”Olkoon teillä . . . hellä kiintymys toisiinne”
HUOMAUTUS LUKIJALLE
Roomalaiskirjeen 12. luku olisi hyvä lukea ennen tämän aineiston tarkastelua.
LIISA oli hyvin kapinallinen teini-ikäinen – hän kulki huonomaineisen joukon mukana ja harrasti huumeiden käyttöä. Hän varasti epäuskoisen isänsä rauhoittavia lääkkeitä ja kirjoitteli ystävilleen kirjeitä halventaen kristittyä äitiään, joka yritti oikaista häntä.
Liisan äiti pyysi lopulta Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan vanhimpia tapaamaan tyttöä. Mitä Liisa ajatteli tästä? ”Olin varma, että he vain sanoisivat minulle, miten paha olin. Isäni, joka ei ole kiinnostunut Raamatusta, käski minun mennä tapaamaan heitä ja sitten sanomaan heille, että ’säästäisivät selkänahkaani’.”
Millainen oli kuitenkin tulos? Liisa kertoo: ”He eivät olleetkaan ilkeitä, vaan hyvin ystävällisiä. Olin yllättynyt! He sanoivat minulle, että äitini neuvoi minua niin monta kertaa vain siksi, että hän rakasti minua. He eivät puhuneet asioista sillä tavalla kuin minä ajattelin heidän puhuvan. He suhtautuivat niihin hyvin ymmärtäväisellä tavalla. Vanhinten osoittama rakkaus johti siihen, että ryhdyin harkitsemaan uudelleen seuraani ja käytöstäni.”
Nuo vanhimmat saivat ilmeisesti tytön vakuuttumaan siitä, että he olivat aidosti kiinnostuneita hänestä. Heillä oli se ’henki’, mikä on Paavalin Roomalaiskirjeen 12. luvussa esittämässä neuvossa: ”Olkoon rakkautenne vailla ulkokultaisuutta. . . . Olkoon teillä veljellisessä rakkaudessa hellä kiintymys toisiinne.” – Jakeet 9 ja 10.
Mutta miten me voimme samalla tavalla ilmaista tällaista huomaavaisuuden ja kiintymyksen henkeä? Millaiseen tunteen syvyyteen Raamattu kehottaa meitä tässä? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, sillä Jeesus sanoi, että hänen tosi opetuslastensa tunnus oli oleva rakkaus, joka heillä on toisiaan kohtaan. – Joh. 13:34, 35.
MITÄ TÄMÄ ”HELLÄ KIINTYMYS” ON?
On tärkeätä ymmärtää, että ”hellä kiintymys”, jota Paavali suositteli Roomalaiskirjeen 12:10:ssä, ei ole pelkkää pinnallista kohteliaisuutta. Kreikkalainen sana filóstorgos, joka on siinä käännetty sanoilla ”olkoon . . . hellä kiintymys”, merkitsee ’kiintymyksen rakastamista’, lämmintä läheisyyttä. Raamatun oppineet sanovat sen olevan senkaltaista rakkautta, joka usein ilmenee lasten ja vanhempien välillä. Eikö tämä sovi yhteen Jeesuksen lausunnon kanssa, että tosi kristityt saavat ’veljiä, sisaria, äitejä ja lapsia’ seurakunnasta? – Mark. 10:29, 30.
Jeesus antoi myös meille hyvän esimerkin. Hän heijasti täydellisesti Isänsä Jehovan ominaisuuksia, hänen joka on ”hyvin hellä kiintymyksessään ja armollinen”. (Jaak. 5:11) Apostoli Paavali, joka jäljitteli Jeesusta Kristusta, ilmaisi tällaista hellää kiintymystä toimiessaan uskovien tovereitten kanssa. Hän kirjoittaa 1. Tessalonikalaiskirjeen 2:7:ssä heidän ’vaalimisestaan’ niin kuin ”imettävä äiti” vaalii lapsiaan – tämä on totisesti kuvaus hellyydestä. Ja tästä oli seurauksena ilmeisesti heidän syvä kiintymyksensä Paavaliin. Kun Efesoksen vanhimmat hyvästelivät viimeisen kerran häntä, he itkivät ja ”lankesivat Paavalin kaulaan ja suutelivat häntä hellästi”. (Apt. 20:17, 36, 37) Totisesti tämä ei ollut joukkoja tarkastavalle kylmälle komentavalle kenraalille esitettyjen hyvästien kaltaista. Se oli samaan ’perheeseen’ kuuluvien miesten hyvästijättö; he olivat veljiä. – Matt. 23:8.
