Keväinen kävely johtaa Beetelin palvelukseen
Kertonut Jules Feller
ENPÄ juuri ymmärtänyt 42 vuotta sitten, kun ensi kerran kuulin maata koskevan Jehovan päätössanoman, että vuonna 1963 olisin Brooklynissa, New Yorkissa, sijaitsevassa Vartiotornin Raamattukoulussa Gileadissa!
Kuitenkin siellä minä olin 38. kurssilla, mikä kymmenkuukautinen kurssi on tarkoitettu lisävastuita saaville evankeliuminpalvelijoille. Kestäisinkö jokapäiväisen opiskeluvauhdin? Voittaisinko kielivaikeudet ja pysyisinkö opiskelijatovereitteni rinnalla? Nämä ja monet muut kysymykset risteilivät mielessäni, kun tulin, ja myönnän, että olin hyvin huolissani. En kuitenkaan unohtanut Jumalan sanassaan tekemiä lupauksia ja rohkaisin itseni. Mutta miten oikeastaan jouduin sinne? Mitkä askeleet tekivät Gilead-kouluun pääsyn mahdolliseksi?
IHANA KEVÄTPÄIVÄ
Oli kevät vuonna 1922. Veljeni ja minä olimme juuri palanneet Berniin oleskeltuamme pitkään ranskalaisessa Sveitsissä, kun setämme pyysi meitä lähtemään kävelylle kanssaan. Otimme kehotuksen vastaan mielihyvin ja odotimme saavamme mieluisan iltapäivän.
Oli kaunis, lämmin päivä. Luonto näytti pukeutuneen erityisesti meidän ulkoiluamme varten. Tästä suurenmoisesta kevätsäästä tuli keskustelunaiheemme, ja setä kiinnitti huomiomme seikkoihin, mitkä näyttivät meistä upo uusilta. Sopivalla hetkellä kävellessämme hän veti taskustaan kirjan, mihin oli kauniisti kultakirjaimin painettu sanat ”Pyhä Raamattu”. Tästä kauniista päivästä rauhaisine tunnelmineen muistui hänen mieleensä ihmeellinen rinnakkaisuus, hän huomautti käännellessään sen sivuja. ’Raamattu sanoo’, hän jatkoi, ’että me lähestymme aikaa, joka kauneudessa on kuin paratiisi, yhtä ihana kuin tämä päivä tai kauniimpikin, koska se ei kestä näin lyhyttä aikaa. Niin, se kestää iankaikkisesti.’
Tämän johdannon jälkeen setä kuvaili nyt meille maan, missä ei ole mitään murhetta eikä kipua, ei pahuutta eikä sotia, ja missä ei sairautta eikä kuolemaakaan enää ole. Siellä on jopa kuolleitten ylösnousemuskin, hän sanoi meille! Olimme molemmat ihastuksissamme kuullessamme tämän, kun muistimme vanhempamme, jotka olivat kuolleet aivan liian varhain. Tämä ihmeellinen aika ei ole kovinkaan kaukana, hän lisäsi painokkaasti ja vakaumuksellisesti. Olimme niin tämän kertomuksen lumoissa, että vallan unohdimme, missä olimme, ja tunsimme jo elävämme tuossa ihanassa ajassa. Meitä hämmästytti myös se, että hän osasi aina lukea meille raamatunpaikan lausuntojensa vahvistukseksi, kuten esimerkiksi Ilmestyskirjan 21:4:nnen. Setämme sinä päivänä kylvämä hyvä siemen lankesi sydämeemme hyvään maahan. (Matt. 13:8) Millä tavalla? saatat kysyä. Jotta ymmärtäisit paremmin, minun täytyy palauttaa sinut lapsuusvuosiini.
MURHENÄYTELMÄ
Me olimme kuuden hengen onnellinen perhe: isä ja äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta kun olin seitsenvuotias, äitini kuoli. Onnellinen perhe-elämämme loppui. Isä kärsi kovasti menetyksestä eikä koskaan toipunut täysin surusta. Hänkin kuoli muutamia vuosia myöhemmin, ja perheemme oli nyt täysin hajaantunut.
