Annatko sinä ’niin kuin olet sydämessäsi päättänyt’?

HÄN oli ainoastaan 9-vuotias poikanen mutta oli saanut Jumalan valtakunnan hyvän uutisen hengen. Tämä kävi ilmi kirjeestä, jonka hän kirjoitti Vartiotorni-seuran haaratoimistoon Ateenaan: ”Isä ja äiti sanoivat minulle, että jos saan hyvän todistuksen koulusta, niin he antavat minulle lahjaksi 500 drakmaa [noin 70 mk]. Sainkin hyvän todistuksen, ja sitten isä ja äiti antoivat minulle tämän lahjarahan ja sanoivat, että saan käyttää sen niin kuin itse haluan. Kun olin ajatellut asiaa, niin päätin, että käytän tämän rahan hyvän uutisen levittämiseen, ja lähetän sen teille meidän valvojamme kautta.”a

Hämmästyttävääkö? Niin, muttei ainoalaatuista, sillä se, että Jumalan valtakunnan hyvällä uutisella on tällainen vaikutus lapsiin, näkyy myös siitä, mitä eräs 5-vuotias rhodesialainen lapsi kirjoitti Vartiotorni-seuran haaratoimistoon Salisburyyn: ”Rakkaat Veljet. Tässä on minun lahjoitukseni Seuralle, 1/- [yksi šillinki, arvo 50 penniä], jonka isä antoi minulle makeisiin. En ostanutkaan makeisia, vaan päätin lähettää sen Seuralle, koska siitä on paljon enemmän hyötyä kuin jos ostaisin makeisia.”b

On tosiaan hämmästyttävää, että lapset osoittavat tällaista epäitsekkyyden henkeä, mutta ehkä vielä hämmästyttävämpi on se kypsä tapa, jolla nämä kaksi lasta lausuivat ajatuksensa: ”Kun olin ajatellut asiaa, niin päätin”, kirjoitti tuo 9-vuotias; ja ”päätin lähettää sen Seuralle”, esitti tuo 5-vuotias ajatuksensa.

Kumpikin näistä nuorista näyttää ensin ajatelleen asiaa, sitten päättäneen pienessä sydämessään ilmaista epäitsekkään mielijohteen ja sitten toimineen tämän päätöksen mukaan. Näin tehdessään he menettelivät apostoli Paavalin henkeytetyn neuvon mukaan: ”Joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää. Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii [niin kuin hän on sydämessään päättänyt, Um].” – 2. Kor. 9:6, 7.

Apostoli Paavali ilmaisee tällä neuvolla sellaista viisautta ja ihmisluonnon ymmärtämistä, minkä hän sai Jumalan pyhän hengen kautta. Olemme ehkä päättäneet tai aikoneet sydämessämme asianmukaisesti harkittuamme lahjoittaa jonkin määrän kuukausipalkastamme kristillisyyden asialle, mutta kun sitten on todella luovuttava rahasta, niin se ei ehkä olekaan niin helppoa. On ilmeisesti paljon helpompaa päättää sydämessään kuin todella antaa, mutta juuri tässä tulee kysymykseen arvostuksen koetus sekä nuhteettomuuden koetus, säilyttääkö itsekunnioituksensa Jumalan edessä. Päättäessämme olimme selvästi tietoisia kristillisyyden asian arvosta, mutta kun tulee aika todella antaa, me saatamme äkisti huolestua omista tarpeistamme, jotka voivat silloin näyttää painavammilta. Tässä on samanlainen periaate, mikä hallitsee lupausten tekemistä. – Saarn. 5:3–5.

Tätä periaatetta voidaan soveltaa moniin tilanteisiin elämässä. Aviomies voi olla esimerkiksi vuodepotilas, ja koska hän ymmärtää, kuinka paljon huolenpitoa ja kiintymystä hänen vaimonsa osoittaa hänelle, hän voi päättää sydämessään ostaa vaimolleen suuren ruusukimpun tai viedä hänet hyvälle päivälliselle kohta, kun hän on toipunut. Mutta kun hän sitten tulee terveeksi, hän saattaa unohtaa sen tai karkottaa sen mielestään kohtuuttomana tai ylitunteellisena ajatuksena. Ollessaan sairaana hän arvosti kovasti kaikkea, mitä hänen vaimonsa teki, ja se, mitä hän päätti tehdä parannuttuaan, oli järkevää sekä erinomainen ja jalo asia. Nyt hänen piti toteuttaa se, niin kuin hän oli sydämessään päättänyt tautivuoteella ollessaan.

