ”He takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi; kansa ei nosta miekkaa kansaa vastaan, eivätkä he enää opettele sotimaan.” (Jes. 2:4) Nämä eri kansoista olevat nuoret miehet tekivät juuri täten.

PUOLUEETTOMUUDEN HEDELMÄT

Niinpä seuraavien kuuden myrskyisen vuoden aikana kukaan Jehovan todistajista ei missään maassa surmannut toisesta maasta kotoisin olevaa kristittyä veljeään. Protestantit surmasivat monia protestantteja ja katolilaiset monia katolilaisia, mutta kukaan jälkeen jäänyt ei voinut koskaan syyttää miehensä tai poikansa surmaamisesta ketään Jehovan todistajaa. Kuvittele, mitä olisi seurannut, jos kaikki katolilaiset, protestantit ja juutalaiset kautta maailman olisivat omaksuneet samanlaisen kannan! Sotaa ei yksinkertaisesti olisi ollut. Ja jos paavi Pius XII olisi julistanut katolisen Hitlerin kirkonkiroukseen, niin kuin häntä kannustettiin tekemään, miltä verenvuodatukselta ja murheelta maailma olisikaan ehkä voinut säästyä! Tietysti sillä edellytyksellä, että se olisi pysähdyttänyt Hitlerin ja hänen sotilaalliset avustajansa.

Mutta toinen maailmansota kulki kulkuaan. Ja millaiset olivat sen aikaansaannokset? The World Book Encyclopedia sanoo: ”Toinen maailmansota tappoi enemmän ihmisiä, maksoi enemmän rahaa, vahingoitti enemmän omaisuutta, vaikutti useampiin ihmisiin ja aiheutti luultavasti suurempia muutoksia kuin mikään toinen historian sota. Se aloitti atomiajan ja aiheutti kauaskantoisia muutoksia sodankäynnissä.” Noin kuusitoista miljoonaa sotilasta ja kaksi ja puoli kertaa enemmän siviilejä kuoli sodan vuoksi. Se ”tuli maksamaan yli 1,15 biljoonaa dollaria [4,5 bilj. mk]. Yli 50 maata otti osaa sotaan, ja koko maailma tunsi sen vaikutukset.”

Se oli tosiaan maailmansota, ja maailma korjasi sen tuskallisen sadon. Mutta mitä on sanottava niistä, jotka noudattivat Jeesuksen kehotusta, ettei tule olla ”osa maailmasta”? Joissakin suhteissa näiden kokemukset olivat kovempia kuin niiden, jotka kulkivat maailman mukana. Urheuden osoittaminen taisteluhaudassa sodan tiimellyksessä ei ole lainkaan samaa kuin noudattaa rohkeasti Raamatun valmentamaa omaatuntoaan häväistyksen ja pilkan keskellä ja kestää usein tuholaisten saastuttamissa vankiselleissä ja joskus teloitusjoukon tai giljotiinin varjossa. Nämä toisen maailmansodan aikaiset puolueettomat eivät olleet pasifisteja. He olivat taistelijoita hengellisessä merkityksessä, hyvin valmennettuja käyttämään ”hengen miekkaa, se on Jumalan sanaa”. (Ef. 6:17) He säilyttivät nuhteettomuutensa. Ja usein he sinetöivät nuhteettomuutensa elämänverellään. He eivät pelänneet kuolla vanhurskaan asian puolesta.

Tämä tuli todistetuksi monien nuorten kristittyjen kohdalla, joiden elämän Hitler ja hänen kannattajansa sammuttivat. Jehovan todistajain vuoden 1974 Vuosikirja selosti: ”Niillä lukuisilla teloituksilla, joita tapahtui [Saksassa] Kolmannen valtakunnan aikana, on erikoissija vainojen historiassa. Epätäydellisten tietojen mukaan ainakin 203 veljeä ja sisarta joko mestattiin tai ammuttiin. Tähän lukumäärään eivät sisälly ne, jotka kuolivat nälkään, tauteihin ja muuhun julmaan kohteluun.” Kaikki tämä oli Jeesuksen sanojen mukaista: ”Jos olisitte osa maailmasta, niin maailma olisi mieltynyt omaansa. Mutta koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa. . . . Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” – Joh. 15:18–20.

