Löysin parempaa kuin rikkaus
Kertonut Shozo Mima
Vuonna 1946 palasin Kiotoon Japaniin vietettyäni neljä vuotta Mantšuriassa ja Kiinassa taistellessani maailmansodassa. Minulla oli onnea – miljoonat eivät palanneet.
Maamme oli sodan hävittämä. Kokonaiset kaupungit olivat raunioina. Ihmiset olivat hämmentyneitä ja kärsivät nälkää. Äidit etsivät ruoantähteitä nälkään nääntyville lapsilleen. Mutta samaan aikaan rikkaat pystyivät aina ostamaan ”mustasta pörssistä”, mitä tarvitsivat. Tiesin, mitä oli olla köyhä, enkä halunnut enää sellaista. Niinpä rahan ansaitsemisesta tuli elämäni päätavoite.
Mutta, kuten havaitset, löysinkin parempaa kuin aineellinen omaisuus.
Äitini kuoli, kun olin kolmivuotias, ja isoäitini kasvatti minut. Asuimme maaseudulla lähellä Kiotoa, kunnes pääsin keskikoulusta 16-vuotiaana. En oikein pitänyt koulunkäynnistä, ja niinpä päätin ryhtyä auttamaan isäni pienessä liikkeessä, jossa myytiin oljesta tehtyjä esineitä, kuten olkilaukkuja, köysiä, mattoja jne. Työskentelin siellä, kunnes Japani yhtyi toiseen maailmansotaan. Silloin vuonna 1941, jolloin olin 20-vuotias, minut kutsuttiin armeijaan.
Noihin aikoihin minulla oli tapana ajatella paljon sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee. Kuolema askarrutti monia meistä nuorista, koska tiesimme, että sotaan menevät nuoret miehet voisivat mahdollisesti saada surmansa. Minusta tuntui epäoikeudenmukaiselta, että vanhemmat ihmiset saisivat nauttia elämästä ja minun pitäisi kuolla nuorena. Vaikka šintolaisuus oli siihen aikaan vallitseva uskonto Japanissa, niin se ei ollut koskaan antanut minulle mitään sellaista, mikä olisi auttanut minua hengellisesti.
Palattuani sodasta menin itämaisen tavan mukaan naimisiin veljeni lesken kanssa, koska veljeni oli kuollut sodassa. Pian sen jälkeen vaimoni kuoli tuberkuloosiin. Erästä toista japanilaista tapaa noudattaen isäni järjesti minut välikäden kautta avioliittoon nykyisen vaimoni Mitsuen kanssa.
Olin saanut vain vähän koulutusta ja ihmettelin, miten hankkisin toimeentuloni. Koska olimme menettäneet suurimman osan aineellisesta omaisuudestamme sodan aikana, pidin nyt tärkeimpänä taloudellista turvallisuutta, rahan ansaitsemista niin paljon kuin suinkin. Ajattelin, että kekseliäisyys ja kova työnteko olivat menestymisen avain eikä välttämättä hyvä koulutus. Aikanaan aloitin uuden liikeyrityksen, joka liittyi tuoreita vihanneksia ja hedelmiä sisältävien laatikoitten kuljettamiseen viljelysalueilta markkinoille.
Työskentelin ankarasti yötä päivää yrittäessäni saada liikeyrityksen käyntiin. Ja se alkoikin menestyä, vaikka en tullutkaan niin rikkaaksi kuin olin toivonut. Sitten aloin maksaa hintaa siitä kuluttavasta, järjettömästä rasituksesta, jonka alaiseksi olin saattanut itseni. Tulin hyvin sairaaksi ja jouduin sairaalaan.
Vaimoni täytyi huolehtia minusta viikkokausia. Ajattelin, että sairauteni oli parantumaton ja että voisin kuolla. Niinpä aloin jälleen pohtia kuolemaa ja sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee.
ONKO USKONNOLLA VASTAUKSET?
Ryhdyin etsimään vastausta uskonnosta. Olin aikaisemmin oppinut tietämään jotakin shinshu-buddhalaisuudesta, joten kiinnostuin siitä uudelleen. Buddhalaisuus opettaa, että on olemassa kuolemattomien henkien maailma ja että jokainen, joka kuolee, tulee osaksi tätä henkimaailmaa. Se opettaa myös, että joidenkuiden henkeä piinataan ”helvetissä”.
