Hyöty Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä

Kertonut Eero Nironen

KUINKA ihmeellistä onkaan, että Jehova Jumala, kaikkeuden Luoja, Hän, jonka suuruus on niin valtava, että itse taivasten taivaat eivät voi sisältää häntä, osoittaa ystävällisyyttä alhaisille ihmisille! Hän on sallinut rakkaudellisesti ihmisten tulla tuntemaan hänet ja hänen verrattomat ominaisuutensa. Hän on antanut meille hyvän syyn rohkaistua ja saada toivoa, onpa kutsunut meidät työtovereikseenkin. Mikä ystävällisyys! Mikä ansaitsematon hyvyys! Tämän Jumalan osoittaman ominaisuuden arvostus on rastinut suunnan elämälleni.

Varhaisesta lapsuudestani asti, minkä vietin vanhassa herraskartanossa Mäntyharjulla, ovat luomisen ihanuudet, mitkä Jumala on ystävällisesti varannut ihmisen nautittavaksi, saaneet minut katsomaan Luojaan kunnioituksen tuntein. Kuitenkaan eivät eri kirkkokunnat tarjonneet minulle mitään, mikä olisi saanut minut haluamaan pyhittämään elämääni niiden toimintoihin. Minut lumosi päinvastoin kielten oppiminen ja musiikki, ja nämä olisivatkin olleet pääharrastukseni elämässäni, jollen olisi löytänyt jotain tärkeämpää. Mitä se oli?

TEHTÄVÄ TYÖ

Olin aina tuntenut kunnioitusta Jumalaa kohtaan, mutta vuonna 1910 aloin ymmärtää hänen päätöksiään. Silloin nimittäin veljeni kiinnitti huomioni totuuteen, mikä on Raamatussa. Hän varasi minulle ensimmäisen osan kirjasarjasta, mikä tunnettiin ”Raamatun tutkielmina”. Kävin koulua siihen aikaan, mutta koska se ei ollut vaikeata, minulla oli kylliksi aikaa muuhun, ja Raamatun tutkielmien lukemisesta tuli uusi harrastukseni. Niiden sivuilta aloin käsittää, että Jumalan huolenpito ihmisten iankaikkisen elämän saamiseksi, toisten taivaassa ja toisten paratiisimaassa, oli vielä suurempaa hyvyyttä kuin minkä olin nähnyt ilmenevän luomistöissä. ”Hänen ansaitsemattomasta hyvyydestään” sanoi eräs Jeesuksen Kristuksen apostoli, ”teidät on pelastettu uskon kautta; ja tämä ei johdu teistä, se on Jumalan lahja.” (Ef. 2:8, Um) Ottaessani vastaan tämän ansaitsemattoman hyvyyden minä en voinut sivuuttaa sen tarkoitusta. Oli työ, mikä piti tehdä. Minun oli osallistuttava siihen toisten mukana, ja vaikka koulutoverini yleensä asettuivat vastaan, aloin puhua heille. – 2. Kor. 6:1.

Vuosien vieriessä tietoni lisääntyi. Vartiotorni-seuran julkaisut ja kypsien seurakuntalaisten puheet auttoivat minua saamaan selvän käsityksen vastuustani. Kun olin sitten vuonna 1914 nähnyt ihmeellisen Kuvanäytös Luomisen ja sen esittämänä Jumalan päätöksen luomisesta Hänen uuteen maailmaansa saakka, niin se vaikutti ratkaisevasti Jehovalle antautumiseeni, ja minä vertauskuvasin sen vesikasteella eräässä konventissa Helsingissä.

Kuten Kuvanäytös oli auttanut minua, se oli jatkuvasti avuksi monille muillekin. Se sai aikaan suunnattoman todistuksen Suomessa. Kuluneiden neljän vuoden kuluessa oli annettu hyvä todistus maailman lopun alkamisesta vuonna 1914, ja monet tiesivät siitä. Seurauksena oli, että ensimmäisen maailmansodan tykit auttoivat todella Kuvanäytöksemme esitysten mainostamisessa. Useat venäläiset upseeritkin tulivat näytäntöihin.

SODAN AIKA

Ne olivat vaikeita aikoja. Kuten Raamattu oli ennustanut, maailma oli totisesti tullut lopunaikaansa. Maailmansota toi tullessaan pimennykset, ruoan niukkuuden, ruton ja moraalin luhistumisen monin eri tavoin. Juoksuhautoja kaivettiin maamme sisäosissakin, ja alituisesti sattui levottomuuksia. Keskellä tätä hälinää tapasin venäläisen upseerin – joka oli syntyjään saksalainen – ja hän kiinnostui siinä määrin Raamatun totuudesta, että hankki kaikki Vartiotornin julkaisut, mitkä olivat saatavissa saksaksi, sekä Raamatun. Hän luki niitä myöhään yöhön, ja seuraavana päivänä hän soitti minulle saadakseen selitykset kohtiin, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Mutta pian hän häipyi joukkojen vaihdossa.