Esitämme tässä joitakin selostuksia nuhteettomuutensa säilyttäneistä:

Vähän ennen teloitustaan marraskuun 9. päivänä 1940 eräs nuori mies kirjoitti isälleen: ”Nyt minullekin on annettu tilaisuus todistaa uskollisuuteni Herralle kuolemaan asti, ei uskollisena vain kuoleman rajalle saakka vaan itse kuolemaan asti. Kuolemantuomioni on jo julistettu ja joudun olemaan yötä päivää käsiraudoissa – (paperilla) olevat merkit johtuvat käsiraudoista – mutta en ole vielä saanut lopullista voittoa. Uskollisena pysymistä ei ole tehty helpoksi kenellekään Jehovan todistajalle. . . . Rakas isäni, hengessä huudan sinulle: pysy uskollisena, niin kuin minäkin olen yrittänyt pysyä uskollisena, niin voimme nähdä toisemme jälleen. Ajattelen sinua loppuun saakka. – Poikasi Johannes. Auf wiedersehen!”

Eräs kristitty vaimo kuvaili kuukausia kestäneen katkeran koettelemuksen huipentuman seuraavasti: ”Lokakuun 11. päivänä 1941 mieheni mestattiin. Viimeisessä kirjeessä, joka hänen sallittiin kirjoittaa vain muutamia tunteja ennen teloitustaan, hän sanoi: ’Kun saat tämän kirjeen, rakas Mariani ja neljä lastani, Christa, Walter, Waltraud ja Wolfgang, on kaikki jo ohi ja olen saavuttanut voiton Jeesuksen Kristuksen kautta ja toivon, että olen ollut voittaja. Toivotan sinulle sydämestäni siunattua pääsyä Jehovan valtakuntaan. Pysy uskollisena! Kolme nuorta veljeä, jotka kulkevat huomisaamuna saman tien kuin minäkin, ovat tässä vieressäni. Heidän silmänsä säteilevät!’”

Monista muistakin esimerkeistä on todistuksia.

EIVÄT TOSIAANKAAN ”OSA MAAILMASTA”

Kuvaillessaan Jehovan todistajien omaksumaa kantaa natsien keskitysleireissä puolalainen sosiologi Anna Pawelczynska kirjoitti seuraavaa kirjassaan, joka ensiksi julkaistiin vuonna 1973:

”Tämä pieni vankien ryhmä oli vahva ideologinen voimatekijä, ja he voittivat taistelunsa natsismia vastaan. Tämän lahkon saksalainen ryhmä oli ollut herpaantumattoman vastustuksen pieni saareke terrorisoidun kansan keskellä, ja samassa lannistumattomassa hengessä siihen kuuluvat toimivat Auschwitzin leirillä. He onnistuivat voittamaan toisten vankien . . . vankilavirkailijoitten ja jopa SS-upseerien kunnioituksen. Jokainen tiesi, ettei kukaan Jehovan todistaja täyttäisi mitään uskonsa ja vakaumustensa vastaista käskyä tai ryhtyisi mihinkään toista henkilöä vastaan tähdättyyn toimintaan, vaikka tämä henkilö olisi murhaaja tai SS-upseeri. Toisaalta hän suorittaisi jokaisen muun tehtävän, mitä vastenmielisimmänkin, parhaan kykynsä mukaan, jos se olisi hänelle moraalisesti neutraalia. Poliittiset vangit taistelivat aktiivisesti leirissä, järjestivät vastarintaa ja kamppailivat toisten poliittisten vankien hengissä säilymisen puolesta. Jehovan todistajat harjoittivat passiivista vastarintaa uskonsa puolesta, joka oli kaikkea sotaa ja väkivaltaa vastaan.” (Kursivointi meidän) – Values and Violence in Auschwitz.

