Miksi ei kolehteja?
MIKSI ei kolehteja? Se on kysymys, minkä Jehovan todistajain valtakunnansalissa ensi kertaa käyvät henkilöt usein tekevät. Eräässä Nigerian kaupungissa Länsi-Afrikassa sattui toissa vuonna tyypillinen tapaus. Muuan nuori mies, joka oli tottunut kolehtien keräykseen kirkon jumalanpalveluksissa, toi kokouksen loputtua kuuden pennyn rahan lautasella ja tarjosi sitä kokousta johtaneelle evankeliuminpalvelijalle. Kun sitä ei otettu vastaan, hän huudahti: ”En ole koskaan aikaisemmin nähnyt tällaista missään kirkossa – pastori kieltäytyy ottamasta kolehtia!”
Se oli tosiaan epätavallista. Se oli totisesti silmiinpistävän erilaista kuin se painostus, mitä kirkot yleensä harjoittavat raha-asioissa, kuten huomautettiin kirjoituksessa ”Rahan kerääjät”, mikä ilmestyi Time-lehdessä 4.9.1964. Se alkoi sanoen: ”Ennen pantiin kirkoissa sunnuntaisin vain lautanen kiertämään läsnäolijoiden keskuudessa, mutta nykyään ne keräävät rahaa tavoilla, jotka ulottuvat bingopelistä obligaatioihin asti. Varojen keräys herättää hyvää makua, tahdikkuutta, harkintaa ja lahjoituspsykologiaa koskevia kysymyksiä, mitkä synnyttävät kiivaita väittelyjä kaikkialla maassa.” Kaikkia näitä vaihtelevia rahankeräyskeinoja käytetään tietysti kolehdin kantamisen lisäksi. Kolehdit eivät enää riitä kaikkien kulujen maksamiseen.
Mutta huomasitko, ettei Time-lehden selostuksen mukaan näytä otetun esille kysymystä Raamatun periaatteista? Senhän pitäisi toki olla ratkaiseva tekijä asiassa kaikille, jotka tunnustautuvat kristityiksi, ja se selittää, miksi tuo nuori nigerialainen oli niin hämmästynyt. Jehovan todistajia hallitsevat heidän antamisessaan ja vastaanottamisessaan samoin kuin muissakin asioissa Raamatun periaatteet.
Yhtenä syynä siihen, etteivät he kuljeta kolehtilautasta tai -haavia, on se, ettei sellaiseen ole mitään raamatullista esimerkkiä. Kun muinaisessa Israelissa tarvittiin varoja joihinkin erityistapauksiin, kuten tabernaakkelin ja myöhemmin temppelin rakentamiseen, tehtiin yksinkertainen ilmoitus, ja kansa vastasi niin anteliaasti, että se antoi toisinaan ”jopa liiaksikin”. Leeviläiset, joiden tehtävänä oli Jehova Jumalan järjestetty palvonta kansan puolesta, saivat tosin kymmenykset, mutta vain siksi, että he eivät saaneet perintöä maasta. – 2. Moos. 35:5; 36:4–7; 1. Aikak. 29:9.
Kun tulemme Kristuksen ja hänen apostoliensa aikaan, emme lue heidän milloinkaan keränneen kolehtia. Päinvastoin, Kristus neuvoi lähettämiään apostoleita: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Tämän nähdään olevan sitä huomattavampaa, kun havaitsemme Jeesuksen lähettäneen heidät varustettuina voimalla ’parantaa sairaita, herättää kuolleita, puhdistaa pitalisia, ajaa ulos riivaajia’. Miten helposti he olisivat voineetkaan koota kolehteja suoritettuaan tällaisia ihmetöitä! Mutta he eivät koonneet. Emmekä lue varhaiskristittyjen keskuudessa käytetyn kymmenyksiäkään. Vapaaehtoisia lahjoituksia saatiin riittävästi. – Matt. 10:8; Luuk. 8:3.
Totisesti tämä on kaukana siitä menettelystä, mikä kuvailtiin lehdessä Scottish Daily Express 30.11.1960. Se kertoi kirkosta, jossa oli noin 1 400 jäsentä ja joka ”antoi potkut” 235 jäsenelle, koska nämä eivät tehneet lahjoituksia, ja lähetti varoitukset 239 muulle, että heidänkin nimensä pyyhittäisiin pois kirkon kirjoista, elleivät he lisäisi lahjoituksiaan tulevaisuudessa.