Levottomuus maassa kehittyi lopulta sisällissodaksi oikeiston ja vasemmiston, ”valkoisten” ja ”punaisten” välillä. Satuin olemaan siihen aikaan kotonani Mäntyharjulla ”valkoisten” alueella ja erotettuna etelässä olevista veljistämme. Ihmiset olivat kovin jännittyneitä, ja he pitivät jokaista, joka ei taistellut heidän riveissään, vihollisen puolelle kuuluvana. Oli monta, jotka vihastuivat kovasti, kun saarnasin Raamatun rauhan sanomaa sellaisena aikana, mutta Jumala varjeli meitä ystävällisesti. Lyhyen ajan kuluttua sisällissota päättyi, jolloin alkoivat säännölliset asevelvollisuuskutsunnat.

Tällöin tuli minulle tilaisuus selittää kristillinen puolueettomuuteni monille upseereille. Jotkut heistä olivat erittäin ystävällisiä ja inhimillisiä kohtelussaan vaikeista olosuhteista huolimatta. Eräskin tuli usein keskustelemaan kanssani asioista, ja minulla oli monia tilaisuuksia todistaa toisillekin upseereille ja sotilaille. Muistan eräänkin upseerin, joka kyseli lisää, kun sai tietää, että minä en usko sillä tavalla kuin luterilainen valtiokirkko. ”Minä en usko iankaikkiseen vaivaan”, selitin. Se näytti hänen mielestään oikealta. ”Enkä minä usko sielun kuolemattomuuteenkaan.” ”Ai, niinhän minäkin olen ajatellut”, hän vastasi. Seurauksena oli, että hän halusi minun puhuvan näistä asioista pataljoonan pojille, ja minä sainkin tilaisuuden tehdä sen useita kertoja.

PUHUMAAN OPPIMINEN

En voinut noina vuosina kokouksissa käydessäni olla ihailematta kypsiä veljiä, jotka pitivät yleisiä esitelmiä, ja ajattelin aina, miten suurenmoista olisi, jos minäkin voisin tehdä siten. Mutta olin lujasti vakuuttunut, etten pystyisi koskaan sitä tekemään. Kuitenkin sain vuonna 1917 kirjeen Vartiotorni-seuran haaratoimistosta, ja siinä kysyttiin, olinko milloinkaan ajatellut puhua julkisesti. Vastaukseni: ”Totta kai olen ajatellut sitä, mutta olen ehdottomasti kykenemätön siihen.” Haaratoimistonpalvelija vastasi siihen: ”Annamme sinulle ainoastaan lyhyen esitelmämatkan nyt aluksi.” Olin hämmästynyt ja suunniltani ilosta, ja samalla vavisten rukoilin Jehovaa auttamaan itseäni.

Muistan vielä ensimmäisen yleisen esitelmäni. Olin kirjoittanut sen paperille ja pääsin sen jotenkin läpi, osaksi lukien, osaksi improvisoiden. Vaikka esitelmä oli maakylässä, oli läsnä noin neljäsataa henkeä, ja minä olin sekaisin kuulijainpelosta. Siitä se kuitenkin alkoi, ja tähän mennessä on minulla Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä ollut tilaisuus pitää hyvä joukko yli 1 500 tällaista yleistä esitelmää suomeksi ja ruotsiksi, enimmäkseen viikonlopuilla.

1920-luvulla oli minulla etu tehdä useita matkoja eräisiin Euroopan maihin, käydä konventeissa ja pitää puheita. Sykähdyttävin näistä kokemuksista oli Lontoossa pidetty konventti 25.–31. toukokuuta vuonna 1926. Siellä levitettiin uutta kirjasta Lippu kansoille, ja muistan yhä selvästi, kuinka onnellinen olin päivän päätyttyä, kun olin osallistunut tuohon työhön. Päätös, ”Todistus maailman hallitsijoille”, minkä konventti hyväksyi, oli kovin rohkea, varsinkin ottaen huomioon sen ajankohdan. Ja veli Rutherfordin yleinen esitelmä ”Miksi maailmanvallat horjuvat – parannuskeino”, tungokseen asti täydessä Royal Albert Hallissa oli kuin tuomiopasuunan pauhua. Istuin korkealla ylimmällä lehterillä värisyttävää kunnioitusta tuntien sen johdosta mitä koin.

Tuli sitten toinen maailmansota. Suomi joutui jälleen vaikeuksiin. Nuoria veljiä, jotka olivat saavuttaneet asevelvollisuusiän, otettiin kiinni ja pantiin pakkotyölaitoksiin, joissa he joutuivat ankariin koetuksiin ja joissa heitä kohdeltiin tylysti kristillisen puolueettomuusasenteensa takia. Saarnaamisemme ja raamatullinen kirjallisuutemme takavarikoitiin, kokoukset kiellettiin ja haaratoimistonpalvelija pantiin turvasäilöön. Työ jatkui kuitenkin Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä. Meidän onnistui tutkia yhdessä, jopa pitää konventtejakin! Saatoin koko ajan johtaa säännöllisiä Raamatun kotitutkisteluja.

