”Hyvä uutinen” tunkeutuu maan ”ääriin” asti
”SAARIMAANOSA” Australia on suurempi kuin mikään Länsi-Euroopan maa. Kuitenkin siellä asuu vain noin 13 1/2 miljoonaa eri kansallisuuksiin kuuluvaa ihmistä.
Tässä harvaan asutussa maassa, jonka pinta-ala on 7 700 000 neliökilometriä, maasto ja ilmasto on melko vaihtelevaista. Vaihtelua riittää trooppisesta pohjoisosasta maan keskiosan autiomaahan, maailman suurimmasta koralliriutasta – elämää vilisevästä Suuresta valliriutasta – autiomaassa sijaitseviin jättiläiskokoisiin Ayers Rockin karuihin kallionjärkäleisiin. Australian itäosissa viljellään runsaasti esimerkiksi sokeriruokoa, vehnää ja muita viljalajeja. Noin 61 prosenttia väestöstä asuu täällä.
Mutta kun matkailija ylittää Australian huomattavimman vuorijonon Australian Kordillieerit (Great Dividing Range), joka ulottuu pitkin itärannikkoa pohjoisesta etelään, maisema muuttuu rehevästä rannikkomaastosta kumpuilevaksi kukkulamaastoksi ja sitten tasangoiksi ja puoliksi autiomaaksi. Australian sydämessä, siellä missä Ayers Rock sijaitsee, on runsaasti suolajärviä ja aavikoita. Australian suurten tasankojen ilmaston kuivuus on tehnyt tästä saarimaanosasta ihanteellisen villantuotantoon ja suotuisan karjankasvatukseen. Maan sisäosissa on hyvin suuria lammasfarmeja.
Näistä syistä Jeesuksen käskyn täyttäminen ’Olkaa todistajiani maan ääriin asti’ on asettanut haasteen. (Apt. 1:8) Menkäämme ajassa taaksepäin noin 70 vuotta työn alkuun ja eläkäämme uudelleen joidenkuiden sellaisten kokemuksia, jotka ovat osallistuneet ”hyvän uutisen” saarnaamiseen täällä maan ääressä.
1800-luvun loppupuolella, jolloin siirtolaisasutus oli vain noin sata vuotta vanhaa, eräät Raamatusta kiinnostuneet yksilöt saivat sukulaisilta ja ystäviltä meren takaa julkaisuja, jotka olivat peräisin Kansainvälisiltä Raamatuntutkijoilta, kuten Jehovan todistajia siihen aikaan nimitettiin. Näihin aikoihin myös Isosta-Britanniasta muuttaneita raamatuntutkijoita saapui Perthiin Länsi-Australiaan ja Brisbaneen Queenslandiin, ja näihin kaupunkeihin muodostettiin seurakuntia.
HAARATOIMISTO JA KIRJAPAINO
Raamatuntutkijoitten haaratoimisto perustettiin Melbourneen Victoriaan vuonna 1904 huolehtimaan työstä Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Melbournessa pidetyssä konventissa vuonna 1915 oli läsnä 250 ja 14 kastettiin. Vuonna 1935 Raamatun totuus tavoitti Australian syrjäiset osat samoin kuin asutuskeskukset 30 radioaseman välityksellä.
Maaliskuussa vuonna 1929 haaratoimisto siirrettiin Melbournesta Sydneyyn. Sitä laajennettiin vuonna 1932. Sitten vuonna 1972 paikalle rakennettiin suuri kirjapaino Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien julkaisemista varten. Tiloja laajennetaan edelleen parhaillaan. Tässä haaratoimistossa palvelee kuutisenkymmentä miestä ja naista.
Etäisissä osissa asuvien ihmisten tavoittaminen on vaatinut paljon vaivannäköä ja vaikeuksien kestämistä. Vielä nykyäänkin vain yksi tie yhdistää maan itäosan ja länsiosan, joiden välimatka on noin 4 000 kilometriä. Tiheimmin asuttua itäistä rannikkoaluetta lukuun ottamatta ainoat yhteydet pohjoisen ja etelän välillä ovat mantereen keskustan läpi kulkeva reitti ja hyvin yksinäinen tie, joka kulkee runsaasti mineraaleja sisältävää länsirannikkoa pitkin.