Mutta eivät ainoastaan Saksassa vaan kaikissa sotaa käyvissä maissa ympäri maailman Jehovan todistajat olivat yksimielisiä asettaessaan lähimmäisensä rakastamiseen kehottavan Jumalan käskyn lähimmäisensä vihaamista edellyttävän maailman vaatimuksen yläpuolelle. (Matt. 22:39; Apt. 5:29) Sen mukaan, missä maassa he asuivat, heidän rangaistuksensa vaihteli kuolemanrangaistuksesta kuukausien, ja jopa vuosienkin, vankeusrangaistukseen. Eräässä vankilassa mies, joka oli kärsimässä elinkautista tuomiota, sanoi eräälle todistajalle: ”Minä olen täällä poliisin tappamisesta ja te olette täällä, koska kieltäydytte tappamasta. Eikö olekin kummallista?” Mutta vaikuttipa se ”kummalliselta” toisten mielestä tai ei, Jehovan todistajat noudattivat Raamatun mukaista menettelyä eivätkä olleet ”osa maailmasta” eivätkä sen verenvuodatusorgioista.

VERIVELAN VÄLTTÄMINEN

Tunnetussa vuorisaarnassaan Jehovan todistajien Johtaja, Jeesus Kristus, sanoi muun muassa: ”Onnellisia ovat rauhantekijät, koska heitä tullaan kutsumaan ’Jumalan lapsiksi’. . . . Te olette kuulleet sanotun muinoin eläneille: ’Sinä et saa murhata; mutta se, joka tekee murhan, on tilivelvollinen tuomioistuimelle.’ Kuitenkin minä sanon teille, että jokainen, joka pysyy veljeensä vihastuneena, on tilivelvollinen tuomioistuimelle, mutta joka puhuttelee veljeään sanomattoman ylenkatseellisella sanalla, on tilivelvollinen korkeimmalle oikeudelle, kun taas joka sanoo: ’Senkin halveksittava typerys!’ ansaitsee tulisen Gehennan.” Gehenna kuvasi ikuista tuhoa, sillä Jeesus sanoi myöhemmin opetuslapsilleen: ”Älkää ruvetko pelkäämään niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan pelätkää ennemmin häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa.” (Matt. 5:9, 21, 22; 10:28) Jehovan todistajat ovat näin ollen aina pyrkineet olemaan rauhantekijöitä hämmentyneessä maailmassa ja ovat aina välttäneet murhanhimoisia taipumuksia vihaisuuden ja kiivaan puheenkin aikana.

Heidän sodankäyntinsä on siis ollut laadultaan hengellistä, mikä ei riko rauhaisuutta, sillä apostoli Paavali sanoi toisille ensimmäisen vuosisadan kristityille: ”Sillä meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia. Sillä me kukistamme järkeilyt ja kaiken korkean, mikä kohotetaan Jumalan tuntemusta vastaan, ja me vangitsemme jokaisen ajatuksen tehdäksemme sen tottelevaiseksi Kristukselle.” (2. Kor. 10:4, 5) Tällä tavalla Jehovan todistajat ovat välttäneet verivelkaa.

Verivelka vaikutti osaltaan muinaisen Israelin kukistumiseen, ja tässä yhteydessä on kiinnostavaa panna merkille kuningas Manassen menettely. Hänestä on kirjoitettu: ”Hän rakensi alttareja kaikelle taivaan joukolle Herran temppelin molempiin esipihoihin. Myös pani hän poikansa kulkemaan tulen läpi [ihmisuhreina] Ben-Hinnomin laaksossa, ennusteli merkeistä, harjoitti noituutta ja velhoutta ja hankki itsellensä vainaja- ja tietäjähenkien manaajia; hän teki paljon sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, ja vihoitti hänet.” (2. Aikak. 33:5, 6) Myöhemmin 55 vuotta kestäneen hallituskautensa aikana Manasse katui pahaa menettelyään ja ryhtyi toimimaan epäjumalanpalvonnan poistamiseksi Jerusalemista. Mutta verivelka pysyi, sillä ”Manasse vuodatti myös sangen paljon viatonta verta, niin että hän sillä täytti Jerusalemin ääriään myöten”. (2. Kun. 21:16) Tämä verenvuodatus oli ollut omavaltaista. Sitä ei ollut vuodatettu Jehovan käskystä vanhurskaassa sodankäynnissä.