Uskoin sen ja olin siksi varma, että ihmisissä on kuolematon osa, joka jää eloon kuoleman jälkeen henkimaailmaan. Halusin varmuuden siitä, että tämä oletettu sisäinen elämäni ei joutuisi mihinkään piinan paikkaan, vaan saisi onnellisen tulevaisuuden kuoleman jälkeen. Suureksi pettymyksekseni kuitenkin se, joka opetti minulle shinshu-buddhalaisuutta, kuoli, enkä voinut saada haluamiani vastauksia.
Jatkoin kuitenkin pelastuksen tien etsimistä käymällä muissa buddhalaisuuden kokouksissa. Menin jopa joihinkin protestanttisiin ja katolisiin kirkkoihin. Minusta oli kiinnostavaa todeta, että nämä opettivat hyvin samalla tavalla kuin buddhalaiset, nimittäin että ihminen voi viettää tuonpuoleisen elämänsä joko tulisen piinan paikassa tai saada pelastuksen taivaassa sen perusteella, millaista elämää hän oli viettänyt maan päällä ollessaan. Mutta vastaukset eivät tyydyttäneet minua. Havaitsin myös näiden kirkkojen itsekkyyden ja ahneuden ja lakkasin käymästä niissä.
Sinä aikana kun olin sairaana luonani kävi Lois Dyer, australialainen Jehovan todistajien lähetystyöntekijä. Tämä nainen tarjoutui tutkimaan kodissamme Raamattua ilmaiseksi, ja otin tarjouksen mielelläni vastaan. Mutta tutkistelun edetessä iloni muuttui murheeksi.
Tämä johtui erityisesti siitä, että Raamattu ei opeta ihmissielun olevan kuolematon. Lois luki minulle esimerkiksi Hesekielin 18:4:n, jossa sanotaan: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” Suutuin kovasti kuullessani tämän, niin että yritin jopa lopettaa tutkistelun. Tutkiminen tuntui minusta myös joskus vaikealta ja sai minut kysymään: ”Miksi ihmisen täytyy tutkia niin vaikeita asioita pelastuakseen? Eikö ole yksinkertaisempaa keinoa?”
Lois selitti, että koska uskonnot ovat opettaneet valheita satoja vuosia, väärinkäsitykset ovat juurtuneet syvään ihmisten sydämiin. Sen tähden tarvitaan huolellista tutkimista, jotta voitaisiin erottaa totuus erheestä. Hän sanoi myös, että vain totuus johtaa ihmiset ikuiseen pelastukseen.
Hänen esittämänsä selityksen jälkeen aloin ymmärtää, että oli todella tarpeellista tutkia vakavasti, jotta oppisi ymmärtämään Jumalan totuudet. Seuraava raamatunkohta teki minuun syvän vaikutuksen: ”Jos haet sitä kuin hopeata ja etsit sitä kuin aarretta, silloin pääset ymmärtämään Herran pelon ja löydät Jumalan tuntemisen.” (Sananl. 2:4, 5) Nyt aloin nauttia Raamatusta. Kun tutkimme sen opetuksia, tutkimamme alkoi tuntua minusta järkevältä.
Ymmärsin todeksi sen, että ihmiset ovat sieluja ja että kuolemassa sielu kuolee. Kuolleet eivät tiedä mitään. (Saarn. 9:5, 10; Ps. 146:4) Mutta Kaikkivaltiaalla Jumalalla on voima herättää kuolleet takaisin eloon, ja hän on antanut varman lupauksen sen tekemisestä. (Joh. 5:28, 29; Apt. 24:15) Raamattu opettaa myös selvästi, että tämä maapallo jonka päällä me elämme muutetaan kauniiksi kodiksi, jonka asuttavat Jumalaa tottelevat ihmiset. (Ilm. 21:3, 4) Nämä Raamatun opetukset alkoivat tehdä minuun syvän vaikutuksen ja alkoivat vaikuttaa elämääni.
Toivuin pian ja kykenin palaamaan työhön kohentamaan heikkenevää liikeyritystäni. Mutta näkemykseni rikkauden hankkimisesta ja buddhalaisuudesta oli muuttunut. Aloin saarnata buddhalaiselle papille siitä, mitä opin Raamatusta. Tämä suututti isääni, ja hän ajoi meidät pois kodistaan. Niinpä korjasimme yhden liikeyritykseni toimistohuoneista ja muutimme sinne.