Sitten tulivat ensimmäisen maailmansodan raatelevat vuodet. Olin onneksi lapsi ja elin puolueettomassa maassa, jollainen Sveitsi oli. Mutta muistan aivan liian hyvin Belgiasta ja Ranskasta evakuoitujen lasten täyttämät junat, mitkä pysähtyivät lyhyeksi ajaksi Bernissä, ennen kuin ne menivät maan sisäosiin, missä oli turvallisempaa. Myös monia sodassa haavoittuneitten täyttämiä junia saapui maahamme. Tämä jätti lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieleeni. Kysyin itseltäni yhä uudelleen: Miksi on näin? Miksi ihmisten täytyy läpäistä tällainen ahdistus? Miksi ranskalaiset ja saksalaiset tappavat toisiaan? Kaikki tämä kurjuus, murhe, kärsimys ja häviö herätti minussa kaipuun paremmasta.
Nämä kokemukset herättivät minussa halun kuunnella totuudellisia vastauksia edellä mainittuihin kysymyksiin. Setäni antoi nämä vastaukset minulle tuona ihanana kevätpäivänä. Se, mitä minulla oli etu kuulla sen iltapäiväkävelyn aikana, laski perustuksen myöhemmälle päätökselleni ryhtyä Beetelin palvelukseen. Aloin ahkerasti tutkia Raamattua ja Vartiotorni-seuran kirjallisuutta siitä pitäen. Kävin luonnollisesti kokouksissa Bernissä ja minut otettiin siellä lämpimästi vastaan.
BEETELIN PALVELUS
Vuonna 1924 – en ollut vielä kahdenkymmenen kolmenkaan vuoden ikäinen – kuulin, että Bernin Vartiotornin painoon etsittiin nuoria miehiä. Sain kiittää setääni siitä, että hän saattoi minut kosketukseen Beetelin kanssa. Minua kehotettiin lähtemään kiertokäynnille painoon ja Beetel-kotiin saadakseni käsityksen tämän talon toiminnasta. Miten hämmästynyt olinkaan kuullessani, että kaikki olivat siellä vapaaehtoisia työntekijöitä! Hämmästyin samoin heidän ystävällisyydestään ja sydämellisyydestään. Nähtyäni kaiken minut vietiin Beetel-kodista vastuussa olevan veljen luo, joka kysyi minulta, haluaisinko astua tähän palvelukseen. Vastasin myöntävästi, koska kaikki näkemäni ja kuulemani teki minuun syvän vaikutuksen. Olin erittäin kiitollinen Raamatun totuuden tuntemuksesta ja halusin palvella kaikkivaltiasta Jumalaa koko sydämestäni.
Tiedätkö, mikä ensimmäinen työni Beetelissä oli? Muutamat ensimmäiset viikot menivät puristaessani jätepaperia paaleiksi ja sitoessani niitä. Vaikka tämä oli kovin tomuista ja vaivalloista työtä, olin onnellinen sen tähden, että sain olla työtoveri täällä ja tietää palvelevani Jumalaa. Sitten minut siirrettiin muutamiksi viikoiksi kirjansitomoon, missä opin tietämään, miten kirjat valmistetaan. Myöhemmin minut siirrettiin sitomosta painohuoneeseen.
Rotaatiopaino pystyy herättämään suurta kunnioitusta sellaisessa aloittelijassa, jollainen olin. Muistan, kuinka seisoin kunnioittavaa pelkoa tuntien tämän jättiläishirviön edessä. Katselin, kuinka tämä paperia syövä kone nieli suuren paperirullan noin neljässäkymmenessä minuutissa, sulatti sen yhtä nopeasti ja syöksi sen lopulta lehtinä ulos. Mutta minua ei pantu tähän koneeseen ainoastaan katselemaan sitä! Minun piti oppia tietämään, miten paperirullat asennetaan ja paperirata kohdistetaan, miten tarkistetaan taitto- ja nitomalaite ja pidetään silmällä monia muita seikkoja.
