Jännittävää elämää ja aitoa tyydytystä
Kertonut George Gibb
MONET nuoret ovat nykyään kyllästyneitä elämään. Jotkut uppoutuvat urheiluun ja huvituksiin, kun taas toiset matkustavat kaukaisiin maihin etsimään seikkailuja. Ikävä kyllä monet kokevat pettymystä ja tarkoituksettomuutta.
Minäkin lähdin nuorena kotimaastani Skotlannista kaukaisille rannoille tuhansien kilometrien päähän, muun muassa Egyptiin, Palestiinaan ja Australiaan. Sen lisäksi että koin paljon jännitystä, sain ajan mittaan myös todellista tyydytystä elämästä. Tämä johtui siitä, että löysin tarkoituksen elämälle ja kykenin täyttämään tämän tarkoituksen täydemmin muuttamalla Australiaan. Mutta kerronpa ensin vähän taustatietoa.
NUORUUS JA SOTAMATKOJA
Vaikka vanhempani eivät olleetkaan kirkossakävijöitä, he kasvattivat minut kunnioittamaan syvästi Raamattua ja sen erinomaisia periaatteita. Kuinka miellyttäviä olivatkaan talvi-illat takkatulen ääressä, kun äiti luki Raamatun kertomuksia ja tähdensi niiden moraaliopetuksia! Nämä kertomukset herättivät minussa totuuden kaipuun.
Kun tulin vanhemmaksi, kävin erilaisten uskonnollisten ryhmien jumalanpalveluksissa ja kuuntelin kadunkulmissa pidettyjä herätyskokouksia, mutta niistä tuntui aina puuttuvan jotakin. Sitten vuoden 1914 kesällä ensimmäinen maailmansota keskeytti pelottavan äkkiä tavanomaisen elämänkulun. Saksasta tulleet zeppeliinit eli ilmalaivat pommittivat Edinburghia, missä me asuimme. Onnellinen perheemme hajotettiin. Veli toisensa jälkeen – joita oli kaikkiaan viisi – kutsuttiin armeijaan. Kaksi heistä ei palannut koskaan.
Minä saavuin brittiläisen armeijan sotilaana Egyptiin vuonna 1916. Seuraavaksi minut lähetettiin Palestiinaan, Luvattuun maahan. Oli hämmästyttävää, kuinka monet meistä sotilaista liittivät maantieteelliset paikat muistoihin Raamatun tapahtumista. Gazassa muistimme Simsonin siirtäneen kaupungin portin; Beersebassa Aabrahamin; Betlehemissä Jeesuksen ja Jerusalemissa Daavidin. Eräänä päivänä luin Raamatusta Emmauksesta ja kävelin sinne edestakaisin Jerusalemista ja kuvittelin Jeesuksen puhuvan niille kahdelle opetuslapselle, jotka hän tapasi tiellä. Mutta palatessani yhä aprikoin, mitä Raamattu oikeastaan sisälsi. – Luuk. 24:13–32.
Sota päättyi enkä ollut sen viisaampi. Palasin Edinburghiin ja saatoin päätökseen kirjapainoalan opintoni. Minussa oli kuitenkin edelleen Raamatun totuuden kaipuu. Setäni kehotti minua liittymään paikalliseen kirkkoon. Kun kysyin asiaa äidiltä, hän vastasi: ”Jos haluat kuulla Jumalan sanaa, niin mene. Mutta muista, että tulet huomaamaan kristillisyyden eri asiaksi kuin kirkollisuus.” Pian totesinkin hänen olevan oikeassa.
ETSIMÄNI LÖYTÄMINEN
Eräänä lauantaina vuonna 1921, kun olin matkustamassa junalla työpaikastani Glasgow’sta kotiin Edinburghiin, eräs vanhahko mies samassa vaununosastossa alkoi kertoa minulle erittäin ystävällisesti epätavallisia asioita Raamatusta. Hän sanoi Jumalalla olevan jokin ”suunnitelma”, ja hän puhui kirkon vääristä opeista ja kertoi onnellisesta tulevaisuudesta. Se sai minut ajattelemaan.
Eräänä toisena lauantaina näin Glasgow’ssa ollessani suuria mainoksia, joissa sanottiin ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan”. Siinä oli iloinen uutinen joillekuille, ajattelin. Asunnostani löysin tätä puhetta mainostavan jakeluilmoituksen sekä sanomalehdestä kahden sivun ilmoituksen siitä. Niinpä päätin mennä kuulemaan puhetta.