MIKSI EI TARVITA
Seurakunnan jäsenten painostaminen lahjoittamaan turvautumalla keinoihin, joille ei ole Raamatussa ennakkonäytettä eikä tukea, kuten kuljettamalla kolehtilautasta heidän editseen tai järjestämällä pelitilaisuuksia, pitämällä kirkkoillallisia ja myyjäisiä tai vaatimalla lupauksia, merkitsee heikkouden myöntämistä. Siinä on jotain vikaa. Jotakin puuttuu. Mitä? Arvostusta. Sellaisia houkuttelu- tai painostuskeinoja ei tarvita siellä, missä on aitoa arvostusta. Voitaisiinko tämä arvostamattomuus asettaa sen hengellisen ravinnon yhteyteen, mitä ihmisille tarjotaan näissä kirkoissa?
Tosiasia on, että kun ihmisiä ruokitaan oikealaatuisella hengellisellä ravinnolla, mikä pohjautuu suoraan Jumalan sanaan Raamattuun, niin he oppivat arvostamaan, mitä Jehova Jumala on tehnyt heidän hyväkseen, ja niin he antavat vapaaehtoisesti sekä palveluksiaan että rahalahjoituksiaan. Kun he oppivat tuntemaan Jumalan hyvyyttä, se panee heidät jäljittelemään häntä, niin kuin Jeesus opetti: ”Että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” – Matt. 5:45, 48.
Ja lisäksi, kun vilpitönsydämisiä ihmisiä autetaan oikaisemaan omakohtainen elämänsä, kun he saavat kokea iloja, jotka johtuvat siitä, että he saavat olla yhteydessä toisten vilpittömien miesten ja naisten kanssa, jotka haluavat palvella Jumalaa, ja kun heidän uskonsa Jumalaan ja hänen Sanaansa kasvaa ja heidän toivonsa vahvistuu Jumalan valtakunnan ja sen tulevan uuden vanhurskaan asiainjärjestyksen suhteen, niin he tuntevat pakkoa ilmaista arvostuksensa aineellisesti samoin kuin varhaiskristityt tekivät heti helluntain jälkeen. – Apt. 4:32–35.
Ei tule myöskään sivuuttaa sitä esimerkkiä, jonka antavat ne, jotka johtavat kristillisessä palvonnassa. Epäilemättä Mooseksen, Daavidin, Jeesuksen Kristuksen ja hänen apostoliensa erinomaisilla esimerkeillä oli hyvä vaikutus niihin, joita valvomaan heidät oli asetettu tai joita he palvelivat. Varhaiskristillisessä seurakunnassa ei ollut palkattua papistoa, niin, ei lainkaan jakoa pappeihin ja maallikoihin, vaan kaikki saarnasivat mahdollisuuksiensa ja kykyjensä mukaan. Sen sijaan että johdon ottaneita olisi palveltu ja että heille olisi maksettu, he kantoivat raskaimman taakan, niin kuin Jeesus osoitti pitävän ollakin: ”Joka teidän keskuudessanne tahtoo suureksi tulla, se olkoon teidän palvelijanne [diákonos], ja joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne.” Kun Korinton kristityt epäkypsyyden takia eivät arvostaneet etuaan antaa vapaaehtoisia lahjoja Paavalin kulujen peittämiseksi, niin hän ei kerännyt kolehtia, vaan huolehti itsestään tekemällä telttoja! – Matt. 20:25–27; Apt. 18:3; 1. Kor. 4:11, 12; 9:11, 12.
RAAMATUN PERIAATTEET HALLITSEVAT ANTAMISTA
Kolehtien keräyksen tekee myös osaltaan tarpeettomaksi antamista koskevien raamatullisten periaatteiden ymmärtäminen. Yksi niistä on, että antamisen täytyy tapahtua epäitsekkäästi, jotta se miellyttäisi Jumalaa. Jeesus tuomitsi ne, jotka mainostivat hyväntekeväisyyttään, ja neuvoi: ”Kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee, että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.” Paavali esitti saman ajatuksen, että jollei rakkaus ole annin vaikuttimena ”ei se minua mitään hyödyttäisi”. Vain epäitsekäs antaminen merkitsee jotain Jumalalle, sillä se ei ole etupäässä itsestään huolehtimista, vaan toisista, eikä kysy: miten paljon minun täytyy antaa? vaan: miten paljon minä voin antaa? – Matt. 6:2–4; 1. Kor. 13:3.
