Eläminen Jumalalle antautuneena
MONET ovat sanoneet antautuneensa Jumalalle. Mutta onko vain sillä merkitystä, että on antautunut Jumalalle, vai pitäisikö meidän olla vielä enemmän kiinnostuneita tämän antaumuksen mukaisesta elämästä? Jos olet kristitty, niin voivatko toiset, jotka tuntevat Raamattua, kokosydämisesti tunnustaa, että sinä elät todella Jumalalle antautuneena?
Mitä me tarkoitamme, kun puhumme esimerkiksi työlleen antautuneesta lääkäristä? Tarkoitammeko pelkästään sitä, että hän on saattanut päätökseen lääketieteen opiskelunsa ja ryhtynyt harjoittamaan lääkärin ammattia? Tarkoitammeko sitä, että hänellä on oikeus asettaa nähtäville lääkärinkilpi ja kutsua itseään lääkäriksi? Emme. Me tarkoitamme sitä, että hän on uppoutunut työhönsä, että hänen halunsa ja ponnistelunsa ihmisten ruumiillisen kärsimyksen lievittämiseksi kuluttaa häntä. Hän ei ryhdy mihinkään muuhun toimintaan eikä anna minkään vakavasti häiritä kutsumustaan ja työtään lääkärinä.
Apostoli Pietari puhuu kristityn kasteesta sanoen, ettei se edusta ”lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta”. (1. Piet. 3:21) Ihminen ei siis lähesty kasteensa aikana Jumalaa ikään kuin olisi kykenevä sanomaan: ’Minusta tulee sinun palvelijasi.’ Ei, hän tulee Jumalan eteen anojana. Hänellä on huono omatunto, ja hän anoo eli pyytää Jumalaa ottamaan hänet vastaan ja antamaan hänelle hyvän omantunnon, niin että hän voi olla puhdas, ja toivoo, että Jumala sallii hänen palvella. Hän on vilpittömin sydämin katunut syntejään ja kääntynyt. Sitten hänet kastetaan, ja Jumala hyväksyy hänet Kristuksen uhrin perusteella lupauksensa mukaan.
Nyt, tehtyään tämän, kysymys on siitä, todistaako hän todella antautuneensa Jumalalle. Pysyykö hän käännyttyään lujasti Jumalan sanan viitoittamalla tiellä poikkeamatta siltä? Jos hän pysyy, niin hän osoittautuu Jumalalle antautuneeksi.
Ihminen ei voi näin ollen pelkästään viitata siihen aikaan, jolloin hän kääntyi pois maailmallisesta vaelluksestaan ja tarjoutui kasteelle, ja sanoa: ’Olen Jumalan antautunut palvelija.’ Hänen täytyy sen sijaan omistautua täysin vaellukseensa. Koko hänen elämäntapansa täytyy ilmaista hänen palvelevan Jumalaa joka päivä. Niiden, jotka ovat hänen seurassaan, täytyy voida sanoa hänestä niin kuin Jeesuksen opetuslapset voivat sanoa Jeesuksesta, että ’kiivaus Jumalan huoneen puolesta oli kuluttanut hänet’. – Joh. 2:17.
Siitä huolimatta, miten sinä todellisuudessa elät, Jumala, joka hyväksyi sinun vilpittömän anomuksesi kasteesi aikana, pitää sinua vastuullisena siitä, että pysyt tekemässäsi uskon tunnustuksessa. Jeesus sanoi: ”Olkoon teidän puheenne: ’On, on’, tahi: ’ei, ei’.” – Matt. 5:37.
JUMALAN JA KRISTUKSEN KRISTITTYJÄ ORJIA
Apostoli Pietari sanoi niille juutalaisille, jotka kastettiin helluntaipäivänä vuonna 33: ”Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta.” Onko sinut kastettu? Jos on, niin sinä olet osoittanut hylkääväsi ”tämän nurjan sukupolven” ja sen huonot moraalitavat sekä sen kansallismielisyyden, joka vie tämän sukupolven tuhoon suuressa ahdistuksessa. (Apt. 2:40) Sinusta on tullut Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen orja. Mitä se todellisuudessa merkitsee? – 1. Tess. 1:9, Um.