VAIKEUKSIEN KESTÄMINEN SISÄMAASSA
Edesmennyt Bert Horton alkoi olla raamatuntutkijoitten yhteydessä vuonna 1921 Kalgoorlien kaivoskaupungissa Länsi-Australiassa. Horton kertoi: ”Anoin ’tienraivaajaksi’ (tätä nimitystä käytetään Valtakuntaa koko ajallaan julistavasta). Sain aluemääräykseni: koko Länsi-Australian osavaltio!” Horton ja Frank Rice sekä kaksi muuta miestä varustivat kaksivuoteisen asuntoauton keittovälineillä ja muilla välttämättömyyksillä tien päällä vietettävää elämää varten. He kuljettivat asuntoautonsa suunnattoman Nullarborin tasangon halki ja kävivät kaikissa osavaltion syrjäisissä kaupungeissa. Yksi miehistä kertoo: ”Silloin ei ollut mitään teitä, ja saimme muutamia karttapiirroksia eräältä öljy-yhtiöltä ja kuljimme säiliöltä säiliölle (yksinäisiä paikkoja, joissa oli saatavissa vettä). Mukanamme oli kaksi 200 litran bensiinitynnyriä ja vesi- ja ruokavarastoja. Kävimme matkan varrella olevilla lammasfarmeilla ja puhuimme siellä oleville ihmisille Raamatusta.”
Toinen ”tienraivaaja”, joka käytti paljon aikaa sisämaassa, on Arthur Willis. Hän lähti vuonna 1933 matkaan kahden toverinsa kanssa käydäkseen Länsi-Australian syrjäisen pohjoisosan pohjoisrannikon kautta. Willis kertoo: ”Noina aikoina matkamiehellä oli oikeus saada ilmaiseksi lihaa. Mille tahansa farmille menimmekin, voimme valita, mitä halusimme. Farmeilla ja kaupungeissa asuvien keskuudessa tapasimme joitakuita, jotka kuuntelivat ja hyväksyivät totuuden.” Lähdettyään pohjoisimpana sijaitsevasta Darwinista he matkustivat etelään Katherineen ja kääntyivät sitten itään Queenslandiin ja rannikolle. ”Siihen aikaan ei alueella ollut asfalttiteitä” hän muistelee ”ja muistan kun kuljimme poikki läntisen Queenslandin, missä pääsimme eteenpäin kolmessa päivässä 160 kilometriä mustassa maaperässä. Muta kerääntyi pyöriin, kunnes ne juuttuivat paikoilleen. Sitten meidän täytyi ottaa pois lokasuojat päästäksemme lainkaan eteenpäin.”
Arthur Willis ja Bill Newlands tekivät vuonna 1936 vielä pitemmän matkan maan sisäosiin. He lähtivät Sydneystä 1,5 tonnin kuorma-autolla matkalle, joka oli käsittävä noin 20 000 kilometriä ja kestävä yli vuoden. Ajettuaan Sydneystä kohti länttä he lopulta saavuttivat maan keskustan ja kääntyivät pohjoiseen kohti Darwinia ja sitten alas länsirannikolle Perthiin. Ollessaan tällä matkalla 800 kilometriä sisämaahan ja pohjoiseen päin Adelaidesta Etelä-Australiasta he tapasivat Charles Bernhardtin. Tämä mies oli tullut yhteyteen Valtakunnan sanoman kanssa noin kolme vuotta aikaisemmin, kun kaksi ”tienraivaajaa” kesti helteen ja syrjäseutujen vaikeudet matkustaessaan Adelaidesta Alice Springsiin ja takaisin. Kun Willis ja Newlands tapasivat Bernhardtin, hän halusi tulla kastetuksi. Hän omisti kaksi hotellia Coward Springsissä ja William Creekissä, ja monet saivat kuulla ”hyvästä uutisesta” hänen kauttaan siitä lähtien. 85-vuotiaana Bernhardt palvelee edelleen ”tienraivaajana” ja tekee useita matkoja nelipyörävetoisella ajoneuvolla Etelä-Australian syrjäisille alueille joka vuosi.
