Viisikymmentä vuotta ”viinitarhassa ” – elämäntapa

Kertonut Clifford Keoghan

SALI, johon menimme tuona talvi-iltana vuonna 1929, oli kylmä ja lämmittämätön. Paljas lattia ja kovat puutuolit kertoivat käytännöllisyydestä, eivät mukavuudesta. Tarkoituksemme oli olla läsnä Vartiotornin väen eli, kuten heidät silloin tunnettiin, Kansainvälisten Raamatuntutkijoiden keskellä viikkoa pidetyssä kokouksessa. Tämä osoittautuikin käännekohdaksi elämässämme. Edna ja minä olimme suunnitelleet avioitua keväällä ja asettua asumaan Aucklandiin. Minulla oli työpaikka ja olimme valinneet talon ja ostaneet joitakin huonekaluja.

Vähän aikaisemmin meidät oli kastettu vihkiytymisemme (antautumisemme) vertauskuvaksi. Istuessamme vieretysten pitelimme käsissämme kuukausittain ilmestyvää Kiertokirjettä (nykyään Valtakunnan Palveluksemme), ja siinä oli lihavin kirjaimin ajatuksia herättävät sanat, jotka muuttivat koko elämämme: ”MENKÄÄ TEKIN VIINITARHAAN.” Olimme jo osallistuneet saarnaamistyöhön, mutta tämä oli jotakin erikoista. Suostuimme, me menisimme ”viinitarhaan”.

Mistä johtui, että olimme siellä sinä iltana? Kasvoin poikasena Thames Valleyn kultakentillä Uudessa-Seelannissa, ja Jumalaa pelkäävät vanhempani lähettivät minut anglikaanisen kirkon raamattukurssille. Siellä ei opetettu kovinkaan paljon Raamattua, mutta urheiluhenkinen kirkkoherra opetti kyllä meille, kuinka rugby-jalkapalloa pelataan. Uskoin Jumalaan, mutta kolminaisuusopetus sumensi jonkin verran näkemystäni.

Myöhemmin työni saattoi minut läheiseen kosketukseen kuoleman kanssa. Olin kaupungin kolmella hautaustoimiston johtajalla hevosvetoisten ruumisvaunujen ajajana ja näin usein kohtalokkaitten kaivosonnettomuuksien vuoksi nuoren naisen ja hänen lastensa joutuneen epätoivon syvyyksiin, kun he olivat menettäneet perheenhuoltajan eikä heidän uskontonsa paljonkaan pystynyt lohduttamaan heitä. Aloin etsiä ratkaisua tähän arvoitukseen, jota kutsuttiin ”kuolemaksi”. Kirkkoherran vastaukset eivät olleet tyydyttäviä. Luin paljon kristillisiä ja ei-kristillisiä teoksia saamatta silti ratkaisua elämän ongelmiin.

Vuoden 1927 loppupuolella muutin pois Taurangasta, missä morsiameni Edna asui, edistyäkseni lihanleikkaajan ammatissani. Keskustelimme ennen lähtöäni pitkään Raamatusta ja totesimme, ettei kumpikaan meistä tiennyt siitä paljonkaan. Kun olin lähtenyt, Edna ajatteli, että hänellä oli hyvä tilaisuus parantaa Raamatun tuntemustaan, ja hän pyysi äidiltään Raamattua, mutta saikin sen sijaan erään kirjan, jonka sanottiin olevan erittäin hyödyllinen. Hän lähetti kirjan vuorostaan minulle. Muuten juuri sinä päivänä, jona hän pani sen postiin, hänen kotinsa paloi maan tasalle. Mutta minulla oli kirja, Jumalan harppu. Vihdoinkin sain vastaukset, joita olin etsinyt! Ja nyt me istuimme täällä kokouksessa kutsu kädessämme ja päätimme ottaa sen vastaan ja ’käydä’ avautuvista ”porteista” palvelukseen ”viinitarhassa”. – Jes. 62:10.