Jeesus Kristus esitti vertauksen kristityn asemasta sanoen: ”Jos jollakin teistä on palvelija [orja, Um] kyntämässä tai paimentamassa, sanooko hän tälle tämän tullessa pellolta: ’Käy heti aterialle’? Eikö hän pikemminkin sano hänelle: ’Valmista minulle ateria, vyöttäydy ja palvele minua, sillä aikaa kuin minä syön ja juon; ja sitten syö ja juo sinä’?” – Luuk. 17:7, 8.
Vaikka orjalla on oma tahtonsa, niin mennessään isäntänsä alaisuuteen hänen täytyy alistaa tahtonsa tekemään, mitä isäntä haluaa. Saattaa syntyä olosuhteita, jotka tekevät hänelle henkilökohtaisesti epämukavaksi totella jotakin käskyä. Saattaapa hänellä olla halu löytää jokin pääsytie, jokin veruke tai helpompi menettelytapa kuin se, minkä hänen isäntänsä neuvoo. Mutta hän ei voi tehdä niin kieltämättä isäntäänsä.
Sen tähden ei ole kysymys siitä, mitä kristitty, Jumalan orja, haluaa tehdä. Kun eteesi tulee valinta tai kun sinä suunnittelet jotain menettelytapaa, niin ajatteletko sinä, minkä ratkaisun sinä haluat tehdä? Vai ajatteletko sinä ensin, mikä menettelytapa saa Isäntäsi – jonka orja olet – hyväksymyksen?
Muovaatko sinä elämäsi Jehovaan omaamasi suhteen ympärille? Vai muovaatko sinä sen sen mallin mukaan, minkä asetat itsellesi? Odotatko sinä syntyvän kiistakysymyksiä ennen kuin teet ratkaisun niiden suhteen? Vai teetkö sinä horjumattomia ratkaisuja nyt ja elät sopusoinnussa niiden kanssa, niin että sinulla on voimaa, kun kiistakysymykset äkkiä tulevat esiin?
Onnettomuudeksi jotkut, jotka väittävät olevansa antautuneita Jumalalle, ajattelevat ja toimivat ikään kuin heidän elämänsä kuuluisi heille ja kuin heillä olisi vapaus menetellä oman arvostelukykynsä mukaan. Mutta apostoli Paavali sanoo: ”Ette ole itsenne omat . . . Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” – 1. Kor. 6:19, 20.
Niihin, jotka menevät eteenpäin omine suunnitelmineen ottamatta ensiksi selville, mitä heidän Isäntänsä Jumala sanoo, soveltuvat Jeesuksen velipuolen Jaakobin sanat: ”Teidän tulisi sanoa: Jos Herra [Jehova, Um] tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon.” – Jaak. 4:13–15.
SOVITTELUN VAARA JOHTUU INHIMILLISESTÄ JÄRKEILYSTÄ
Ihminen ei useinkaan tee suunnitelmia aivan vapaaehtoisesti. Monesti hän päättää menetellä jollakin tavalla siksi, että häntä painostetaan. Mutta hän saattaa noudattaa ratkaisun teossa inhimillistä järkeilyä eikä Jumalan ajatuksenjuoksua ja yrittää sellaisella järkeilyllä puolustaa valitsemaansa menettelytapaa.
Pietari noudatti tällaista järkeilyä tahtomattaan ja tuli siten ”saatanaksi”, Kristuksen vastustajaksi, yrittäessään saada Jeesuksen valitsemaan helpomman tien kuin minkä hänen Isänsä oli asettanut hänen eteensä. Jeesus nuhteli Pietaria ankarin sanoin: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.” – Matt. 16:22, 23.