Yhdeksän kuukauden jälkeen minun piti lähteä siltä osastolta. Syy muutokseen oli onnellinen: me saimme kaksi uutta latomakonetta. Kahdelle miehelle piti opettaa niiden käyttö. Puolalainen työtoveri ja minut valittiin. Muistan hyvin, miten hikoilimme saatuamme ensimmäiset oppituntimme latomisessa todistajalta, jonka ammatti se oli. Hän oli tullut Elsassista (Ranskasta) opettamaan meille tätä taitoa. Me ponnistelimme ahkerasti ja opimme nopeasti.
Kun istuuduin sen koneen ääreen ensimmäisenä päivänä, en osannut kuvitellakaan, että työskentelisin siinä keskeytymättä 22 vuotta! Tähän päivään asti on minut täyttänyt suuri tyydytys ja ilo, kun ajattelen sitä etua, mikä minulla oli latoessani yhdeksäätoista kieltä sillä koneella! Kun eteeni asetettiin vieraskielinen käsikirjoitus, yritin saada mieleeni kuvan siitä maasta, missä tätä kieltä puhuttiin. Se oli kuin maantiedon kertauskurssi. Silmieni edessä tämä maa sai muodon, ja minä palautin mieleeni siellä asuvien ihmisten pääammatit. Käsikirjoitussivu ei ollut siis pelkkä paperipala, missä oli koneella kirjoitettuja sanoja, joita en ymmärtänyt, vaan se tuli eläväksi, sai sisällystä ja arvoa. Ajatus, että tuhannet siinä maassa asuvat ihmiset saisivat käsiinsä kirjan, kirjasen tai lehden, mikä selittää Raamattua, joten he tutustuisivat elämää antavaan tietoon, oli alituisena kannustimenani.
Seuraava askeleeni oli painolaattojen valmistusosasto. Mutta jo muutamia kuukausia myöhemmin menin toiseen paikkaan, tällä kertaa painon toimistoon. Tähän saakka olin tehnyt työtä käsin, mutta nyt minun oli opittava yleistä toimistotyötä ja miten kirjoituskonetta käsitellään. Sitten minulle uskottiin painon työsuunnitelma, ja minut perehdytettiin paperin ja muiden painotarvikkeitten ostamistaitoon.
VASTUSTUS
Beetelin palvelukseni 38 vuotta eivät kuluneet kauttaaltaan varjottomana kirkkaana auringonpaisteena. Meidän piti kestää erilaisia myrskyjä, mitkä toivat paljon ahdistusta sydämeen. Ajattelen erityisesti vuotta 1925, mikä toi ankaran uskon koetuksen monille. Oli muutamia seurakuntia, joissa kävijät kutistuivat puoleen tai vähempäänkin. Mutta ne, jotka olivat panneet luottamuksensa Jehovaan, pysyivät lujina ja jatkoivat saarnaamistoimintaansa.
Toinen myrsky pyyhki yli maamme vuonna 1940, ja se tuntui Beetelissäkin. Oli toisen maailmansodan aika, jolloin Hitlerin sotajoukot työntyivät voitosta voittoon Sveitsin rajojen ympärillä ja valtasivat monia maita. Maamme varjeltui jälleen varsinaiselta sodalta, mutta totalitaarinen henki oli tunkeutunut sen rajoille. Suoritettiin kotitarkastuksia. Eräässä yllätyshyökkäyksessä Sveitsin sotilaat asettuivat strategisiin asemiin Beetelin ympärille ja valtasivat sen useiksi tunneiksi. Meille asetettiin muitakin rajoituksia. Esimerkiksi kaikki, mitä julkaisimme, joutui sensuroitavaksi. Vartiotornin julkaiseminen kiellettiin. Meidät eristettiin Brooklynin päätoimistossa olevista veljistämme. Mutta kaikista näistä olosuhteista huolimatta me saimme hengellisen ravintomme, minkä toimitimme todistajille kautta maan ja saatoimme edelleen Saksassa ja muuallakin oleville kristityille veljillemme.