Toinen raamatullinen periaate, joka hallitsee antamista, on se, ettei Jumala ratkaise lahjan arvoa sen koon mukaan, vaan sen mukaan, mitä jollakulla on. Lahja on tosiaan ”otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole”. Miten oikeudenmukaista! Miten järkevää! Miten huomaavaista! Jeesus valaisi tätä periaatetta kiinnittäessään huomion leskeen, joka pani kaksi hyvin vähäarvoista ropoa temppelin raha-arkkuun. Jeesus sanoi hänen antaneen enemmän kuin kukaan muu, sillä he antoivat liiastaan, mutta hän ”puutteestaan, koko elämisensä, mikä hänellä oli”. Tämä periaate tuo suurta rohkaisua kaikille, jotka voivat antaa vain vähän, koska se on Jumalan silmissä paljon, ja samalla se kannustaa niitä, joilla on paljon, antamaan runsaasti, jotta se jollakin tavoin vastaisi sitä, mitä heillä on! – 2. Kor. 8:12; Luuk. 21:1–4.
Vielä eräs tähän sopiva raamatullinen periaate on, että ”iloista antajaa Jumala rakastaa”. Voitaisiin lisätä, että tämä on periaate, joka ei rajoitu lainkaan rahan antamiseen, vaan soveltuu kaikenlaiseen antamiseen, myös anteeksi antamiseen niille, jotka tekevät syntiä meitä vastaan: ”Joka laupeutta harjoittaa, tehköön sen iloiten.” Iloinen antaminen auttaa antamaan runsaasti! – 2. Kor. 9:7; Room. 12:8.
Koska Jehovan kristityt todistajat antavat Raamatun periaatteitten hallita antamistaan, niin heidän laillinen välikappaleensa Vartiotorni-seura voi rahoittaa maailmanlaajuisen saarnaamis- ja lähetystyön, jonka kustannukset nousevat vuosittain miljooniin markkoihin. Ne, jotka ovat kiinnostuneita siitä, että Jumalan valtakunnan hyvä uutinen tulee saarnatuksi maailmanlaajuisesti Matt. 24:14:n täyttymykseksi, eivät lahjoita ainoastaan paikkakuntansa valtakunnansalissa olevaan lahjalaatikkoon, vaan myös varojensa mukaan tekevät lahjoituksia omassa maassaan olevalle Seuran haaratoimistolle. Jotta tämä Seura voisi tehokkaasti suunnitella työnsä, se kehottaa kaikkia, jotka aikovat tehdä säännöllisiä lahjoituksia, kirjoittamaan kerran vuodessa toukokuussa ja ilmoittamaan, miten paljon he toivovat voivansa lahjoittaa tulevana vuonna. Tämä ei ole sanan missään merkityksessä sitoumus, vaan pelkkä ”lahjoitustoive”, koska ketään ei koskaan muistuteta siitä, että hän lahjoittaisi tuon ilmoittamansa eli merkitsemänsä summan. Lähetä vain kirje tai kortti, missä mainitset, että toivot voivasi antaa lahjoituksen tulevana vuonna. Suomessa asuvat voivat lähettää tällaiset lahjoitustoiveensa Jehovan todistajain uskonnolliselle yhdyskunnalle, Puutarhatie 58, Tikkurila.
Tämä ei ole lahjoituspyyntö eikä velvoitus niille, jotka ovat halukkaita antamaan. Sen lisäksi, että se auttaa Seuraa suunnittelemaan työnsä tehokkaasti, se muistuttaa niitä, jotka haluavat tukea sitä, ajattelemaan, miten paljon he uskovat voivansa antaa, ja sitten yrittämään tehdä niin apostolin käskyn mukaan: ”Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta”, vaan niin kuin Jumalaan ja lähimmäiseen kohdistuva rakkaus kehottaa ja olosuhteet sallivat. Ja tällä käytännöllisellä suunnitelmalla on raamatullinen tuki, sillä varhaiskristittyjä neuvottiin: ”Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan jotakin talteen, säästäen menestymisensä mukaan, ettei keräyksiä tehtäisi vasta minun tultuani.” Apostoli Paavalikaan ei suosinut kolehtien keräämistä! – 2. Kor. 9:7; 1. Kor. 16:2.