Sali oli tupaten täynnä ja puhe, joka esitettiin innostavasti, oli jotakin sellaista, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Kun väki oli lähtenyt, jäin vain istumaan sinne. Tämä oli juuri sitä, mitä olin kaivannut! Innostunut nuori mies lähestyi minua. ”Mitä piditte siitä?” hän kysyi.
”Sen täytyy olla totuus”, vastasin.
Kun hän totesi, etten ollut lukenut mitään aiheesta, hän ehdotti, että joku tulisi luokseni keskustelemaan kanssani. Kieltäydyin ensin, mutta hän oli hellittämätön; niinpä tein sopimuksen. Sovittuun aikaan ovelle koputettiin. Elämäni suurenmoisin tunti oli sinä päivänä, kun ihmeelliset totuudet Jumalan valtakunnasta paljastettiin minulle. Kokoajantyöntekijä jätti minulle joitakin raamatullisia julkaisuja luettavaksi ja viikoittaisten kokouspaikkojen osoitteet. Minut otettiin niihin lämpimästi vastaan ja opin niissä paljon lisää Jumalan tarkoituksista.
LÄHETYSTYÖHENKI
Läsnäolijat olivat innostuneita ja todistamista tähdennettiin usein tutkistelukokouksissa. Olin utelias näkemään, millaista se olisi, ja saavuin määräpaikkaan, josta lähdimme todistamaan. Siellä tapasin uudet ystäväni, joilla oli mukanaan raamatullista kirjallisuutta ja katuluettelo. He antoivat minulle kappaleen uutta kirjaa Jumalan harppu ja muutamia kirjasia. Yksi ystävistä otti minut mukaansa. Kun lähestyimme kerrostaloa, hän sanoi: ”Mene sinä nyt ylös, minä aloitan alhaalta.”
Koputin arasti ensimmäiselle ovelle ja ajattelin: ”Mitä oikein sanoisin?” Salamannopeasti tuli mieleeni ajatus: ”Kerro heille siitä, mitä opit Raamatun ryhmätutkistelussa.” Nuori nainen tuli ovelle ja lainasin Danielin 2:44:ää, joka sanoo: ”Niiden kuningasten päivinä on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan, joka on kukistumaton iankaikkisesti . . . Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.”
Sitten selitin ovenavaajalle, että tämän pahan asiainjärjestelmän tuhoutumisen jälkeen Jumalan valtakunta saa aikaan todellisia siunauksia maan päälle ja jopa kuolleet herätetään. Nainen oli myönteinen ja kertoi, että hänen aviomiehensä oli vastikään kuollut. Hän otti mielellään kirjan. Jatkaessani todistamista ihmisille noissa asunnoissa aloin ymmärtää, että Herralla on työtä kristityille tehtäväksi.
Lauantai-iltapäivisin järjestettiin polkupyöräretkiä Valtakunnan sanoman viemiseksi syrjäisille alueille. Sunnuntaiaamuisin jaettiin suunnattomasti jakeluilmoituksia, jotka mainostivat Glasgow’n suurimmassa salissa pidettäviä puheita. Se oli usein ääriään myöten täynnä. Siihen aikaan ei ollut radiota eikä televisiota, joten ihmiset noudattivat hyvin kutsuja tulla kuulemaan luentoja.
Yksi henkilö, joka teki minuun suuren vaikutuksen, oli raajarikkoinen vanhahko todistaja. Tämä nainen ei voinut päästä kokouksiin, ellei joku vienyt häntä pyörätuolissa. Muutamat meistä nuoremmista veivät häntä vuorotellen. Matkalla hänellä oli tapana kertoa kohokohtia siitä, mitä hän oli lukenut, ja mainita raamatunkohtia, jotka kannustavat luottamaan jatkuvasti Jehovaan, esimerkiksi Jesajan 41:10 ja 54:17. Ei ihme, että meistä kuudesta, jotka kuljetimme hänen pyörätuoliaan, tuli kolporteeraajia, kuten kokoajansaarnaajia siihen aikaan kutsuttiin.