Manassen aiheuttama verivelka ei kumoutunut tämän kuninkaan poistuessa. Se jäi tahraamaan Israelia. Ei ollut tapahtunut mitään oikeuden tyydyttämistä, joka olisi poistanut sen. Sen tähden Jehova lähetti Nebukadnessarin, Babylonian kuninkaan, tuomionsa täytäntöönpanijana Jerusalemia vastaan. ”Tämä tapahtui Juudalle Herran käskystä; ja näin hän toimitti heidät pois kasvojensa edestä Manassen syntien tähden, kaiken tähden, mitä hän oli tehnyt, ja myöskin viattoman veren tähden, minkä hän oli vuodattanut täyttäessään Jerusalemin viattomalla verellä; sitä ei Herra tahtonut antaa anteeksi.” – 2. Kun. 24:1–4.

Uskottoman Jerusalemin nykyinen vastine on kristikunta, jonka valta-alueella vuosisatamme kaksi veristä maailmansotaa ovat puhjenneet. Täten kristikuntakin on uhrannut lukemattomia ”poikia ja tyttäriä” sodan jumalalle. (Jer. 7:31) Mikä verivelka kristikunnalla onkaan kannettavana; se nousee kymmeniin miljooniin sieluihin! Jos Manassen verivelkaa ei voitu antaa anteeksi, niin kuinka paljon vähemmän kristikunnan verivelkaa! Uskonnollisten järjestöjen, jotka ovat kannattaneet kahden maailmansodan ja muiden tämän vuosisadan sotien väkivaltaisuuksia, täytyy olla osallisia tuosta verivelasta. Kristikunta muodostaa pääosan ”Suuresta Babylonista”, väärän uskonnon maailmanmahdista, jonka apostoli Johannes kuvailee ”olevan juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajien verestä”. Ei ihme, että ’ääni taivaasta’ huutaa vanhurskautta rakastaville: ”Lähtekää siitä [Babylonista] ulos, minun kansani, ellette tahdo osallistua hänen kanssaan hänen synteihinsä ja ellette tahdo saada osaa hänen vitsauksistaan. Sillä hänen syntinsä ovat kasaantuneet aina taivaaseen saakka, ja Jumala on palauttanut mieleensä hänen epäoikeudenmukaiset tekonsa.” – Ilm. 17:5, 6; 18:4, 5.

Vaikka kristikunta on tuomittu epäjumalanpalveluksensa ja verivelkansa takia, sadat tuhannet vilpittömät ihmiset ovat tulleet pois tuosta järjestelmästä, katuneet menneitä yhteyksiään siihen saaden puhtaan aseman Jumalan ja Karitsan, Kristuksen Jeesuksen, edessä. (Ilm. 7:9, 10) Heidän joukossaan on monia tuhansia, jotka ovat taistelleet sotilaina maailmansodissa ja muissa tämän vuosisadan yhteenotoissa. Nämä katuvat voivat luottaa siihen, että Jumala on antanut anteeksi heidän menneen menettelynsä. (1. Joh. 1:9, 10; Jes. 1:18) He saavat hänen siunauksensa, kun he nyt osoittautuvat ”Rauhanruhtinaan” opetuslapsiksi, joka sanoi oman pidätyksensä ja koettelemuksensa aikana: ”Minun valtakuntani ei ole osa tästä maailmasta. Jos minun valtakuntani olisi osa tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet.” (Joh. 18:36; Jes. 9:5, 6) Hekään eivät enää saa olla ”osa” tästä verivelkaisesta maailmasta. Heidän täytyy pysyä Kristuksen suojeluksen alaisuudessa. – Vrt. 4. Moos. 35:11, 32.