Sama henki ilmenee Joe Bellin kokemuksessa, joka oli myös näitä Australian ”sisäosan tienraivaajia”. Bellin alue ulottui siihen aikaan noin 500 kilometriä luoteeseen Brisbanesta, ja hän kävi polkupyörällä syrjäisillä farmeilla. Se oli kovaa ja kuumaa työtä, hän sanoo. ”Minun täytyi monin paikoin kantaa polkupyörääni, koska jouduin jatkuviin hiekkakinoksiin, joissa ei ollut juuri lainkaan teitä. Toiset näistä matkoista olivat hyvin vaarallisia. Avoimessa maastossa ei näe muita elollisia luomuksia kuin vaeltelevia härkälaumoja. Ne voivat olla joissakin tilanteissa vaarallisia, sillä härät ovat hyvin uteliaita ja tulevat katsomaan, mikä niitä lähestyy. Minun täytyi monta kertaa hakea turvaa puusta ja odottaa tuntikausia, kunnes ne lähtivät laiduntamaan muualle ja minä sain tilaisuuden jatkaa matkaani.”
Toinen ”tienraivaaja”, Aubrey Baxter, pyöräili tuhansia kilometrejä Queenslandin keski- ja pohjoisosissa. Hän muistelee kokemustaan: ”Koimme muutamia kiinnostavia tilanteita. Yhden yön olin vieraana suurella karjatilalla ja seuraavan yön vietin kilometrien päässä erään kengurunmetsästäjän luona. Nukuin hänen pienen majansa maalattialla ja ympärilläni oli satoja haisevia kengurunvuotia. Helppoa ei ollut myöskään yrittää nukkua ulisevien dingo-[villikoira]laumojen keskellä.”
LÄHETYSTYÖNTEKIJÖITÄ SAAPUU
1940-luvun loppupuolella saapui todistajien Yhdysvaltoihin perustamasta lähetyskoulusta, Vartiotornin Raamattukoulusta Gileadista, valmistuneita lähetystyöntekijöitä auttamaan ”hyvän uutisen” levittämisessä. Heidän joukossaan oli John Cutforth ja Donald MacLean Kanadasta. Molemmat miehet palvelivat matkustavina kierrosvalvojina monta vuotta. MacLean muistelee: ”Mikä järkytys olikaan kuulla, että ensimmäinen kierrokseni Australiassa sijaitsi Gilead-kouluun verrattuna maapallon vastakkaisella puolella – Lounais-Australiassa! Minut lähetettiin maan ääreen!” Kertoessaan yhdestä kokemuksestaan MacLean sanoi: ”Me uudet tulokkaat koimme joitakin lumoavia hetkiä matkustaessamme syrjäisten alueitten läpi. Hetki, jolloin ensi kerran tapasin lauman emuja [suuria strutsinkaltaisia lintuja], oli kiinnostava mutta kiusallinen. Kun olin matkalla erään sisämaa-alueen halki moottoripyörällä, emu-perhe tukki kulkureittini. Ne ovat erittäin uteliaita lintuja, ja niitä ilmeisesti viehätti se, kun pyöräni kromipeili ja ohjaustanko kiilsivät auringonpaisteessa. Koska en tiennyt, kuinka emua piti käsitellä, epäröin rynnätä lauman läpi ja mahdollisesti vaarantaa henkeni, ja niinpä pysäytin ajoneuvoni. Koska nämä suuret linnut seisoivat kotvan aikaa paikoillaan aikomattakaan lähteä liikkeelle, päätin lähteä jatkamaan matkaani. Töräytin torvea ja pärräytin moottoria. Emut tulivat vain lähemmäksi ja niiden uteliaisuus lisääntyi. Se oli lievästi sanottuna jokseenkin lannistavaa! Päätin koettaa onneani ja ajaa läpi parven, joka vain hieman jakaantui, niin että pääsin sen läpi. Sitten linnut alkoivat ajaa minua takaa pitkin tien vartta, ja kun lisäsin nopeuttani 55 kilometriin tunnissa, huomasin, että emut kulkivat nopeammin kuin minä. Vasta kun saavutin 65 kilometrin tuntinopeuden, kykenin jättämään ne taakseni, suureksi helpotuksekseni!”
