Tien avaaminen elämään Intian kansoille
VUOSI 1912 oli mitä tärkein Intian kansoille. Siihen aikaan oli mahdotonta kenenkään ennalta nähdä, miten tärkeä se todellisuudessa oli. Se merkitsi sellaisen liikkeen alkamista Intiassa, mikä tietää lopulta iankaikkista elämää monille sen ihmisille.
Kaikkivaltiasta Jumalaa, Luojaa, koskevan totuuden ymmärtäminen on välttämätön iankaikkisen elämän saamiselle, mutta tämä totuus ei ole koskaan ollut suosittu, koska ”koko maailma on tuon jumalattoman vallassa”, Saatana Perkeleen. Saatana on ”tämän maailman jumalana” ’sokaissut uskottomien mielet niin’, ”ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva”. (1. Joh. 5:19, Um; 2. Kor. 4:4) Näin ollen on jokainen liike, mikä avaa nuo sokaistuneet ymmärryksen silmät ja valaisee tien iankaikkiseen elämään, totisesti tärkeä. Juuri tällainen liike alkoi Intiassa vuonna 1912.
Tuona vuonna teki seitsenhenkinen seurue matkan maapallon ympäri. Se oli osa Pennsylvaniassa rekisteröidyn Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran – jona se nykyään tunnetaan – johtamasta rynnistyksestä. Seura oli lupautunut levittämään Jumalan perustetun valtakunnan sanomaa kautta maailman noudattaen ja totellen Jeesuksen Kristuksen profeetallisia sanoja, mitkä on kerrottu Matteuksen 24:14:nnessä: ”Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.”
C. T. RUSSELL KÄY INTIASSA
Nuo seitsemän miestä olivat toiminnan miehiä, toivon miehiä. Heidän toivonsa perustui Jumalan varmaan sanaan, mihin kristikunta sanoo uskovansa ja mitä se sanoo opettavansa. Nuo miehet halusivat saada selville, tekivätkö kristilliset lähetysseurat todellisesti, mitä niiden oletettiin tekevän: so. antavan todistusta tämän vanhan asiainjärjestelmän lähestyvästä lopusta ja opettavan ihmisille totuutta Jumalan valtakunnasta ja niistä siunauksista, mitkä tuo valtakunta tuo maan päälle.
Niinpä nämä miehet matkustivat. He menivät Amerikasta Havaijille, Japaniin, Kiinaan ja edelleen läpi Aasian Intiaan. Intiassa he pitivät raamatullisia esitelmiä Trivandrumissa, Kottarakarassa, Nagercoilissa, Puramissa, Madrasissa, Vizagapatamissa, Kalkuttassa, Benaresissa, Lucknowissa ja Bombayssa. Ihmisjoukot kuuntelivat. Harvat kuuntelivat kiinnostuneemmin kuin toiset. Varsinkin eräs kuunteli tarkkaavaisemmin kuin vain ohimenevän kiinnostuneena. Hän havaitsi totuuden, mitä hän ei ollut käsittänyt koskaan aikaisemmin. Hän pyysi yksityishaastattelua tämän seitsenmiehisen komitean puheenjohtajan, Charles T. Russellin, kanssa. Russell lupasi kiireellisessä ohjelmassa nuorelle Josephille, sillä se oli hänen nimensä, puolen tunnin haastattelun. Se haastattelu kesti kaksi tuntia ja johti pysyvään järjestelyyn tämän raamatullisen opetuksen jatkamiseksi Intiassa, ja se on nyt johtanut iankaikkisen elämän toivon saattamiseen monille Intian nöyrille ihmisille.
Vuoden 1912 päivinä opittiin perustotuudet ilman, että oli paljonkaan teokraattista järjestöä ihmisten opettamiseksi järjestelmällisellä tavalla. Saarnoja pidettiin joka viikko ja tutkisteluryhmiä järjestettiin. Jotkut innokkaammat käyttivät aikaa traktaattien levittämiseen tai yleisölle puhumiseen ilmoitetuissa kokouksissa sekä yksityisesti talosta taloon. Mutta se oli sellaisen liikkeen alku Intiassa, mikä oli kasvava ja tuleva Jumalan välineeksi hänen tahtonsa ja päätöksensä tunnetuksi tekemisessä.
