Jeesus Kristus – historiallinen henkilö

ON KIRJOITETTU paljon kirjoja, jotka asettavat kyseenalaiseksi Raamatussa kerrottujen asioitten luotettavuuden ja aitouden. Epäilevien kriitikkojen erityisenä maalitauluna ovat Jeesuksen elämää koskevat evankeliumikertomukset. Mitä meidän on uskominen? Elikö Jeesus todellisuudessa? Onko hänestä evankeliumeissa esitetty kuva luotettava?

Monilla kriitikoilla on suureksi osaksi sama mielipide kuin edesmenneen Albert Schweitzerin ilmaisema. Hänen mukaansa sellainen Jeesus, joka esitetään evankeliumeissa, joka väitti olevansa Messias, saarnasi Jumalan valtakuntaa ja kuoli antaakseen työlleen lopullisen pyhyyden leiman, on ”varhaisimpien evankelistojen kirjallinen kuvitelma”. Schweitzer tahtoisi meidän uskovan, että Jeesus oli uskonnollinen intoilija, joka saarnasi kaikkeuden lähestyvää tuhoa, ja että hänen ”todellisesta historiallisesta persoonallisuudestaan” ei ole mitään tietoa. Tultuaan tällaiseen johtopäätökseen Schweitzer lopetti elämänuransa pappina ja teologian professorina, palasi kouluun, opiskeli lääketiedettä ja valmistui lääkäriksi.

Eräitten kriitikkojen epäilyyn sisältyy sen kieltäminen, että sellaista persoonaa kuin Jeesus olisi koskaan ollut olemassakaan. Mitä todistuksia on siis olemassa siitä, että Jeesus todella eli?

JUUTALAISTEN TODISTUS

Ensinnäkin on varhaisten talmudin kirjoitusten todistus. Huomattava juutalainen oppinut Josef Klausner kertoo tutkittuaan perusteellisesti niiden todistusta, että ”varhaiset talmudin selostukset” Jeesuksesta vahvistavat sekä ’Jeesuksen olemassaolon että yleisluonteen’. – Jesus of Nazareth, s. 20.

Ensimmäisellä vuosisadalla eläneen juutalaisen historioitsijan Josephuksen teoksissa on myös kaksi viittausta Jeesukseen. Toista niistä usein epäillään, koska se saa Josephuksen tuntumaan kuin kristityltä. (Antiquities of the Jews, XVIII kirja, III luku, 3. kappale) Mutta, kuten Klausner ja muut oppineet osoittavat, on järjetöntä päätellä, ettei Josephus olisi lainkaan maininnut Jeesuksen palvelusta, kun hän käsitteli pitkähkösti Johannes Kastajan työtä. Josephus sanoo sitä paitsi eräässä myöhemmässä viittauksessaan, että ”tuomareiden sanhedrin [oli tuonut] eteensä Kristukseksi kutsutun Jeesuksen veljen, jonka nimi oli Jaakob”. (Antiquities of the Jews, XX kirja, IX luku, 1. kappale) Nämä oppineet katsovat oikeutetusti tämän lainauksen ilmaisevan, että Jeesuksesta oli aiemmin sanottu jotakin; miksi muuten olisi ilmoitettu tuntematon Jaakob hänen veljekseen? He katsovat siis, että Josephus kertoi Jeesuksen palveluksesta, mutta että joku toinen, myöhempi kirjoittaja lisäili kertomusta.

ROOMALAISTEN HISTORIOITSIJOIDEN TODISTUS

Ei ole odotettavissakaan, että roomalaisilla historioitsijoilla olisi paljon sanottavaa näennäisesti vähäisestä uskonnollisesta liikkeestä kaukaisessa Palestiinassa. Enintään odottaisimme niukkoja mainintoja, ja näin onkin. Niinpä huomattavin roomalainen historioitsija Tacitus kertoo Neron väittäneen, että syypäitä Rooman paloon olivat ”kansan kristityiksi nimittämät . . . Nimitys oli saanut alkunsa Kristuksesta, jonka prokuraattori Pontius Pilatus oli teloituttanut Tiberiuksen aikana.” – Tacitus, Keisarillisen Rooman historia, suom. Iiro Kajanto, s. 442.