”VIINITARHAAN”

Avioiduttuamme anoimme Vartiotorni-seuran toimistosta Strathfieldistä Australiasta aluetta ja meille määrättiin noin 650 kilometriä pitkä kaistale Uuden-Seelannin Pohjoissaaren itärannikolta, alue jossa oli korkeita kukkuloita ja rannikkotasankoja, suuria lammasfarmeja, suuria ja pieniä maorien asuma-alueita, kolme maakuntakaupunkia, kaksi pientä kodeissa kokoontuvaa seurakuntaa ja kaksi seurakunnasta erillään asuvaa sisarta; tosiaankin ’eloa oli paljon’ ja ’työntekijöitä vähän’. (Matt. 9:37) Lähdimme matkaan mukanamme 2,4 x 1,8 metrin suuruinen kalikooteltta, vuoden 1920 mallia oleva Buick-auto, monta laatikollista kirjoja, vähän tavaroita ja vähän rahaa, mutta paljon uskoa – ja tämä osoittautuikin arvokkaimmaksi omaisuudeksemme.

Vuoden 1930 kesä oli pitkä, kuuma ja kuiva. Ruoho kuihtui ja kuoli. Lampaat ja muu karja kävivät heikoiksi ja laihoiksi, kun kuivuus tunkeutui vähitellen hedelmällisiin laaksoihinkin; joet kuivuivat pieniksi puroiksi. Me kuljetamme mukanamme kahta noin viidentoista litran vesikanisteria Buickin astinlaudoilla ja täydensimme niitä, missä voimme. Huolehtiko Jehova meistä? Olimme tulleet pienen vesivirran ääreen ja päätimme leiriytyä siihen viikonlopuksi, pestä pyykin ja täydentää vesivarastoamme. Pystytin teltan ja olin viskaamaisillani veden pois kanisterista ottaakseni tilalle raikasta vettä virrasta, kun jostakin syystä luovuin ajatuksesta, panin kanisterin maahan ja menin tekemään jotakin muuta. Kymmenen minuuttia myöhemmin eräs maoripaimen ratsasti leiriimme hevosella. Hän oli nähnyt meidät kukkulan laelta ja oli ratsastanut luoksemme sanomaan, ettemme joisi vettä virrasta, koska se oli kovin saastunutta. Katsoin vesikanisteria, jota en ollut tyhjentänyt, ja sanoin: ”Kiitos, Jehova!”

Kuljimme pohjoiseen kohti East Capea, levitimme paljon kirjallisuutta maoreille ja karjatilojen omistajille ja leiriydyimme sinne, missä satuimme olemaan auringon laskiessa. Laitoimme ruokaa ja söimme teltassa ja nukuimme öisin autossa. Sekä maorit että valkoiset olivat ystävällisiä meille. Suuri lamakausi ei ollut vielä saapunut sinne asti. Yksi kokemus opetti minulle, ettei tulisi sivuuttaa ketään totuuden esittämisessä. Päivä oli helteinen ja olin väsynyt. Talo oli lähellä tietä, mutta siellä ei ollut ketään kotona; kuulin kuitenkin puuta sahattavan rotkon toisella puolella etäisellä mäenrinteellä. Ajattelin mukavuutta ja auton varjoa ja aloin kävellä sitä kohti ja olin melkein sen luona, kun mieleeni tuli ajatus: Miksi tein näin? Olin tullut kilometrien päähän puhumaan ihmisille Jumalan valtakunnasta ja nyt olin kävelemässä Joonan tavoin pois, päinvastaiseen suuntaan. Käännyin ja lähdin suon yli sinne, missä mies oli työssä. Hän kuunteli kiinnostuneena sanottavaani ja otti kaiken kirjallisuuden, mitä minulla oli laukussani, 15 kirjaa ja 17 kirjasta!

YÖ JONKA MUISTAMME

Capen kärjessä vietimme yön, jota emme ole koskaan unohtaneet. Ajettuamme pitkin merenrantaa sopivan leiriytymispaikan löytämiseksi asetuimme tasaiselle ruohikolle jonkin matkan päähän pienestä maorikylästä. Sen päässä oli suuri kiviröykkiö; koko alue oli kuivunutta kivistä joenuomaa, minkä vuoksi minun oli vaikea iskeä maahan telttavaarnoja. Kaunis täysikuu oli jo noussut kukkuloiden takaa, kun söimme illalliseksi keitettyjä perunoita ja kumeraa (erästä makeaa juurikasvia), jota olimme vaihtaneet muutamiin kirjoihin päivän aikana. Pian saimme vieraan, valkoisen miehen, joka omisti kukkulalla olevan tilan. Hän oli aidosti huolissaan turvallisuudestamme ja jopa kysyi, oliko meillä mitään, jolla voisimme puolustautua, ja hän oli aivan varma, ettemme nukkuisi sinä yönä, jos jäisimme sinne. Sen sijaan olisimme voineet leiriytyä mihin tahansa hänen maalleen. Emme me olleet tunkeutuneet luvatta millekään kielletylle alueelle; maa oli julkista omaisuutta, mutta ei ollut viisasta olla siellä. Emme halunneet olla tyhmänrohkeita, mutta päätimme pysyä paikallamme. Ystävämme lähti ja sanoi, että hän jättäisi valon palamaan taloonsa ja että meidän olisi tultava sinne, jos muuttaisimme mielemme.