Kohta sodan jälkeen Seuran presidentti, veli Knorr, vieraili luonamme Helsingin haaratoimistossa auttaen meitä saamaan työn paremmin järjestetyksi. Se oli vahvistava kokemus minulle ja auttoi suuresti järjestön teokraattisen toiminnan selviämiseksi mielessäni. Mutta minä en tiennyt vielä puoltakaan.

TAKAISIN KOULUUN

Tämän vierailun jälkeen kutsuttiin neljä suomalaista veljeä Beetelistä Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin, mikä sijaitsee Yhdysvalloissa, ja minä olin heidän joukossaan! Saatoinko uskoa korviani ja silmiäni? Niin, Jehova osoitti järjestönsä välityksellä tämän ystävällisyydenteon minullekin.

Kohta Amerikkaan saavuttuamme olimme Clevelandin konventissa, Ohiossa, elokuussa vuonna 1946. Niiden lyhyitten puheitten pitäminen tuolle seitsenkymmentuhantiselle kuulijajoukolle, mitkä minulle oli määrätty, oli valtava kokemus. Ja meille kaikille oli monta yllätystä: uusia kirjoja opiskeluamme varten, uusia järjestön järjestelyjä ja Seuran toiminnan laajennusohjelman ilmoitus. Ilahduttavat seikat eivät päättyneet konventtiin, vaan lisääntyivät jatkuvasti, kun matkustimme Gileadiin, lähetyskouluun.

Saamamme vastaanotto oli erittäin ystävällinen. Opettajat esittäytyivät ja saivat meidät tuntemaan olevamme kuin kotona. Kurssi oli tosin ankara, mutta siunausten täyttämä. Vasta nyt opin tietämään, miten oikein tutkitaan Raamattua. Suunnattomat uudet näkymät avautuivat eteeni. Järjestön toimintaan tutustuminen ja veljien sydämellisen antaumuksen näkeminen vahvisti omaa sydäntäni. Ollessani nyt jälleen Suomessa katselen yhä monien vuosien päästä taakseni tuohon kokemukseen ja ymmärrän sen Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ilmaukseksi itseäni kohtaan.

HÄNEN ANSAITSEMATON HYVYYTENSÄ ON RIITTÄVÄ

Vuosien varrella on luonnollisesti ollut tapauksia, joissa olisin toivonut omaavani enemmän fyysistä kestävyyttä. Ruumiillinen heikkouteni on toisinaan keskeyttänyt työni, ja viimeinen keskeytys oli melkein saattaa työni täällä loppumaan, kun tunsin vatsassani ankaran kivun. Minut kiidätettiin suoraa päätä leikkauspöydälle, mutta minä sain rauhan siinäkin tilanteessa, koska luotin täysin Jehovaan. Kirurgi oli gentlemanni, ja vaikka hän ei voinutkaan antaa minulle juuri toivoa, niin hän oli halukas kunnioittamaan uskonnollista näkökantaani, mikä esti veren käytön, ja suoritti hienon työn. Kaikkien hämmästykseksi tapahtui toipuminen hyvin, vaikka se veikin aikaa. Se saa minut ajattelemaan siten kuin apostoli Paavalin on täytynyt ajatella siitä kärsimyksestä, mitä hän kutsui ”pistimeksi lihassa”. Hän toivoi vapautuvansa siitä, mutta Herra sanoi hänelle: ”Minun ansaitsematon hyvyyteni on riittävä sinulle, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:7–9, Um) Minun oma voimattomuuteni, oma heikkouteni avasi tien hyvän todistuksen antamiselle sairaalan henkilökunnalle ja toisille potilaille, jotka kaikki olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan.

Melkoisesti yli neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä kun tulin työskentelemään Vartiotorni-seuran Suomen haaratoimistoon, ja kuitenkin tämä aika on näyttänyt hyvin lyhyeltä. Luovuin ihmisten viihdyttämisestä musiikilla elämässäni, mutta olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että todellinen onni ei olekaan saatavissa aineellisen voiton eikä oman kunnian avulla. Olen saanut paljon suuremman onnen laulamalla Jumalan ylistystä. Ja mieltymykseni kieliin on saanut paljon suuremman merkityksen, kuin mikä sillä oli koskaan poikana ollessani, sillä minä olen saanut osallistua elämän sanoman kääntämiseen sen kansan kielelle, jonka keskuudessa palvelen. Jumalan ansaitsematon hyvyys on avannut minulle kaikki nämä tilaisuudet tuoden iloa elämääni ja auttaen minua omistautumaan sen jakamiseen toisille.