Monet muutkin roomalaiset kirjailijat, mm. Plinius nuorempi, Seneca ja Juvenalis, mainitsevat Kristuksen seuraajat.

Britannica-tietosanakirja sanoo sen tähden hyvällä syyllä varhaisten juutalais- ja pakanakirjailijain todistuksesta: ”Nämä itsenäiset kertomukset todistavat, että kristillisyyden vastustajatkaan eivät vanhalla ajalla koskaan epäilleet Jeesuksen historiallisuutta, josta kiistelivät ensi kerran ja riittämättömin perustein eräät kirjailijat 18. vuosisadan lopulla, 19. vuosisadalla ja 20. vuosisadan alussa.” – 1974:n painos, 10. osa, s. 145.

UNOHTUMATON KERTOMUS

Nämä ”itsenäiset” kertomukset eivät yksin vahvista Jeesuksen historiallisuutta, vaan evankeliumikertomukset tekevät samoin juuri sisällöllään. Miten niin? John Stuart Mill, 19. vuosisadan huomattava englantilainen taloustieteilijä ja filosofi, sanoi: ”Kuka Hänen seuraajistaan tai heidän käännynnäisistään kykeni keksimään ne sanat, joita pidetään Jeesuksen lausumina, tai kuvittelemaan hänen evankeliumeissa ilmoitetun elämänsä ja persoonallisuutensa? Missään tapauksessa eivät ne Galilean kalastajat.” Amerikkalainen Theodore Parker esittää saman ydinkohdan: ”Onko meille sanottava, ettei sellainen mies ole koskaan elänyt, koko juttu on valhetta? Otaksukaamme, etteivät Platon ja Newton koskaan eläneet. Mutta kuka teki heidän työnsä ja ajatteli heidän ajatuksensa? Newtonin muovaamiseen tarvitaan Newtonia. Kuka ihminen olisi voinut keksiä Jeesuksen? Ei kukaan muu kuin Jeesus.”

Ja englantilainen filosofi David Hartley esittää samankaltaisen ja sattuvan todistelun: ”Jos vertaamme tämän persoonan [Jeesuksen] ylimaallista suuruutta siihen välilliseen tapaan, jolla se esitettiin, . . . niin näyttää mahdottomalta, että he olisivat voineet muovata sen – ettei heillä olisi ollut todellinen kuvattava edessään . . . Miten alhaiset ja oppimattomat ihmiset olisivat voineet olla etevämpiä kuin suurimmat muinaiset ja nykyiset nerot persoonallisuuden kuvaamisessa? Miten he tulivat muovanneeksi sen välillisellä tavalla? Tämä on todella voimakas todistus aitoudesta ja totuudesta.”

HÄNEN AINOALAATUINEN PERSOONALLISUUTENSA

Vielä voimakkaampi todistus Jeesuksen Kristuksen historiallisuudesta on se seikka, ettei hänen vaikutuksensa ole riippuvainen hänen ruumiillisesta läsnäolostaan maan päällä. Vaikka sellaisten mahtavien hallitsijoiden kuin Nebukadnessarin, Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin vaikutusta ei ole enää, niin se vaikutus, jonka Jeesus Kristus teki historiaan, pysyy. Miljoonat ihmiset noudattavat yhä nykyään hänen opetuksiaan.

Vaikka Napoleon oli voimakas mies aikanaan, niin hänen oli pakko tunnustaa Jeesuksen persoonana tekemän vaikutuksen ainoalaatuisuus. Hän sanoi: ”Aleksanterille, Kaarle Suurelle ja minulle itselleni annettiin poikkeuksellinen vaikutus- ja käskyvalta ihmisiin nähden. Mutta meille on paikallaolo ollut välttämätön. . . . Jeesus Kristus sitä vastoin on vaikuttanut alamaisiinsa ja käskenyt heitä olematta näkyväisenä ruumiillisesti läsnä tuhanteen kahdeksaansataan vuoteen.” Ja vielä: ”Aleksanteri, Caesar, Kaarle Suuri ja minä olemme perustaneet valtakuntia, mutta mille me perustimme neroutemme luomukset? Väkivallalle. Jeesus Kristus yksin perusti valtakuntansa rakkaudelle.”