Jonkun toverit voivat tarjota hänelle huumausaineita, jopa tyrkyttää niitä hänelle ja sanoa: ”Kokeile edes.” Onko hänellä oikeus, jos hän haluaa, kokeilla niitä tai miellyttää tovereitaan? Ei, sillä hänen Isäntänsä ei hyväksy sitä, vaan todella käskee häntä ’puhdistautumaan kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta’ ja myös ’olemaan raitis’, minkä huumausaineet suuressa määrin estävät. – 2. Kor. 7:1; 1. Piet. 5:8.
Tai kansallismielisyys voi painostaa jotakuta sovittelemaan uskollisuudessaan ja palveluksessaan Jumalaa kohtaan. Joissakin maissa hänelle saatetaan joidenkin rangaistusten välttämiseksi tarjota pakotie menettelemällä tavalla, joka hipoo sopivaisuuden rajaa, tavalla, jonka hän näennäisesti voi perustella oikeaksi omassa mielessään. Sen valitseminen näyttää vähemmän epämukavalta kuin se rehti, suora tie, jonka Jumala neuvoo.
Tällainen tilanne tuli kolmen nuoren heprealaisen miehen eteen Babylonissa. Kun kuningas käski heitä kumartamaan kultaista kuvapatsasta, niin he vastasivat: ”Nebukadnessar! Ei ole tarpeellista meidän vastata sinulle tähän sanaakaan. Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt.” – Dan. 3:16–18.
Huomaa, etteivät nämä miehet yrittäneet järkeillä, että olisi jokin keino totella kuninkaan käskyä ja kuitenkin jatkaa Jumalan palvelemista. He eivät ryhtyneet pohdiskelemaan eivätkä juonittelemaan, eivätkä he toivoneet kuninkaan suovan heille tuon suunnitelman yhteydessä jotakin muuta velvollisuutta, joka olisi näyttänyt olevan vähemmän suoranaisessa yhteydessä juhlamenon kanssa. Nämä uskolliset miehet halusivat olevan selvää, että he eivät kannattaneet kuninkaan suunnitelmaa millään tavalla.
Eikä näiden kolmen heprealaisen tarvinnut pitää mitään neuvottelua eikä kysyä keneltäkään muulta voidakseen mahdollisesti puhumalla päästä jonkinlaiseen sovitteluun. He osoittivat empimättä antaumuksensa täydellisyyden ja horjumattomuuden alkaessaan vastata Nebukadnessarille sanoen: ”Ei ole tarpeellista meidän vastata sinulle tähän sanaakaan.”
Jumalan palvelija tietää rakkauden olevan se perusominaisuus, joka sitoo Jumalan seurakunnan yhteen. (Kol. 3:14) Kristityt, jotka ovat ’takoneet miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi’, eivät nosta miekkaa toisiaan vastaan eivätkä opettele enää sotimaan. Sen tähden he kieltäytyvät osallistumasta mihinkään, mikä olisi vastoin tätä rakkautta, ja he säilyttävät puolueettomuutensa maailman riiteleviin ja sotiviin puolueisiin nähden. – Jes. 2:4.
Pane myös merkille apostolien välittömät ja suorat vastaukset, kun juutalaiset hallitusmiehet määräsivät heidät lopettamaan saarnaamisen. He vastasivat suorasukaisesti: ”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet”, ja: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt. 4:19, 20; 5:29) He eivät aikoneet luopua vapaudestaan palvella Jumalaa vapaaehtoisesti eivätkä suostua sallimaan noiden hallitusmiesten sanoa heille, milloin ja missä tulee puhua, tai estämään heitä tekemästä täysin sitä, mitä heidän Isäntänsä käski.
JUMALA HALUAA SYDÄMESTÄ LÄHTEVÄÄ HALUKKUUTTA
Ei pidä ajatella, että Jumala tahtoo estää ketään valitsemasta sitä menettelytapaa, minkä hän päättää omaksua. Jumala ei aio pakottaa ketään tottelemaan häntä. Mutta hän varaa häneen turvautuville keinon kestää mikä tahansa koetus. ”Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” (1. Kor. 10:13) Tämä pääsytie ei ole mikään ”helpompi” tie eikä kulje sovittelun kautta. Mutta Jehova antaa voimaa niille, jotka omaksuvat rohkean ja horjumattoman asenteen.
