Toivo joka on ylläpitänyt minua

OLEN syntynyt lokakuussa 1950, ja olin yksi niistä sadoista lapsista, jotka vuosittain syntyvät vammaisina. Minulla ei ollut oikeassa jalassani sääriluuta nilkan ja polven välillä. Ilman tätä luuta ihmisen on mahdotonta seisoa tai kävellä.

Isäni oli siihen aikaan Yhdysvaltain maavoimissa, ja hänellä oli mahdollisuus käyttää eräitä lääkärinhoidon etuja. Isä ja äiti olivat luonnollisesti hyvin innostuneita mahdollisuudesta, että minulle tehtäisiin mullistava leikkaus, jonka avulla voisin kyetä kävelemään. Leikkaus suoritettiin vuonna 1953 Walter Reedin lääkintäkeskuksessa Washingtonissa (D.C.). Siihen sisältyi eläimen luun siirtäminen korvaamaan puuttuva sääriluu.

1950-luvun alussa luunsiirtoleikkaukset olivat tietysti vasta kokeiluasteella. Vieraan aineen hylkimisreaktiosta oli vain vähän tietoa. Sen vuoksi leikkaus epäonnistui. Elimistöni hylki siirrännäisen ja oikeaan sääreeni tuli kuolio. Koska henkeni oli vaarassa, jalkani täytyi amputoida. Olin vain kolme vuotta vanha, joten jo varhaisessa iässä tulevaisuus näytti synkältä.

YLLÄPITÄVÄ TOIVO

Pieni perheemme onnistui pysymään koossa. Sitten pian leikkaukseni jälkeen isä kiinnostui tutkimaan Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Äiti vastusti aluksi ankarasti, jopa uhkasi jättää isäni. Mutta kun eräs Jehovan todistaja näytti hänelle Raamatusta, ettei tulista helvettiä ollut olemassa, hän heti kiinnostui Raamatun tutkimisesta. Hän edistyi nopeasti Raamatun tuntemuksessa ja lyhyen ajan kuluttua vertauskuvasi antautumisensa palvelemaan Jumalaa vesikasteella. Hän tuli pian hyvin aktiiviseksi ”hyvän uutisen” kertomisessa toisille. Isäni sen sijaan oli edelleen epäröivä, mutta nähdessään äidin nopean edistymisen hänkin omisti elämänsä Jehovan palvelemiseen ja hänet kastettiin.

Vammainen ihminen voi helposti joutua itsesäälin ansaan. Onneksi vanhempani olivat hyvin tietoisia siitä, ja käyttämällä Raamattua opetuksensa perustana he kykenivät kehittämään minussa uutta toivoa. Tämä toivo oli, että kykenisin kävelemään ja juoksemaan ja nauttimaan täydellisestä terveydestä Jumalan uudessa järjestyksessä. Mikä suurenmoinen odote!

Kirjaimellisesti söin ja nukuin uneksien Jumalan uudesta järjestyksestä. Tämä toivo ei ole vanhempieni tai jonkun muun sellaisen luoma joutava kuvitelma, joka yrittää rohkaista minua. Se on toivo, joka perustuu lujasti Raamatussa esitettyihin Jumalan lupauksiin. ”Hänen [Jumalan] lupauksensa mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus on asuva”, kirjoitti apostoli Pietari. – 2. Piet. 3:13.

Jo nuorena sain lujan uskon tällaisiin Jumalan lupauksiin. ”Jumala itse on oleva heidän kanssaan”, kirjoitti henkeytetty apostoli Johannes. ”Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä surua eikä parkua eikä kipua ole enää oleva. Entiset ovat kadonneet.” (Ilm. 21:3, 4) Mutta mielilauseeni Raamatussa on ollut Jesajan 35:6, joka sanoo: ”Silloin rampa hyppii niinkuin peura.” Olen öisin unissani juossut vaivattomasti kaunokkipeltojen ja ruohokenttien yli kilometrejä toisensa perään.

EDISTYMISTÄ LAPSUUDESSA

Viisivuotiaana sain proteesin, jonka avulla kykenin liikkumaan ja minusta tuli Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistaja. Olin hyvin ylpeä, kun kykenin esittämään lehtiä ja muuta raamatullista kirjallisuutta ihmisille. Kun olin kuusivuotias, osasin esittää raamatullisen esityksen kokonaan ovilla ja käytin siinä jotakin raamatullista aihetta käsitteleviä useita raamatunkohtia. Seuraavana vuonna pidin ensimmäisen puheeni lavalla teokraattisen koulun oppilaana.

Äitini oli tienraivaaja ja isäni johti teokraattista koulua seurakunnassamme Washingtonissa. Sitten meitä pyydettiin palvelemaan siellä, missä Valtakunnan julistajien tarve oli suurempi, Gaithersburgissa Marylandissa. Isä ja äiti ottivat määräyksen mielellään vastaan, ja pian muutimme uuteen kotiin.

Seurakunta Gaithersburgissa oli hyvin pieni. Me kokoonnuimme erään Jehovan todistajan kodissa. Seurakunnassa oli hyvin vähän mustia ystäviä. Oli siksi etu kyetä varmistautumaan siitä, että kaikkiin rotuihin kuuluvat ihmiset voisivat oppia tuntemaan Jumalan sanan. Jehovan siunauksen avulla seurakunta kasvoi ja menestyi. Vuonna 1961 vertauskuvasin isäni hyväksymyksellä antautumiseni Jehovalle vesikasteella.