Monet kristityt miehet ja naiset tietävät, että heidän pitäisi pyrkiä lisäämään kiintymystään uskovia tovereitaan kohtaan, jotta sanat ”veli” ja ”sisar” merkitsisivät jotakin. He ymmärtävät myös, että kiintymyksessä täytyy tapahtua aitoa kasvua, jotta se olisi ’rakkautta vailla ulkokultaisuutta’. Mutta joku saattaa kysyä, miten tähän päästään. Miten me voimme edistyä veljellisen rakkautemme ilmaisemisessa?
Arvokkaat vastaukset näihin kysymyksiin löydetään siitä tekstiyhteydestä, jossa Paavali kehottaa meitä osoittamaan hellää kiintymystä.
”KUULUVAT . . . TOISILLEEN”
Apostoli selittää Roomalaiskirjeen 12. luvun alussa, että kristillisen seurakunnan jäsenet ’kuuluvat toisilleen’. He ovat toisistaan riippuvaisia – he tarvitsevat toisiaan. (Jae 5) Hän tukee sitten tätä mainitsemalla useita niistä lahjoista, jotka on annettu seurakuntaruumiissa oleville eri veljille, koska ”kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä”. Yhdessä, kaikkien ollessa liittyneinä yhteen, seurakunta muodostaa kokonaisen eli täydellisen välineen, jota Jehova voi käyttää työnsä suorittamisessa maan päällä. – Jakeet 4, 6–8.
Miten nämä seikat vaikuttavat meidän hellään kiintymykseemme? kysynet. Jos emme näe, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme, niin emme luultavasti kehitä niitä tunteita, joita Paavali edelleen kehottaa meitä omaamaan. Mutta kun ymmärrämme, miten tarpeellista meidän on yhdessä sekä auttaa toisiamme että täyttää Jehovan tahto, niin se kannustaa meitä vetäytymään lähelle toisiamme. Se aikaansaa arvostusta veljiämme kohtaan sekä ’perhetunnetta’.
Mutta tällä keskinäisen riippuvuuden ja veljeyden tunteella on esteitä. Paavali hyökkää voimakkaasti niistä kahta vastaan – nimittäin itsekeskeisyyttä ja ylpeyttä vastaan: Minä ”sanon jokaiselle teidän joukossanne olevalle, ettei tule ajatella itsestään enempää kuin on tarpeellista ajatella”. (Jae 3) Phillipin käännös sanoo jakeessa 16: ”Älkää tulko hienostelijoiksi, vaan olkaa todella kiinnostuneita tavallisista ihmisistä.”
Hienostelunhalu on eräänlaista ylpeyttä, oletettua paremmuutta. Se panee painon yhteiskunnalliselle asemalle hyväksyen luokkaerot tai rotuennakkoluulot ja halveksii vähän koulutusta saaneita. Kaikki nämä ovat esteenä jumaliselle suhtautumiselle veljien tarpeisiin ja heistä huolehtimiseen. Todellakin, kun tulee suuria vaikeuksia tai nousee ankara vaino, niin kuka seisoo rinnallasi? Eivätkö ne, jotka todella rakastavat Jumalaa ja Kristusta, olkoonpa heidän menneisyytensä millainen tahansa?
Mutta mitkä sen lisäksi, että vältämme hienostelua tai ennakkoluuloisia näkemyksiä, ovat myönteisiä tapoja osoittaa hellää kiintymystämme?