Se, että Jehova sallii yksilön valita, minkä menettelytavan hän haluaa, kuuluu todellisuudessa nuhteettomuuskoetukseen. Ihmisellä on tahdonvapautensa. Jos hän valitsee menettelytavan, joka rikkoo hänen kristillisen puolueettomuutensa, niin hän kieltää Jumalan olevan Isäntänsä ja jättää Jumalan ja hänen seurakuntansa. Hän ei totisesti elä Jumalalle antautuneena. Seurakunta ei julkisesti erota häntä. Hän vetäytyy pois, eroaa. Hänet oli kerran pelastettu tästä ”nurjasta sukupolvesta”, mutta nyt hän katsoo paremmaksi palata siihen menettelemään sen tavalla.
Tällainen ihminen saattaa ajatella, että hän voi mennä pois ja palata niin kuin hyväksi näkee. Mutta niin ei ole, sillä seurakunta ei voi ottaa avosylin vastaan henkilöä, joka on kieltänyt Jumalan suvereenisuuden itsensä suhteen Hänen orjanaan. Mikä sija Jumalalla olisi hänelle seurakunta-”ruumiissa”? (1. Kor. 12:24, 25) Jos siis seurakunta antaisi hänelle hyväksytyn sijan keskuudessaan, niin se jättäisi huomioon ottamatta hänen tottelemattomuutensa ja olisi osallinen hänen synteihinsä. – Vrt. 2. Kor. 6:14; 1. Tim. 5:22.
Seurakunnan ei pidä muuttaa periaatteitaan, vaan hairahtuvan yksilön täytyy katua ja muuttaa kokonaan väärä katsantokantansa ja huonot tekonsa ja toverinsa. Ennen kuin Jumalan seurakunta voi hyväksyä hänet täysin yhteyteensä, hänen on annettava todiste katumuksestaan ja sydämensä ja toimintansa muutoksesta ja osoitettava se jonkin aikaa ja palattava elämään Jumalalle antautuneena.
LUOTA MÄÄRÄTIETOISESTI JUMALAAN
Kun esiintyy vaikeuksia, niin jotkut tulevat pelokkaiksi, mutta eivät niinkään itsensä vihollisen tai ihmisten tähden vaan maailmassa vallitsevan taloudellisen tilanteen vuoksi, sillä he pelkäävät menettävänsä toimensa tai omaisuutensa tai ehkäpä jopa joutuvansa vankilaan, jolloin he olisivat kykenemättömiä elättämään perhettään. Mutta todella antautunut ihminen vaeltaa taivaalliselle Isännälleen antautuneena. Hän luottaa siihen, että Jumala pitää huolen uskollisen palvelijansa eduista.
Apostoli Paavali vaelsi tätä uskon tietä. Ennen kristityksi tuloaan hänellä oli monia maailmallisia etuja. Mutta hän jätti ne. Hän sanoi: ”Mutta mikä minulle oli voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta.” – Fil. 3:7–9.
Kristitty ei siis elä todella antautuneena, jos hän ryhtyy pohtimaan kiertoteitä tai vaeltaa ”puolinaisesti” tai niin, että tuntee juuri ja juuri olevansa Jumalalle osoitetun tottelevaisuuden rajan sisäpuolella. Jos hän haluaa saavuttaa elämän palkinnon, niin hänen tulee menetellä Paavalin tavalla, joka kirjoitti: ”Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.” – 1. Kor. 9:26, 27.
Jos joku noudattaa tätä suoraa, määrätietoista menettelyä, niin hän on onnellinen. Silloin hänen ’edistymisensä on kaikkien nähtävissä’, ja ne, jotka tuntevat hänet, voivat sanoa hänen elävän todella Jumalalle antautuneena. – 1. Tim. 4:15.