Tänä aikana maassa tapahtui monia yhteiskunnallisia muutoksia. Oli käynnissä kansalaisoikeustaistelu. Rotuerottelua vastustettiin marssein ja valtauksin ja mellakoin. ”Musta valta” näytti olevan päivän tunnus. Oli vaikea olla tempautumatta tapahtumien mukaan. Mutta isä ja äiti pysyivät lähellä Jehovan sanaa ja varmistautuivat siitä, että meillä lapsilla oli oikea näkemys maailman muuttuvasta näyttämöstä. Olimme iloisia, kun voimme nyt syödä tietyissä ravintoloissa ja matkustaa bussin etuosassa, mutta ainoa toivomme pysyvästä rauhasta ja vapaudesta oli edelleen Jumalan uudessa järjestyksessä.

KASVAMINEN MIEHUUTEEN

Kun menin oppikouluun, ulkonäköni ja vammani alkoivat vaivata minua yhä enemmän. Joskus olin hyvin masentunut, koska halusin olla suosittu ja toisten lasten hyväksymä. Mutta minua autettiin ymmärtämään, että voima tulee Jehovalta ja että maailman suosio ei ole ikuisen elämän saamisen edellytys.

Minun oli pakko tajuta, että olisi aina jotakin sellaista, mihin en pystyisi. Tärkeätä oli, että tekisin parhaani siinä, mihin pystyisin. Mitä merkitystä olisi ystävillä, jos he eivät voisi hyväksyä minua sellaisena kuin olin ja sellaisena miltä näytin? Sain osakseni tosi ystävyyttä Jehovan kansan keskuudesta. Nämä ystävät opettivat minua pelaamaan pesäpalloa, jalkapalloa ja uimaan. Opin uimaan hyvin ja perheeni ja itseni hämmästykseksi olin yksi niistä seitsemästätoista oppilaasta koulussani, jotka saivat presidentin myöntämän kuntopalkinnon hyvästä urheilusuorituksesta.

Tietenkin ”ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä [vain] vähään”. (1. Tim. 4:8) Halusin tehdä paljon muuta ruumiini avulla, ja johdonmukainen ratkaisu näytti olevan tienraivauspalvelus. Niinpä aloin siitä lähtien olla tienraivaajana joka kesä, ja asetin tavoitteekseni kokoajan saarnaamistyön ja palvelemisen Beetelissä Jehovan todistajien päätoimistossa New Yorkissa.

VALINNAN TEKEMINEN

Ennen kuin huomasinkaan, tuli koulun päättymisaika. Koska sain hyvät arvosanat ja olin vammainen, minulle annettiin mahdollisuus saada opiskelustipendi ammattienedistämislaitokselta. Kuinka suuri olikaan kiusaus ottaa tuo stipendi vastaan! Painostus sen ottamiseen oli suuri.

Puhuttuani asiasta isäni kanssa harkitsin sitä valmennusta, jota olin saanut. Mitä enemmän ajattelin sitä, sitä varmemmalta näytti, että olin valmistautunut tekemään erikoistyötä. Tähän työhön sisältyi ihmishenkien pelastaminen, kuten apostoli Paavali kirjoitti nuorelle Timoteukselle: ”Kiinnitä alituista huomiota itseesi ja opetukseesi. Pysy näissä asioissa, sillä näin tekemällä tulet pelastamaan sekä itsesi että ne, jotka sinua kuuntelevat.” (1. Tim. 4:16) Niinpä omistauduin tähän elämää pelastavaan työhön koko ajallani ilmoittautumalla tienraivaajaksi. Se oli ratkaisu, jota en ole koskaan katunut.

Voidakseni pysyä tienraivaajana havaitsin tarpeelliseksi tehdä monenlaista osa-ajan työtä. Mainitakseni vain muutamia näistä töistä, olen eri aikoina ollut maalaajana, tiskaajana, baaritarjoilijana, ruoanlaittajana, talonmiehenä, vuokraviljelijänä, muurarinapulaisena ja lähettipoikana. Olin jonkin aikaa jopa yksijalkaisena ojankaivajana, mille perheemme jäsenet vieläkin nauravat.

Palvellessani Annapolisissa Marylandissa sain monia sykähdyttäviä kokemuksia. Tapasin siellä uskonnollisen miehen, joka uskoi lujasti helvetintuleen. Tutkittuaan Jumalan sanaa hän ja koko hänen perheensä hyväksyi Jumalan sanan totuuden, ja nykyään hän on vanhimpana Annapolisin eteläisessä seurakunnassa. Tällaiset kokemukset eivät ole epätavallisia tienraivaajille, ja kannustankin sydämestäni kaikkia nuoria, joilla on siihen mahdollisuus, tavoittelemaan tätä suurenmoista palvelusetua.

Vuodet ovat kuluneet ja minulla on nyt oma perhe. Jehova on runsaasti siunannut minua ja käyttänyt minua. Palvelen nyt vanhimpana Washingtonin (D.C.) alueella.

Kun olen tullut vanhemmaksi, on käynyt hieman vaikeammaksi kiivetä portaita, kävellä pitkiä matkoja ja seisoa pitkään. Aloitan jokaisen päivän rukoilemalla Jehovalta voimaa ja opastusta, ja jotenkin minulla on ollutkin aina riittävästi voimaa viimeiseen uusintakäyntiin, viimeiseen tuntiin palveluksessa tai seuraavaan kokoukseen.

Mikä siunaus onkaan ollut, että minulla on ollut niin suurenmoiset vanhemmat ja ainoan tosi Jumalan opastus elämässäni! Niiden yli 20 vuoden aikana, joina olen palvellut toimeliaasti, olen aina turvannut Jehovalta tulevaan opastukseen ja voimaan.

Unelma siitä, että voin juosta vaivatta kilometrikaupalla Jumalan uudessa järjestyksessä, on edelleen elävänä ja kirkkaana mielessäni. Se ei ole himmentynyt vähääkään. – Lähetetty.