”OTTAKAA JOHTO KUNNIAN OSOITTAMISESSA”
Paavali antoi jälleen arvokkaan ohjeen, kun hän kirjoitti heti kehotettuaan meitä omaamaan hellän kiintymyksen: ”Ottakaa johto kunnian osoittamisessa toisianne kohtaan.” (Jae 10) Tämä käsky ei ollut tarkoitettu yksistään vanhimmille, sillä Paavalin kirje oli kirjoitettu ”kaikille, jotka ovat Roomassa Jumalan rakkaita”. (Room. 1:7) Näin ollen kaikkia tulee kunnioittaa ja näiden taas vuorostaan kunnioittaa toisia.
Me kunnioitamme veljeämme osoittamalla häntä kohtaan syvää arvostusta ja suhtautumalla häneen vakavasti. Jos hän ilmaisee ajatuksensa jostakin asiasta, joka on hänelle tärkeä, niin me emme kuuntele vain ollaksemme kohteliaita ja sitten jättääksemme huomioon ottamatta hänen mielipiteensä, vaan me harkitsemme vilpittömästi sitä mitä hän sanoo.
Samoin tulee sisaria seurakunnassa kunnioittaa, kohdella arvostavasti. Tämä on jyrkkä vastakohta niiden maailman miesten katsantokannalle nykyään, jotka usein vallitsevat naisia fyysisellä voimalla ja jyrkkyydellä. Kristitty veli ymmärtää, että hän voi olla miehekäs ja silti lempeä, ottaa lujan mutta huomaavaisen johdon. – 1. Piet. 3:7.
Kunnian osoittamisen periaate koskee myös lapsia. Pidetäänkö heitä esimerkiksi valtakunnansalissa nuorina kristittyinä vai vain ’esteinä’, jotka pyrkivät olemaan jaloissa?
Muuan matkavalvoja, joka vieraili eräässä seurakunnassa maaseutualueella, huomasi 8-vuotiaan pojan, jolla ei ollut Raamattua mutta joka kuunteli tarkkaavaisesti hänen puhettaan. Valvoja piti kokouksen jälkeen tärkeänä puhumista tämän vasta kiinnostuneen perheen nuoren jäsenen kanssa. Hän pyysi poikaa tulemaan kanssaan ulos, otti autonsa tavaratilasta Raamatun ja lahjoitti sen pojalle. Se teki poikaan syvän vaikutuksen; häneen ei vaikuttanut ainoastaan lahja, vaan myös se tapa, jolla valvoja kohteli häntä ja osoitti kiinnostusta hänen jatkuvaa oppimistaan ja edistymistään kohtaan.
Yli kahdenkymmenen vuoden aikana tämä poika, joka on nyt itsekin vanhin, on kuluttanut loppuun useita Raamattuja tuon ensimmäisen jälkeen, mutta hän ei ole koskaan unohtanut mainitun valvojan rakkaudellista menettelytapaa. Tosiaan se, että osoitamme kaikenikäisiä kohtaan kiinnostusta ja kunnioitamme heitä, herättää kiintymystä.
”RAUHA KAIKKIEN IHMISTEN KANSSA”
Mutta kiintymyksen osoittamiseksi jatkuvasti on välttämätön vielä yksi ominaisuus, jota Paavali tähdentää Roomalaiskirjeen 12. luvussa – rauhan säilyttäminen. Koska apostoli neuvoo kristittyä ’säilyttämään rauhan kaikkien ihmisten kanssa’, niin kuinka paljon enemmän hänen pitäisikään pyrkiä säilyttämään rauhaisat suhteet veljiensä kanssa! (Jae 18) Joku voisi pettyä suuresti johonkuhun veljeen jossain asiassa, johon ehkä sisältyy juoru tai epäluotettavuus jonkin liikeasian järjestelyssä. Senkin jälkeen, kun pulma on selvitetty, voi olla helppoa pidätellä kiintymystä ja omaksua asenne: ”En luota häneen enää koskaan.”
”Koskaan” on voimakas sana. Miten kiitollisia voimmekaan kaikki olla, ettei Jeesus tuntenut katkeruutta opetuslapsiaan kohtaan, jotka hylkäsivät hänet hänen kovimman koetuksensa hetkellä, eikä sanonut: ”En luota noihin miehiin enää koskaan!” Päinvastoin, kun hän näki heidän katumuksensa, niin hän antoi heille anteeksi, rakasti ja jopa kunnioitti heitä. (Joh. 20:19–23; Apt. 2:4, 14) Kun otamme huomioon Jeesuksen ’laajasydämisyyden’, niin eikö meidän pitäisi olla valmiit antamaan anteeksi ja luottamaan jälleen?