Ihmettelimme, mistä oikein oli kysymys. Silloinen Vartio-Torni käsitteli aihetta ”Enkelit Siionissa”, niinpä me istuimme teltassamme ja luimme kynttilän valossa, kuinka ”Herran enkeli asettuu niiden ympärille, jotka häntä pelkäävät”. Yö kului, kuu häipyi aamuauringon tieltä ja kaikki oli hyvin. Tiedustelimme päivän aikana asiaa ja meille kerrottiin, että olimme leiriytyneet muinaisella maorien taistelukentällä. Juuri se paikka, johon olimme pystyttäneet telttamme, oli ollut hirvittävän verilöylyn näyttämönä, ja paikalliset asukkaat uskoivat, että täydenkuun aikana kuolleitten sotilaitten henget palaisivat ja kävisivät taistelun uudelleen. Ystävämme, joka kävi luonamme edellisenä iltana, oli asunut niin kauan maorien keskuudessa, että hän uskoi samalla tavalla kuin hekin. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka voisimme säilyä hengissä yli yön. – Ps. 34:8.

MAANJÄRISTYSTEN AIHEUTTAMISSA VAAROISSA

Kesä kääntyi syksyksi. Tulimme rannikkoa etelään päin Gisbornen maakuntakaupunkiin, missä oli pieni seurakunta. Lama alkoi nyt tuntua. Seurakunnalla oli vähän, mutta sen siihen kuuluvat iloiten jakoivat meidän kanssamme. Sitten tuli seuraava kesäkuu ja meidän aika siirtyä kauemmaksi meille uskotulla alueella. Muutamaa kuukautta aikaisemmin suuri maanjäristys oli tuhonnut suuren osan alueesta. Napierin ja Hastingsin kaupungit olivat käytännöllisesti katsoen maan tasalla. Kirjallisuutta ei enää mennyt yhtä paljon. Rahaa oli vähän, joten vaihdoimme kirjoja elintarvikkeisiin ja käytimme saamamme rahan bensiinin ostamiseen. Maanjäristykset jatkuivat, niitä oli jopa kahdeksan tai yhdeksän päivässä. Öisin voimme kuulla niitten tulevan niittyjen yli rymisten ikään kuin raskas kuorma-auto olisi kulkenut ohi.

Mielestäni oudoin tunne oli autossa oleminen voimakkaan järistyksen aikana. Kun ajoneuvo alkoi liikkua, painoin vaistomaisesti jarrua, mutta se ei tietenkään auttanut mitään; auto yksinkertaisesti liikkui maan mukana. Kun eräänä yönä leiriydyimme lähelle Mohakajokea alueella, missä suuressa maanjäristyksessä useita hehtaareja hyvää laidunmaata oli luisunut jokeen ja kulketunut mereen, sidoimme automme suureen puuhun siksi aikaa, kun nukuimme siinä. Sinä yönä oli melkoinen järistys, mutta olimme turvassa.

MERKITYKSELLISIÄ KOKEMUKSIA

Napierissa saimme ystävällistä apua Tarehan perheeltä, suurelta maoriperheeltä, joka oli aktiivinen totuudessa. Se antoi käyttöömme pienen talon, ja sieltä käsin ryhdyimme käymään aluetta. Saimme paljon hyviä ja kannustavia kokemuksia ovelta-ovelle-työssä. Tällä alueella ollessamme olimme mukana kahdessa tärkeässä tapahtumassa. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä lokakuussa vuonna 1931 pidimme kokouksen Tarehan perheen kanssa ja omaksuimme uuden nimen ”Jehovan todistajat”, joka oli hyväksytty Columbuksen konventissa Ohiossa Yhdysvalloissa aikaisemmin samana vuonna. Kuinka riemuissamme me olimmekaan tästä selvästä nimestä! Seuraavana aamuna koputin innostuneesti eräälle ovelle ja sanoin ylpeänä: ”Hyvää huomenta. Olen yksi Jehovan todistajista.” Millainen oli vaikutus? – Ilmeetön tuijotus ja kysymys: ”Keitä he ovat? En ole koskaan kuullut heistä.” Kuinka erilaista onkaan nykyään, kun usein kuulemme vastaukseksi: ”Teikäläisiä on aina täällä! Miksi käytte niin usein?”