PUOLUEETTOMUUS SUOJA

Monet Jehovan kristityt todistajat natsi-Saksassa ja muualla menettivät henkensä puolueettomuutensa takia. Kuoleman edessä he saivat lohdutusta Jeesuksen sanoista: ”Älkää ruvetko pelkäämään niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan pelätkää ennemmin häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa [ikuisessa kuolemassa].” (Matt. 10:28) Heidän ylösnousemuksensa on varma. (1. Kor. 15:22, 23; Hepr. 11:35) Toisten puolueettomuus on koitunut myös suojaksi usein poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Tarkastelkaamme esimerkiksi Jehovan todistajia Afrikassa. He ovat kylissään vieraanvaraisia ihmisiä, ja he ovat tarjonneet kodeissaan aterioita kenelle tahansa saapuneelle vieraalle. Mutta he ovat vetäneet rajan niin, että he eivät palvele missään puoluejärjestössä eivätkä toimi sellaisten hyväksi. Kerran kun sissisotilaat kutsuivat paikallisia kyläläisiä varten koolle opetuskokouksen, puolueettomat todistajat kieltäytyivät olemasta läsnä. Niinpä kun tähän kokoukseen tuli vastustavia voimia, he ampuivat konekiväärillä 105 läsnä ollutta kuoliaaksi, mutta todistajien poissaolo koitui heille hengen pelastukseksi. Vihamielisyyksien voimistuessa todistajien asema tuli vaikeammaksi, mutta he osoittivat aina, ’etteivät he ole osa maailmasta’.

Edessä olevan ”Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuren päivän sodan” aikana Har-Magedonissa Jehovan kansan puolueettomuus koituu sille jälleen pelastukseksi. (Ilm. 16:14, 16) Koska Jehovan kansaan kuuluvat ”eivät ole osa maailmasta”, he tulevat olemaan vapaita sen verivelasta. Toisaalta Jumala panee verivelkaiselle kristikunnalle (ja itse asiassa koko maailmalle) täytäntöön samanlaisen tuomion kuin kohtasi muinaista Jerusalemia, josta Hesekiel ennusti: ”Näin sanoo Herra, Herra: Voi kaupunkia, joka on vuodattanut keskuudessaan verta, että tulisi sen aika, ja tehnyt itselleen kivijumalia, että se siitä saastuisi! Verestäsi, jonka olet vuodattanut, sinä olet tullut vikapääksi, ja kivijumalistasi, jotka olet tehnyt, sinä olet saastunut; . . . katso, minä lyön käsiäni yhteen . . . sinun verivelkojesi tähden, joita keskuudessasi on. . . . Minä . . . poistan sinusta saastaisuutesi. . . . Sinä tulet tietämään, että minä olen Herra [Jehova, UM].” – Hes. 22:3, 4, 13–16.

”Lähellä on Herran suuri päivä”! (Sef. 1:14) Hyvin pian koko verivelkainen maailma tuhoutuu. Mutta niille, jotka pelottomina ”eivät ole osa maailmasta”, Jehova esittää kehotuksen: ”Mene, kansani, kammioihisi ja sulje ovet jälkeesi, lymyä hetkinen, kunnes viha on ohitse mennyt. Sillä katso, Herra lähtee asuinsijastaan kostamaan maan asukkaille heidän pahat tekonsa, ja maa paljastaa verivelkansa eikä surmattujansa enää peitä.” (Jes. 26:20, 21) Kun Jehova on tehnyt tilin verivelkaisen maailman kanssa, hänen puhdas kansansa tulee esiin sille ihmeen kautta varatusta kätköpaikasta nauttimaan ikuisesta rauhasta maan päällä, jota ei milloinkaan enää tahraa sotien eikä väkivallan veri. (Ps. 46:9, 10) Sitten ne, jotka ’eivät olleet osa maailmasta’, joka hävisi, jäävät Jumalan uuteen järjestykseen ja tekevät hänen tahtonsa ikuisesti. (1. Joh. 2:17) Täten he ovat aikaansaaneet itselleen hämmentyneessä maailmassa kristillisen puolueettomuuden historian, jota ei veri tahraa.