MacLean muistelee ensimmäistä käyntiään edellä mainitun Charles Bernhardtin elintarvikeliikkeessä ja hotellissa: ”Saavuttuamme William Creekiin huomasin, että juna pysähtyi melko pitkäksi aikaa, ja miehet ryntäsivät baariin ostamaan kylmää olutta. Kun astuin baariin, hämmästyin nähdessäni seinällä kilven, jossa oli kehotus: ’Lue Vartiotornia, joka julistaa Jehovan valtakuntaa, maailman toivoa.’ Toisessa kilvessä sanottiin: ’Lue Herätkää!-lehteä.’ Baaritiskillä oli saatavissa lehtiä, kirjasia ja sidottuja kirjoja. Kun jokaista oli vihdoin palveltu ja kaikki olivat tyytyväisiä, Bernhardt sanoi: ’Hyvät herrat, voisitteko kuunnella hetkisen? Kehotan teitä hankkimaan parhaita lehtiä, mitä maapallolla on nykyään.’ Jokainen miehistä otti Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä, antoi niistä korvauksen, pani ne taskuunsa, heitti olutsäkin harteilleen ja palasi junaan. Ollessaan juomassa Bernhardtin baarissa kukaan miehistä ei kiroillut eikä käyttänyt siivotonta kieltä kunnioituksesta omistajan kristillistä mainetta kohtaan. Sitten Bernhardt esitti ’hyvää uutista’ kaikille junassa oleville aloittaen veturinkuljettajasta.”
Nykyään koko Australia kuulee ”hyvää uutista” säännöllisesti 525 seurakunnan ponnistelujen johdosta. Matkustavat valvojat vierailevat maan kaikissa osissa, ja aktiivisia Jehovan todistajia on maassa yli 28 000.
ALKUPERÄISVÄESTÖ KUULEE ”HYVÄÄ UUTISTA”
Vuoden 1971 väestötilaston mukaan alkuperäisväestöä on vain noin 106 000 enimmäkseen maaseudulla ja sisämaa-alueilla. Näiden alkuasukkaiden tavoittamiseksi on tehty suuria ponnisteluja. Ben Brickell, joka oli 44 vuotta kokoajanpalvelustyössä useita vuosia sitten tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, kulki satoja tuhansia kilometrejä polkupyörällä, moottoripyörällä ja autolla ja puhui farmeilla ja reservaateissa oleville alkuasukkaille. Sanomansa selvittämiseen hän käytti kuvia ja tauluja. Eräällä käynnillä Wave Hillin alueella Pohjoisterritoriossa Brickell selitti noin tunnin ajan 80 alkuasukkaalle, jotka istuivat jalat ristissä maassa, Jumalan tarkoituksia Raamatun tapahtumia ja lupauksia kuvaavien maalausten avulla. Brickell tuli hyvin tunnetuksi Australiassa työstään alkuperäisväestön ja sisämaan asukkaiden keskuudessa. Erään toisen kerran hän puhui maan sydämessä muutaman kilometrin päässä Alice Springsistä yli 100 henkeä käsittävälle alkuasukasjoukolle. Muutamista alkuasukkaista on tullut uskollisia Valtakunnan julistajia.
Australia, jossa välimatkat ovat pitkiä, jossa on laaja ja karu sisämaa ja harva asutus, on esittänyt haasteen, mutta sen asukkaitten keskuuteen vuosien kuluessa kylvetyt Jumalan sanan siemenet ovat kantaneet hedelmää joskus hämmästyttävillä tavoilla.
Hyvää uutista Jumalan tulevasta maailmanhallituksesta saarnataan rannikkoalueen taajaanasutuista ja teollistuneista kaupungeista aina mantereen ”Punaiseen sydämeen” saakka. Jehovan todistajien suhde asukaslukuun oli 1:2 764 vuoden 1940 tienoilla. Mutta nyt yksi Australian jokaisesta 483 asukkaasta on aktiivinen Jehovan todistaja. Jeesuksen käskyä toteutetaan siis täälläkin, alueella jonka voidaan sanoa kuuluvan maan ääriin.