Nämäkin olosuhteet päättyivät. Olimme ylen iloiset, kun sota loppui ja me pääsimme jälleen kosketukseen Brooklynin päätoimiston kanssa. Vuonna 1945 Vartiotorni-seuran presidentti N. H. Knorr ja hänen sihteerinsä M. G. Henschel vierailivat meillä, ja me olimme syvästi kiitollisia Jehovalle. Kaikki puhkesi elämään painossamme. Vartiotorni-lehteä voitiin painaa jälleen saksaksi ja ranskaksi, ja niitä virtasi nyt rajoituksetta rajojen yli hengellistä ruokaa isoaville veljillemme.
LAAJENTUVAT EDUT
Vuonna 1950 minulla oli yhdessä noin seitsemänkymmenen muun veljen kanssa tilaisuus käydä ensimmäisessä Jehovan todistajain suuressa konventissani New Yorkissa. Mikä kokemus! Minulla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut etua nähdä niin paljon samanmielisiä yhdessä. Minuun vaikutti myös syvästi käyntini päätoimistossa, Beetel-kodissa ja painossa Brooklynissa.
Tuli sitten vuosi 1953. Etuni oli olla vielä suuremmassa konventissa New Yorkissa. Tällä kertaa sain vieläkin enemmän hyötyä puheista, koska kykenin ymmärtämään ja puhumaan englantia paremmin tällä kertaa. Sitten minut kutsuttiin ilokseni Gilead-koulun 22. kurssille, minkä piti alkaa syyskuussa 1953. Minut määrättiin Gileadista lähdettyäni jälleen palvelemaan Bernin Beetelissä, mikä aiheutti suuren onnen.
Kesällä vuonna 1957 minut määrättiin palvelemaan Sveitsin ja pienen maan, Liechtensteinin, haaratoimistonpalvelijana. Olen hyvin kiitollinen Jehovalle tästä edusta. On ollut ilo työskennellä veljien kanssa ja nähdä kasvu joka vuoden lopussa.
Vuonna 1958 olin suurimmassa kaikista hengellisistä juhlista, nimittäin Jehovan todistajain kansainvälisessä konventissa New Yorkin kaupungissa edustamassa maatamme esittäen hyvän raportin kaikkien läsnäolijoitten iloksi.
Ja vihdoin vuonna 1963, oppilaana laajennetussa Gilead-koulussa, oli iloni olla ”Iankaikkisen hyvän uutisen” konventissa, mikä pidettiin 7.–14. heinäkuuta Yankee-stadionilla, New Yorkissa, missä oli ilahduttava määrä, 107 483, henkeä läsnä. Osallistuin myös erityiseen kiertokäyntiin konventtialueella, mikä kiertomatka annettiin kaikille Gilead-koulun opiskelijoille koulutukseemme kuuluvana ja millä saimme nähdä konventin eri osastot toiminnassa.
Kun kymmenkuukautinen kurssi päättyi, niin huomasin kyenneeni hyvin seuraamaan ohjelmaa. Ymmärrän, että Jehova auttoi minua jatkamaan Gileadissa valmennustani sen menestykselliseen loppuun asti. Huoli, mikä minulla alussa oli, hävisi lopulta. Kiitän Jehovaa tästä ihmeellisestä opetuksensaantitilaisuudesta.
Kun näin monen vuoden päästä pysähtyy ja katsoo taakseen pitkin tietä, mitä on tullut, ja näkee, kuinka Jehovan työ on laajentunut kaikkialla maailmassa, niin on erittäin iloista, kun on saanut osallistua kokoajan palvelijana Beetelin palvelukseen. Jehova on erittäin runsaasti siunannut kansansa työtä. Hän on johdattanut meidät aivan uuden maailman porteille ja antanut meidän nähdä sisäpuolelle niitä ihmeellisyyksiä, joita hänellä on yhä varattuna meille. Olkaamme sen tähden aina kiitollisia, valmiit laulamaan hänen ylistystään, kunnioittamaan hänen nimeään ja tekemään sitä tunnetuksi!
[Kuva s. 220]
Tutkimista Gilead-koulun kirjastossa