Skotlannin talvet olivat kylmiä ja tuulisia, mikä esti meitä tekemästä niin paljon todistustyötä kuin olisimme tahtoneet. Koska halusimme, että meillä oli ”runsaasti tehtävää Herran työssä”, toverini ja minä päätimme kirjoittaa Vartiotorni-seuralle ja pyytää, että meidät lähetettäisiin sinne, missä voisimme saada aikaan enemmän. (1. Kor. 15:58) Odotettuamme hartaasti monta viikkoa olimme innostuneita saadessamme vastauksen. Meille annettiin valinnan mahdollisuus: ”Kanada tai Australia.”
AUSTRALIAAN
Helmikuussa 1928 saavuimme Melbourneen Australiaan 21 000 kilometrin päähän. Mikä muutos! Auringonpaistetta joka päivä ja runsaasti hedelmiä, sellaisiakin, joita emme olleet koskaan nähneet. Kristityt veljemme lausuivat meidät tervetulleiksi ja osoittivat meitä kohtaan paljon huomaavaisuutta, mikä lisäsi arvostustamme Jehovan sanaa kohtaan.
Ensimmäinen määräpaikkamme oli Tasmanian saarivaltio. Ja mitä seikkailuja meillä olikaan! Saarnasimme pohjoisissa kaupungeissa; ensin autolla kulkien ja sitten, kun se meni rikki, hevosella ja rattailla. Kerran toisensa jälkeen kun syntyi ongelmia – joko asunnon, ruoan tai kuljetuksen suhteen – huomasimme Jehovan varaavan apua joko kristittyjen veljiemme välityksellä tai ystävällisten ihmisten välityksellä, joita tapasimme tehdessämme Herran työtä.
UUSI TEHTÄVÄ
Vuonna 1929 sain kirjeen, jossa minut kutsuttiin auttamaan Jehovan todistajien haaratoimistoon, jota parhaillaan siirrettiin Sydneyyn. En osannut kuvitella, että olisin siellä vielä 49 vuotta myöhemmin. Se oli jännittävää aikaa, kun ovelta ovelle suoritettava saarnaamistyö järjestettiin paremmin ja käytettiin radioasemia Valtakunnan sanoman julistamiseen.
Haaratoimistossa sain pian tutustua pieneen jalalla poljettavaan tiikelipainokoneeseen, jota olen oppinut arvostamaan vuosien kuluessa. Ennen pitkää painoin konventtiohjelmia, jakeluilmoituksia, erikoisia radiolehtisiä ja monia tarpeellisia lomakkeita. Kun papiston painostus rajoitti radion käyttöä, Valtakunnan sanomaa alettiin levittää ääniautojen avulla. Äänenvahvistimen avulla sanomaa kaiutettiin kaupungeissa kautta maan.
Vuonna 1932 haaratoimiston tiloja laajennettiin, mikä ennusti lisätoimintaa. Tavanomaisen toiminnan, raamatullisen kirjallisuuden painamisen, lähettämisen ja kuljettamisen, lisäksi nyt myös kaivettiin ja hakattiin. Kuinka haltioissamme me olimmekaan nähdessämme paneloidun ruokasalin, uuden toimiston, kokoussalin ja uusien makuuhuoneitten saavan muotonsa!
Kun automaattinen painokone lähetettiin Yhdysvalloista, olimme todella riemuissamme. Meitä oli melkoinen joukko innostuneita nuoria vapaaehtoisia työntekijöitä ja olimme kuin perhe. Eikä työmme rajoittunut vain normaaleihin työtunteihin. Tarpeen vaatiessa työskentelimme aamuvarhaiseen asti. Samanaikaisesti olimme tietoisia siitä, että oli paljon tehtävää Jumalan valtakunnan julistamisessa ihmisille, ja käytimme usein illat ja viikonloput tähän toimintaan.
Kun tehtävää oli niin paljon, vuodet tuntuivat lentävän. Yhtäkkiä puhkesi toinen maailmansota. Silloin vuonna 1941 meidät täällä Australiassa kiellettiin pappien alulle panemien kumouksellisuutta koskevien väärien syytösten nojalla. Mutta saarnaamistyö jatkui silti ja pidimme kokouksia pienissä ryhmissä. Myöskään painotyö ei loppunut. Lehtiä ja kirjoja painettiin eri paikoissa maan alla, mikä harmitti paikallisia viranomaisia, jotka yrittivät löytää näitä paikkoja.