PALVONNASSA

Tätä periaatetta voidaan soveltaa monella lailla kristityn elämässä. Hänelle on saattanut esimerkiksi seurakunnan kokouksessa selvitä, kuinka tärkeätä on tulla ajoissa kokouksiin, että se ilmaisee kunnioitusta Jumalan sanaa ja Hänen järjestelyään kohtaan jne. Siksi hän päättää tulla tästä lähtien aikanaan. Mutta kun aika kuluu seuraavaan kokoukseen, niin ei olekaan aivan yksinkertaista noudattaa päätöstä, totuttaa itseään kuriin päästäkseen aikaisemmin lähtemään, mutta hän velvoittautui tekemään siten ja hänen tulisi tehdä niin ottaen huomioon sen, että hän oli sydämessään siten päättänyt.

Tai kristitty evankeliuminpalvelija voi kuunnella tarkkaavaisesti neuvoa ja kehotusta, mitä annetaan hänen seurakuntansa palveluskokouksessa kenttäpalveluksesta, ja päättää sydämessään olla kolme tuntia seuraavana sunnuntaina saarnaamassa Jumalan valtakunnan hyvää uutista talosta taloon ja tekemässä uusintakäyntejä. Mutta ilma saattaakin sitten olla hiukan kolea, tai hän tapaa vain harvoja ’kuulevia korvia’, tai hän huomaa, että toiset ovat lopettaneet saarnaamisen tunnin tai parin päästä, ja niin hän tyytyykin vähempään, sen sijaan että tekisi niin kuin oli sydämessään päättänyt.

Sama pitää paikkansa ajan varaamisesta Raamatun tutkimiseen. Kristittyä kehotetaan varaamaan säännöllisesti aikaa henkilökohtaiseen raamatuntutkisteluun, ja hän voi sydämessään päättää varata maanantai-illat sitä varten. Mutta kun maanantai-ilta tulee, niin jollei hän toimi lujatahtoisesti, jokin houkutteleva televisio-ohjelma, suosittu aikakauslehti tai tehtävä, joka olisi voinut odottaa, saattaakin syrjäyttää hänet siitä, ja niin hän ei teekään niin kuin oli sydämessään päättänyt.

RAHA-ASIOISSA

Apostoli Paavali esitti tämän periaatteen puutteessa oleville kristityille annettavien avustusten yhteydessä, mutta se soveltuu tietysti myös kaikkeen muuhunkin kristilliseen antamiseen. Ennen kaikkea tulee asiaa harkita kypsästi, vakavasti. Jokainen kristitty on taloudenhoitaja, jonka on tehtävä tili Jehova Jumalalle siitä, miten hän käyttää kaikkia varojaan, kuten aikaa, voimaa ja rahaa. (1. Kor. 4:2) Hänen tulee kysyä itseltään: Miten paljon tarvitsen täyttääkseni velvollisuuteni perhettäni kohtaan tai huolehtiakseni asianmukaisesti itsestäni? Kun välttämättömimmistä on huolehdittu, niin kuinka paljon tarvitsen parempaa ruokaa, vaatetusta ja suojaa varten? Tässä liittyy jumalinen tyytyväisyys asiaan, niin kuin Paavali myös kirjoitti: ”Kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.” Mitä kohtuullisemmat vaatimuksemme ovat, sitä enemmän voimme antaa. Mutta mitä suurempia vaatimuksemme ovat, sitä vaatimattomampaa on todennäköisesti antamisemme. – 1. Tim. 6:7, 8.

On paljon tilaisuuksia antaa aineellisesti. Ensinnäkin on valtakunnansali. Se on saatettu rakentaa äskettäin, ja ennen sitä jaettiin ehkä paperilaput kaikille läsnäolijoille, jotta olisi saatu tietää, miten paljon kaikki halusivat ja voivat antaa; ja tämän tiedon perusteella suunniteltiin ja toimittiin uuden valtakunnansalin rakentamiseksi. Mutta kun sitten kuukaudet kuluvat, niin toisinaan sattuu, etteivät jotkut annakaan niin kuin olivat päättäneet sydämessään ja merkinneet paperiin. Noudattavatko he sitä neuvoa, että kukin antaa, ”niin kuin hän on sydämessään päättänyt”?