Miten me voimme kuitenkaan tietää, mitä todella tarvitaan jossain nimenomaisessa tilanteessa, vaikka haluammekin osoittaa hellää kiintymystä?
SEN TIETÄMINEN MITÄ TULEE ANTAA
Me saatamme haluta auttaa veljeämme, koska olemme syvästi kiinnostuneita hänen hengellisestä hyvinvoinnistaan, mutta mikä on paras menetelmätapa? Miksi eräillä veljillä ja sisarilla näyttää olevan sellainen havaintokyky, että he tietävät, mitä on rakkaudellista tehdä? He ovat epäilemättä oppineet, miten tulee sovelluttaa Roomalaiskirjeen 12:15:ssä olevaa Paavalin neuvoa: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa; itkekää itkevien kanssa.”
Mitä ominaisuutta tässä kuvaillaan? Empatiaa. Tämä merkitsee enemmän kuin sympatiaa, myötätuntoista kiinnostusta toisiin. Siihen sisältyy se, että me eläydymme heidän olosuhteisiinsa, ”osallistumme heidän tunteisiinsa”. On ilmeistä, että jos me todella tunnemme syvästi toisen kivun, tuskan tai ilon, niin pystymme paljon paremmin tietämään, mitä hän silloin tarvitsee. Ja koska meidän omat tunteemme ovat nyt mukana, niin me voimme vilpittömästi ilmaista niitä tuolle toiselle henkilölle.
Valaisemme asiaa: Olettakaamme, että joku suuriperheinen veli menettää työpaikkansa. Varmastikaan ei olisi väärin ilmaista osanottoa ilmaisevia myötätuntoisia sanoja. Mutta empaattinen henkilö menee pitemmälle kuin sanoihin: tuntien veljensä tuskaisan huolen hän ajattelee myönteisen toiminnan mahdollisuuksia. Onko työpaikkaa avoinna siellä, missä hän itse on nykyisin työssä? Tarvitseeko perhe ruokaa tai kuljetusta kristillisiin kokouksiin? Näin empatia johtaa tunteen syvyyden takia luonnollisella tavalla kiintymykseen ja rakkaudelliseen toimintaan. – 1. Joh. 3:18.
Kun siis tarkastelemme niitä toivottavia ominaisuuksia, joita Paavali kuvailee Roomalaiskirjeen 12. luvussa, niin emme huomaa ainoastaan käskyä hellän kiintymyksen omaamiseen, vaan myös kannustuksen ja apukeinot, jotka auttavat meitä aidosti kasvamaan rakkaudessa. Jos me harkitsemme seuraavia asioita:
keskinäisen riippuvuutemme arvostamista,
kunnioituksen osoittamista toisiamme kohtaan,
rauhaisten suhteitten säilyttämistä kaikkien kanssa ja
oikeaan toimintaan johtavan empatian kehittämistä,
niin eivätkö ne kaikki kannusta veljelliseen rakkauteen ja hellään kiintymykseen? Ja nämä samat periaatteet voivat luonnollisesti muodostaa kiintymystä missä suhteissa tahansa – aviopuolisoiden, vanhempien ja lasten tai muiden välillä.
Lisäksi tämän rakkauden kyky koskettaa ihmiselämää ja saada aikaan uusi yhteiskunta on taattu. Se on todistettu sekä Jumalan sanassa että siinä, mitä tapahtuu parhaillaan valtakunnansaleissa ympäri maapallon. Jehovan todistajien kansainvälinen ’perhe’ kannustaa sinua tutkimaan veljeytensä syvyyttä. Aikana, jolloin ihmiset ovat usein ilman luonnollista kiintymystä, tosi kristittyjen hellä kiintymys loistaa kirkkaana valona, todistuksena Yhden Isämme viisaudesta ja rakkaudesta.