Lain vaatimusten täyttämiseksi kaikissa näissä julkaisuissa oli lausunto: ”Painanut George Gibb, Strathfield.” Kuka ja missä oli tämä ”George Gibb”? Poliisi yritti löytää minut. Mutta milloin tahansa he kävivätkin, satuin aina olemaan poissa kotoa. Joskus poliisiviranomaiset tulivat paikkoihin, joissa Jehovan todistajat pitivät raamatuntutkistelua. Usein he esittivät kysymyksen: ”Onko George Gibb täällä?” tai ”Mistä voimme löytää George Gibbin?” Mutta he eivät löytäneet minua.
Sitten vuonna 1943 Australian ylioikeus teki päätöksen meitä koskevassa asiassa ja kielto poistettiin. Kaikki pääsi taas täyteen vauhtiin. Siitä lähtien työmme haaratoimistossa on jatkuvasti laajentunut ja raamatullista kirjallisuutta tuotetaan nyt monilla Tyynen valtameren saarten kielillä sekä englanniksi. Vuonna 1973 saimme valmiiksi uudenaikaisen kolmikerroksisen kirjapainon, ja siihen siirrettiin 40 tonnin rotaatiopainokone. Nyt lähetetään kirjapainostamme yli 750 000 kappaletta Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä joka kuukausi noin 25 maahan tai saareen.
LISÄÄ SEIKKAILUJA
Kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen kun olin muuttanut Australiaan, minulla oli suurenmoinen kokemus olla läsnä Jehovan todistajien vuoden 1953 kansainvälisessä konventissa New Yorkissa. Matkalla lentokoneemme laskeutui Cantonin saarelle. Ryntäsimme kioskille juomaan ja samalla esitimme Valtakunnan sanomaa komealle fidžiläiselle tarjoilijallemme. Hän kuunteli kiinnostuneena ja otti vastaan englanninkielisen raamatullisen traktaatin. Kehotin häntä tarkistamaan raamatunkohdat omasta Raamatustaan, ja sitten kiiruhdimme takaisin lentokoneeseen.
Sykähdyttävän Yhdysvalloissa vietetyn ajan jälkeen aloitimme kotimatkan ja laskeuduimme taas ottamaan lisää polttoainetta Cantonin saarelta. Kun olin ulkona hengittämässä raitista ilmaa, tunsin kevyen taputuksen selkääni, ja kas, siellä oli fidžiläinen ystävämme. Hän sanoi ymmärtävänsä, että hänelle jättämämme traktaatti puhui totuutta. Hän oli hyvin mielissään, kun tarjouduin lähettämään hänelle raamatullista kirjallisuutta hänen omalla kielellään. Hän juoksi takaisi kioskiin ja palasi mukanaan sulista tehty viuhka lahjaksi meille. Kuinka usein olenkaan kokenut sen ainutlaatuisen ilon, joka tulee, kun näkee jonkun osoittavan arvostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan!
Vuonna 1973 minulla oli mahdollisuus olla läsnä kristillisissä konventeissa Aasiassa. Miten sykähdyttävää olikaan nähdä muiden lähetystyöntekijöiden ja heidän paikallisten tovereittensa työn tulokset esimerkiksi Japanissa, missä 30 000 kiiltävänmustaa päätä kumartui yhdessä rukoilemaan Jehovaa!
Mitä sinä haluat elämältä? Onko elämäsi nykyään koskaan ikävystyttävää? Voin vakuuttaa sinulle, ettei sen tarvitse olla. Olemalla halukas noudattamaan Jeesuksen esimerkkiä ja kehotusta: ’Menkää ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä’ voit nauttia todella tyydyttävästä ja hyvin jännittävästäkin elämästä. – Matt. 28:19.
Kuinka onnellinen olenkaan nyt siitä, että yli 50 vuotta sitten sydämeni sai minut käyttämään koko elämäni Jehovan palveluksessa! Olen nyt 81-vuotias ja iloitsen edelleen työskentelemisestä täällä kirjapainossa, saarnaamistyöhön osallistumisesta ja konventeissa käymisestä. Ei ole parempaa tapaa viettää elämäänsä kuin Jehovan tahdon tekemisessä!
[Kuva George Gibbistä s. 24]