Seuraava tärkeä tehtävä oli kirjasen Valtakunta – maailman toivo vieminen kaikille papeille, poliitikoille ja teollisuusjohtajille. Ohjeemme kuuluivat: jättäkää se heille, ottavatpa he sitä vastaan tai eivät. Napierissa ja Hastingsissa oli melko paljon pappeja ja minulla oli kenttäpäivä heidän kaikkien tapaamista varten. Jotkut olivat suvaitsevaisia; toiset raivostuivat. Kaksi kertaa vihaiset papit pitelivät minua pahoin. Toinen näistä, jättiläiskokoinen mies, jonka kasvot lehahtivat punaisiksi vihasta, kävi minua kauluksesta kiinni, raahasi minua monta metriä, heitti minut portaita alas ja kirjasen perääni. Nousin ylös, otin kirjasen ja kävelin takaisin, panin kirjasen hänen jalkojensa juureen ja sanoin: ”Älkää tallatko jalkoihinne Valtakuntaa!” Hän oli miltei tukahtua kiukkuunsa. Mutta varoitus oli annettu.

SUUREN LAMAKAUDEN AIKANA

Ensimmäisen lapsemme syntymän lähestyessä lähdimme pohjoiseen vanhempieni kotiin Waihiin. Siellä oli pieni seurakunta, joka piti kokouksia Fred Franksin kodissa Waikinossa. Coromandelin niemimaa oli osa Waikinon aluetta, mutta siellä ei ollut käyty, ja Fred pyysi minua käymään sitä. Tein sen mielihyvin! Seurakunta lahjoitti minulle huomaavaisesti kaksi uutta autonrengasta, ja niin olin valmis lähtemään vaikeamaastoiselle niemimaalle ja sen huonoille teille. Jätin Ednan Waihiin ja lähdin matkaan autolla, jossa oli mukana teltta ja polkupyörä sellaisiin paikkoihin menemistä varten, joihin ei autolla voinut päästä, käydäkseni metsämajoissa, syrjäisillä rannikkofarmeilla ja muissa senkaltaisissa paikoissa. Koska lypsykarjan pitäjien tapana oli aloittaa lypsäminen karjasuojissa kello viideltä aamulla, kävin heidän luonaan suojissa kello kuudelta aamulla, ja eräänä aamuna olin levittänyt 26 kirjaa ennen kello kahdeksaa. Pienessä Coromandelin kaupungissa olin levittänyt laatikollisen kirjoja ennen kello yhtätoista aamulla. Koko tänä aikana autossa, joka oli nyt kaksitoista vuotta vanha, ei ollut ilmennyt mitään mekaanista vikaa, vaikka se kerrankin melkein hukkui, kun yritimme ylittää jokea tulva-aikana.

Suuri talouslama oli nyt kohdannut meidät. Vuoden 1932 keväällä Edna, yhdeksän kuukauden ikäinen poikamme David ja minä lähdimme Arthur Rowen perheen ja Mary Willisin kanssa pitkälle matkalle Wellingtoniin ollaksemme läsnä konventissa. Konventista järjestettiin kaksi tienraivaajaryhmää, toinen Uuden-Seelannin Pohjoissaarelle ja toinen Eteläsaarelle. Meidän ryhmämme, Pohjoissaaren ryhmän, oli määrä toimia Palmerston Northista käsin, missä eräs veli oli antanut käyttöömme kauniin kodin. Me muodostimme kahdeksan tienraivaajan kiinteän yksikön ja työskentelimme sekä kaupungeissa että maaseudulla. Niinpä olimme sekavien tunteitten vallassa, kun saimme Vartiotorni-seuran Australian toimistosta ohjeen siirtyä ryhmänä Aucklandiin, missä oli syntynyt vaikeuksia ”valittujen vanhinten luokan” kanssa, joka aiheutti jakaumia seurakunnassa. Meidän oli määrä perustaa sinne tienraivaajien koti ja työskennellä niiden veljien kanssa, jotka pysyivät uskollisina Jumalan järjestölle, ja vahvistaa heitä.