ERILAISEEN TAVOITTEESEEN PYRKIMINEN
Siihen aikaan Jehovan todistajien kokouspaikka oli tunnin raitiovaunumatkan päässä. Se oli julkinen paikka, pieni japanilaistyylinen vuokrattu huone, kooltaan noin 4 x 7 metriä. Viereisissä huoneissa ihmiset pelasivat šakin kaltaista japanilaista go-peliä tai opettelivat helmitaulun käyttöä ja aiheuttivat paljon melua. Minuun teki syvän vaikutuksen kokouksissa kävijöiden vilpittömyys ja into. Heidän joukossaan oli monia nuoria, jotka kiinnittivät tarkkaavaisesti huomiota tutkittavaan aineistoon häiriöistä huolimatta.
Muistan aina sen, kun ensimmäisen kerran olin läsnä Kristuksen kuoleman muistonvietossa vuonna 1955. Kuten ehkä tiedät, sitä nimitetään ”Herran ehtoolliseksi” tai ”Herran illalliseksi”. (1. Kor. 11:20) Koska en tiennyt, millainen ateria siellä tarjoiltaisiin, menin sinne erään toisen Raamattua tutkivan kanssa paras puku ylläni illallista syömättä. Kotimatkalla olimme molemmat hyvin nälkäisiä!
Sitten aloin käydä puolivuosittain pidettävissä Jehovan todistajien kierroskonventeissa, jotka kestivät kaksi tai kolme päivää. Niissä ollessani olin huolissani liikeyrityksestäni. Mutta hyvien ihmisten iloinen seura oli tullut minulle tärkeämmäksi kuin rahan ansaitseminen.
Minusta tuntui johdonmukaiselta, että jos kerran Raamattu sisältää pelastuksen tien, niin on oikein kertoa sen totuuksia toisille. Aikanaan edistyin auttamaan toisia Raamatun tutkimisessa heidän kodeissaan. Ensimmäistä säännöllistä tutkistelua pidin eräälle maalarille. Kun eräänä hyvin lumisena iltana olin matkalla kotiin, tuli mieleeni kysymyksiä: ”Miksi minun pitää tehdä tällaista näin myöhään? Miksi en voi nauttia vain omasta pelastuksestani? Tiedän työn tärkeyden, mutta miksi . . .?”
Niinpä lumessa rämpiessäni rukoilin Jehovaa asian johdosta. Sitten muistin, mitä lähetystyöntekijä oli sanonut minulle, kun kysyin häneltä yksinkertaisempaa keinoa pelastumiseen. Hän sanoi: ”Jumala on rakkaus, ja itsekkyys ja viha ovat Panettelijasta.” Niin, useimmat ihmiset ovat uppoutuneet itsekkääseen varallisuuden tavoitteluun. Mutta ymmärsin, että tämä saarnaamistyö on jotakin hyvin epäitsekästä; se on Jumalan työtä. Sen avulla Jehova haluaa koota ihmisiä, jotka kuuntelevat, ja valmentaa heitä pelastukseen.
Sillä hetkellä ymmärsin täydellisemmin Jumalan rakkauden ja rakkaudentyömme tärkeyden. Ennen kuin menin nukkumaan sinä iltana, kiitin sydämestäni Jehovaa siitä ymmärryksestä, minkä hän oli suonut minulle. Muistan tämän kokemuksen elävästi vielä nytkin.
ONGELMIEN KOHTAAMINEN MENESTYKSELLISESTI
Nyt perheeni ja sukulaiseni sekä muut tuttavat alkoivat vastustaa minua enemmän. Suuri syy siihen oli se, etten osallistunut toimintoihin, joissa niin usein oli uskonnollisia piirteitä, kuten hautajaisiin.
Vaimoni ei pitänyt tekemistäni muutoksista ja halusi avioeron, mikä suuresti järkytti minua. Sain kuitenkin hänet ymmärtämään sellaisen menettelyn typeryyden. Myöhemmin hänkin alkoi tutkia Raamattua. Olin erittäin onnellinen, kun hän omisti elämänsä Jehovalle ja kun hänet kastettiin yhtenä Jehovan todistajana vuonna 1957.