Nimekäs 18. vuosisadan ranskalainen filosofi Rousseau kirjoitti Jeesuksesta näin: ”Mikä ylevyys hänen elämänohjeissaan! Mikä pohjaton viisaus hänen puheissaan! Mikä mielenmaltti, mikä taitavuus, mikä osuvuus hänen vastauksissaan! Kuinka suurenmoisesti hän hallitsikaan tunteensa! Missä on se ihminen, missä se filosofi, joka voisi siten elää ja siten kuolla, ilman heikkoutta ja ilman mahtailua?”

Kun tulemme nykyisiin aikoihin, niin Mahatma Gandhi, Intian kansan hindulainen ”isä”, sanoi kerran lordi Irwinille, entiselle Intian varakuninkaalle: ”Kun teidän maanne ja minun maani yhtyvät Kristuksen vuorisaarnassa esittämien opetusten perusteella, me emme ole ratkaisseet ainoastaan omien maittemme vaan koko maailman ongelmat.” Antaen samanlaisen tunnustuksen Kristuksen vuorisaarnalle kokenut amerikkalainen psykiatri J. T. Fisher kirjoitti menestyksellisen elämänuransa loppupuolella, että vuorisaarna ylittää suuresti parhaan, mitä koko maailman filosofeilla, psykologeilla ja runoilijoilla on tarjottavana.

ENTÄ JEESUKSEN IHMETEOT?

Ehkä enemmän kuin mikään muu evankeliumien piirre on niiden kertomus ihmeteoista osoittautunut kompastuskiveksi monille. Jos ihmeet olisi esitetty tavallisina tapahtumina, niin ihmisillä voisi olla aihetta panna vastaan. Mutta näin ei ole. Evankeliumit esittävät ihmeteot poikkeuksellisina tapahtumina, jotka vahvistavat sen, että Jeesus oli todella Jumalan Poika. Me luemme: ”Jeesus teki opetuslasten nähden tietenkin myös monia muita tunnusmerkkejä, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjakääröön. Mutta nämä on kirjoitettu, jotta uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika.” (Joh. 20:30, 31) Ei olisi varmastikaan riittänyt, että Jeesus olisi vain väittänyt olevansa Jumalan Poika. Hänen oli kyettävä todistamaan, että niin oli. Ja mikä muu tapa olisi ollut parempi sen tekemiseksi kuin ihmeitten suorittaminen?

Mutta mitä on sanottava siitä väitteestä, että ihmeet ovat luonnonlakien vastaisia? Victor Hess, joka keksi kosmiset säteet, sanoi kerran tästä: ”Toisinaan sanotaan, että luonnon ’lakien välttämättömyys’ on ristiriidassa . . . ihmeitten kanssa. Näin ei ole. . . . Useat luonnonlaeistamme ovat todellisuudessa pelkästään tilastollisia väittämiä. Ne sisältävät keskiarvon suuresta määrästä tapauksia. Niillä ei ole mitään merkitystä yksityistapauksessa. . . . Onko tiedemiehen epäiltävä ihmeitten todellisuutta? Vastaan tiedemiehenä painokkaasti: Ei. En tiedä mitään syytä, miksi Kaikkivaltias Jumala, joka loi meidät ja kaiken ympärillämme olevan, ei keskeyttäisi tai muuttaisi luonnollista, tavallista tapahtumainkulkua, jos Hän havaitsee sen viisaaksi.” – Faith of Great Scientists, toim. W. Howey, s. 10.

Jeesuksen ihmetekojen aitoutta tukee myös se, minkä vaikutuksen ne tekivät niiden näkijöihin. Kuten tri W. Paley osoittaa, he ”kuluttivat elämänsä ponnisteluissa, vaaroissa ja kärsimyksissä, joihin he vapaaehtoisesti alistuivat vahvistaakseen ne kertomukset, jotka he kirjoittivat, ja yksinomaan siksi, että he uskoivat noihin kertomuksiin; ja . . . he alistuivat myös samoista vaikuttimista uusiin käyttäytymissääntöihin.” – The Works of William Paley, s. 300.

Emme pääse siitä mihinkään, että edellä olevat todisteet sallivat meidän puolueettomina, ajattelevina ihmisinä tulla vain yhteen johtopäätökseen. Ja se ei ole ainoastaan se, että Jeesus Nasaretilainen todella eli, vaan myös, että Raamatun kertomus hänen elämästään esittelee meille historiallisen Jeesuksen.