JEHOVA PITÄÄ HUOLEN

Mutta kuinka me siirtäisimme välttämättömät tavarat 600 kilometrin päähän Aucklandiin? Bensiiniraha kahta ajoneuvoa varten asettaisi jo ongelman, koska rahaa me omistimme kaikkein vähiten. Myimme kaiken, paitsi aivan välttämättömät tarvikkeet, mistä saimme riittävästi rahaa rautatierahdin maksamiseen ja bensiinin ostamiseen, niin että pääsimme kulkemaan noin kolmanneksen matkasta. Luotimme siihen, että jos lähtömme oli Jehovan tahto, niin saapuisimme lopulta Aucklandiin. Suunnittelimme pysähtymistä Wanganuissa, kaupungissa joka oli riittävän suuri todistustyötä varten, ja toivoimme että saisimme kirjallisuuden levittämisestä bensiinirahaa. Järjestämme postimme kääntämisen Wanganuihin. Kun menin noutamaan sen sieltä, yhdessä kirjekuoressa oli vain pahvinpala, jonka ympärille oli kääritty paperi. Mutta paperin alla oli viiden punnan seteli. Viisi puntaa! Lamakautena se oli todella rahaa (noina päivinä se vastasi sataa markkaa). Kyyneleet täyttivät silmämme. Olimme tosiaan ’maistaneet ja katsoneet, kuinka Herra on hyvä’, erittäin hyvä. (Ps. 34:9) Kuinka onnellisia olimmekaan, että olimme turvanneet Häneen! Niinpä lähdimme nyt bensiinitankit täynnä kohti Aucklandia.

Vuokrasimme suuren talon ja asetuimme asumaan siihen ja työskentelimme uskollisten veljien vahvistamiseksi. Pian seurakunta menestyi hyvin. Monet, jotka olivat aluksi seuranneet muutamia uskottomia valittuja vanhimpia ja jotka olivat vilpittömiä mutta hämmentyneitä, liittyivät jälleen uskollisten joukkoon.

Tänä aikana me teimme paljon ääniautotyötä, jossa esitettiin veli Rutherfordin levytettyjä lyhyitä puheita gramofonilla auton takaistuimelta kaiuttimen ollessa auton katolla. Monet ilmaisivat arvostusta ohjelmia kohtaan. Joillakin katolisilla alueilla kokoontui kuitenkin väkijoukkoja, jotka ilmaisivat paheksumisensa yrittämällä kiskoa kaiuttimen alas katolta, mutta se oli kiinnitetty lujasti pulteilla. Sitten he yrittivät saada auton ovet auki. Kun he epäonnistuivat siinäkin, he alkoivat keinuttaa autoa. Meillä olikin tapana sanoa: ”Ei hetkeäkään yksitoikkoisuutta koskaan.”

SOTA-AJAN VAIKEUKSIA

Lamakausi alkoi olla ohi ja ennen pitkää tienraivauskoti lakkautettiin. Edna ja minä muutimme Morrinsvillen alueelle, missä ei ollut yhtään julistajia mutta missä voin työskennellä lihanleikkaajana. Ajan mittaan sinne muodostui kahdentoista julistajan seurakunta. Sitten alkoi toinen maailmansota ja sen mukana vaikeudet. Autoihimme ei ollut saatavissa lainkaan bensiiniä. Se merkitsi nousemista jälleen polkupyörän päälle. Tavanomaisena sunnuntaina voi joutua ajamaan 58 kilometriä polkupyörällä, jotta voi tavata veljet ja pitää Vartiotornin tutkistelun heidän kanssaan.

Sodan myötä myös työmme kiellettiin. Järjestömme julistettiin lainsuojattomaksi ja ensin kiellettiin kokoukset. Jos kaksi todistajaa tapasi kadunkulmassa ja keskusteli talosta-taloon-toiminnasta, niin sekin katsottiin laittomaksi kokoontumiseksi. Mutta myöhemmin rajoituksia lievennettiin.