Meille oli erittäin vaikeaa kahden nuoren tyttäremme kasvattaminen tosi kristillisyyden tielle, sillä ihmiset yhdyskunnassamme ovat innokkaita epäkristillisten uskonnollisten juhlien puolesta, ja ne viehättävät yleensä kovasti lapsia. Yritin opettaa tyttärillemme, miksi eräät juhlat ja tavat eivät miellytä Jumalaa. Kotimatkalla kertasimme heidän kanssaan kristillisissä kokouksissa oppimaamme, ja kiitin heitä usein, jos he muistivat hyvin. Tämä kannusti heitä olemaan tarkkaavaisia. Vaimoni ja minä ymmärsimme hyvin, että oli tarpeellista myös elää opetuksemme mukaisesti ja antaa aina hyvä esimerkki lapsille.
PAREMPI, ONNELLISEMPI ELÄMÄ
Vuonna 1957 ilmoitettiin Osakassa pidetyssä konventissa, että lähetystyöntekijät lähtisivät Kiotosta muihin määräpaikkoihin. Konventin aikana käsiteltiin kokoajan ”tienraivaaja”-saarnaajien tarvetta. Niin aloin harkita, voisinko olla tienraivaaja suunnittelemalla aikani viisaasti.
Kun palasimme kotiin, ryhdyin tilapäisesti tienraivaajaksi siten, että työskentelin osan ajasta liikkeessäni. Sitten palkkasin miehen hoitamaan liikettä puolestani ja olin itse saarnaamistyössä. Vuoden kuluttua liike menestyi aivan yhtä hyvin kuin vuotta aikaisemminkin. Niinpä aloitin vakituisen tienraivauksen. Myöhemmin, vuonna 1964, päätin myydä liikkeen. Myynnistä saamieni varojen turvin ja työskentelemällä osan ajasta kalanviljelylaitoksessa olen kyennyt elättämään perheeni ja jatkamaan tienraivaustyötä tähän saakka.
Olen saanut varsin monenlaista hyötyä, kun olen noudattanut Jeesuksen neuvoa: ”Lakatkaa keräämästä itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste syövät . . . Kerätkää sen sijaan itsellenne aarteita taivaaseen.” (Matt. 6:19, 20) Yksi niistä oli valtakunnansalin rakentaminen omistamalleni tontille vuonna 1965.
Kun aloin olla Jehovan todistajien yhteydessä, Kiotossa kokoontui vain kymmenen Valtakunnan julistajaa pieneen vuokrahuoneeseen. Mutta nyt Kiotossa on yhdeksän kukoistavaa seurakuntaa, joissa on yli 700 julistajaa ja 96 tienraivaajaa! Ja siellä on kuusi kaunista valtakunnansalia. Kaiken tämän Jehovan palvonnan lisääntymisen olen saanut nähdä omin silmin ja olla siinä mukana kuluneiden 23 vuoden aikana.
Antoisa kokemus, jota en koskaan unohda, oli se, kun sain olla läsnä vuoden 1958 kansainvälisessä konventissa New Yorkin kaupungissa Yankee-stadionilla ja Polo Groundsilla. Kun katselin noin 180 000:ta ihmistä avajaispäivänä, ymmärsin, että Jehova Jumala tosiaan kokoaa ihmisiä kaikista kielistä ja kansallisuuksista yhteen tosi palvojikseen.
Erittäin miellyttävää on ollut nähdä niiden hengellinen kasvu, joiden kanssa olen tutkinut Raamattua. Jotkut heistä palvelevat nyt tienraivaajina ja auttavat taas toisia tuntemaan pelastuksen tien. Vaimoni on ollut uskollinen toverini näiden monien vuosien ajan, ja meillä on ilo osallistua säännöllisesti yhdessä saarnaamistyöhön. Kaksi tytärtämme ovat nyt avioituneet, ja kumpikin heistä on osallistunut tienraivauspalvelukseen.
Kun muistelen nyt sitä aikaa, jolloin elämäni päätavoitteena oli tulla rikkaaksi, olen ollut tavattoman paljon onnellisempi sen jälkeen, kun muutin tavoitteeni. Totisesti ei mikään voi olla verrattavissa siihen tyydytykseen, joka tulee elämänsä käyttämisestä Suuren Luojamme palveluksessa.
[Kuva Shozo Mimasta s. 12]