Paikallisen valtakunnansalin ylläpitoon tehtävien lahjoitusten lisäksi on tilaisuus avustaa Jehovan kansan julkaisu- ja johtoelintä, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuraa. Levittäessään vuonna 1967 perustuskirjansa mukaisesti Jumalan sanan ja valtakunnan totuutta laajalti tämä Seura käytti yli 19 miljoonaa markkaa vain sellaisten kokoajan evankeliuminpalvelijoitten kuin piiri- ja kierrospalvelijain, lähetystyöntekijäin ja erikoistienraivaajien kuluista huolehtimiseen. Mistä tämä kaikki raha tuli? Maksujen vaatimisestako? Kolehtien keruusta? Rahankeräyksistäkö? Ei, vaan niiden kristittyjen vapaaehtoisista anneista, jotka halusivat seurata Jumalan sanassa mainittuja epäitsekkyyttä ilmaisevia esimerkkejä ja kypsän harkinnan jälkeen antoivat niin kuin olivat sydämessään päättäneet. Tällaisen antamisen raamatullisiin esimerkkeihin kuuluvat tarvikkeitten hankkiminen tabernaakkelia ja sen kalustoa varten erämaassa ja rakennusaineitten kokoaminen Salomon temppeliä varten, mistä antamisesta koitui suuri ilo sekä kuningas Daavidille että hänen kansalleen. – 2. Moos. 36:4–7; 1. Aikak. 29:1–19.

Toisinaan on muitakin tilaisuuksia antaa aineellista. On saattanut tapahtua onnettomuus, mikä tarjoaa tilaisuuden auttaa kristittyjä tovereita, kuten tapahtui jokin aika sitten Yhdysvaltain eteläosassa. Myös ne, joita on siunattu runsaasti maailman hyvyyksillä, tuntevat usein pakkoa antaa jotakin aineellista niille, jotka kieltävät itseltään paljon kyetäkseen palvelemaan jatkuvasti Jehovaa koko ajallaan tienraivaajina. Heidän voidaan tässä suhteessa sanoa olevan Marian kaltaisia, joka voiteli Jeesuksen hiukset ja jalat kallisarvoisella öljyllä pelkästään siksi, että hän arvosti Jeesuksen epäitsekästä palvelusta. Kun hän kuuli Jeesuksen kiitossanat, niin miten onnellinen hänen onkaan täytynyt olla siksi, että hän teki sydämensä päätöksen mukaan, niin tuhlaukselta kuin se lieneekin näyttänyt, kun hän sen todella toteutti! – Matt. 26:6–13.

Nykyäänkin on ”Ehdollisten lahjoitusten” mahdollisuus. Jotkut, joilla on huomattavia summia, joita he eivät välittömästi tarvitse, voivat lahjoittaa ne ehdollisesti Seuralle edellyttäen, että he arvaamattoman tarpeen tullen voivat ottaa niistä sikäli kuin tarvitsevat. Näin he voivat tuntea taloudellista turvallisuutta ja samalla antaa käyttää rahojaan Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisen edistämiseksi. Lahjoittajan kuollessa tällaiset rahastot muodostuvat luonnollisesti suoranaisiksi lahjoituksiksi Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuralle, mikä yksinkertaistaa niiden käsittelyä. Ne, joita tämä kiinnostaa, voivat kirjoittaa siitä Vartiotorni-seuran toimistoon omassa maassaan.

Ja vielä eräs asia. Älkäämme kaiken tämän sydämessä tehdyn päätöksen mukaisen antamisen yhteydessä jättäkö huomioon ottamatta Paavalin muita sanoja. Älköön tämä antaminen tapahtuko ”surkeillen eikä pakosta”, niin kuin se olisi epämieluinen velvollisuus, raskas taakka. Tapahtukoon se päinvastoin iloiten, rakkaudesta, kiitollisuudesta Jehova Jumalaa kohtaan siksi, että voi antaa, muistaen, että ”iloista antajaa Jumala rakastaa” ja että ”autuaampi on antaa kuin ottaa”. – 2. Kor. 9:7; Apt. 20:35.

[Alaviitteet]