JATKUVIA ETUJA

Tuli vuosi 1945 ja jälleen aika tehdä muutto, tällä kertaa takaisin Taurangaan, missä oli vain yksi todistaja. Asuimme aluksi hänen kodissaan, kunnes sain vuokratuksi oman. Meillä oli nyt poika ja tytär ja sain työpaikan paikallisesta lihakaupasta. Muitakin perheellisiä veljiä muutti paikkakunnalle, ja pian muodostimme pienen seurakunnan. Seurakunta kasvoi jatkuvasti, ja nykyään samalla alueella on kolme seurakuntaa, joilla kullakin on kaunis valtakunnansali.

Vuonna 1952 perheemme palasi Aucklandiin. Minut nimitettiin kaupunginvalvojaksi, ja minulla oli siinä tehtävässä monia etuja. Veljien Knorrin ja Adamsin vierailun jälkeen vuonna 1956 minulle annettiin tehtäväksi järjestää tontin osto New North Roadin varrelta, jolle Seura rakensi kauniin uuden rakennuksen, kun Vartiotorni-seuran haaratoimisto siirrettiin Wellingtonista Aucklandiin.

MENNYTTÄ AJATELLEN

Niin ovat päivät vaihtuneet ”viinitarhassa” vuosiksi ja vuodet vuosikymmeniksi, kun olemme työskennelleet ja auttaneet siellä ja täällä jäämättä pois kokouksista tai konventeista ja laskeneet siunauksiamme, joita on ollut paljon sekä suuria että pieniä. Veljien rakkaus ja arvostus ovat aina olleet kannustuksena, jota on pidettävä suuressa arvossa.

Myös lapsemme ovat osoittautuneet meille siunaukseksi. Molemmat olivat jonkin aikaa tienraivaajina ja samoin jotkut heidän lapsistaan. Poikani ja vävyni ovat vanhimpina Aucklandin seurakunnissa, ja vanhin pojanpoikani on avustava palvelija. Nyt minulla on pieni pojanpojanpoika, jonka saatan vielä nähdä ylistävän Jehovan nimeä, jos Hän suo. Mitä enemmän ihminen voisi pyytää? Tällaisen suhteen omaaminen Jehovaan ja Kristukseen Jeesukseen on aarre, jota kukaan ihminen ei voi ottaa pois.

Yksi asia, jonka olen oppinut vuosien kuluessa, on se ettei tule ”pitää halpana pienten alkujen päivää”. (Sak. 4:10) Kun ajattelen kokouksia, joita kerran pidimme veljien vaatimattomissa kodeissa, ja nyt näen pehmeiden mattojen peittämät, jatkuvasti laajenevat valtakunnansalit, niin mieleeni tulee, että Jesajan 60:17:n profetia on todellakin täyttynyt. ”Kivi” on tullut ”raudaksi”, ”rauta . . . hopeaksi” ja ”vaski . . . kullaksi”. Luvattu ”rauha” on tosiaan ’pantu meille esivallaksi’. Muistamme myös niitä monia hyviä ystäviä, veljiä ja sisaria, jotka ovat olleet vuosien mittaan kanssamme. Monet heistä ovat nyt poissa. Jotkut ovat lähteneet uusiin ja suurempiin tehtäviin; toiset lepäävät haudassa, johon olemme laskeneet heidät sanoen ikävissämme ”hyvää yötä” lausuaksemme heidät ”hyvää huomenta” toivottaen tervetulleiksi valoisampana päivänä paratiisimaahan.

Tiedämme, ettei työ ”viinitarhassa” ole vielä päättynyt. Se on osoittautunut erittäin haluttavaksi elämäntavaksi. Millä paremmalla tavalla kukaan voisi viettää Jehovan hänelle antamat vuodet?

Yksi asia on etualalla mielessäni, kun ajattelen mennyttä. Se on Jehovan ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen huolenpito kaikista, jotka ottavat päälleen Jeesuksen ikeen ja seuraavat häntä. On käynyt niin kuin Psalmissa 37:25 on kuvailtu: ”Olen ollut nuori ja olen vanhaksi tullut, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hyljättynä enkä hänen lastensa kerjäävän leipää.”

[Kartta/Kuva Edna ja Clifford Keoghanista s.12]

(Ks. painettu julkaisu)

”Menkää tekin viinitarhaan”

UUSI-SEELANTI

POHJOISSAARI

Auckland

Thames

Waihi

Morrinsville

Tauranga

Opotiki

Gisborne

Napier

Hastings

Wanganui

Dannevirke

Palmerston North

Wellington