Tämä liike rajoittui alussa eteläiseen Intiaan, erityisesti Travancoreen, joksi nykyistä Keralan valtiota kutsuttiin. Raamatuntutkisteluryhmiä järjestettiin moniin paikkoihin, ja niiden jäsenet tulivat tunnetuiksi ”raamatuntutkijoina”, koska tämän maailmanlaajuisen seuran englantilaista haaraa kutsuttiin Kansainväliseksi Raamatuntutkijain Seuraksi. Pian lähetettiin Amerikan päämajasta edustaja Intiaan auttamaan työtä eteenpäin. Mutta ensimmäinen maailmansota puhkesi vuonna 1914, ja kohta nähtiin hyväksi, että hän palasi kotiin. Työssä tapahtui hidastumista. Sitten lähetettiin toinen mies päämajasta, ja työ laajeni, mutta jälleen sotatila pakotti hänet lähtemään maasta. Tuli lyhyt huolestumisen kausi tämän nuoren liikkeen tähden. Vuonna 1926 avautui tie jälleen eteenpäinmenolle ja tämän elämää tuovan työn laajentumiselle.
APUA INTIAN KENTÄLLE
Jehovan todistajain Lontoossa toukokuussa 1926 pitämän tärkeän konventin jälkeen valittiin kaksi miestä Intian työhön. Toisen toveri oli palannut saarnaamistehtäväänsä Walesiin ihmetellen, mitä tulevaisuus toisi nyt hänelle, kun hänen osatoverinsa oli viety ulkomaiseen palvelukseen. Päivää tai paria tämän jälkeen tämä nuori mies, F. E. Skinner, palasi asuntoonsa levitettyään kutsuja raamatulliseen esitelmään ja tapasi sähkeen odottamassa.
Sähkeessä sanottiin: ”Veli Rutherford haluaa tavata sinua.” Veli Rutherford oli Lontoossa siihen aikaan, ja tiedettiin, että joitakin veljiä lähetettiin Englannin työkentältä ulkomaihin järjestämään saarnaamistyötä. Siksi oli ensimmäinen ajatus, mikä pyöri nuoren miehen mielessä, kun hän matkusti Lontooseen seuraavalla aamujunalla: ”Mitä tämä merkitsee? Sen täytyy varmasti merkitä jotain ulkomaista palvelusta. Missähän se mahtaa olla?” Yksi seikka oli aivan varma tuon nuoren miehen mielessä, ja se oli: ”Olkoonpa missä tahansa, minä olen valmis menemään.”
Tässä mielentilassa hän saapui Seuran Lontoon haaratoimistoon ja tapasi pian veli Rutherfordin. ”Välitätkö sinä siitä, missä osassa maailmaa työskentelet?” veli Rutherford kysyi. ”En”, oli vastaus. ”Haluaisitko mennä Intiaan?” oli seuraava kysymys. ”Milloin haluat minun lähtevän?” vastasi nuori mies. Ja niin tehtiin muutamassa minuutissa ratkaisut, ja nuo kaksi aikaisempaa toverusta pääsivät jälleen yhteen suurempiin vastuuvelvollisuuksiin: järjestämään ja laajentamaan Intiassa Valtakunnan työtä, mikä alkoi siellä vuonna 1912. George Wright, ensimmäinen niistä nuorista miehistä, jotka kutsuttiin tähän tehtävään, asui Lontoossa, kun taas hänen toverinsa kotikaupunki oli Sheffield. Niin George sai heti tehtäväkseen järjestää passit ja varata merimatkan Lontoosta Bombayhin, samalla kun hänen toverinsa teki pikamatkan Sheffieldiin sanoakseen hyvästit vanhemmille ja ystäville – määräämättömään aikaan asti. Se kaikki tuntui kuin Aabrahamin saamalta kutsulta: ”Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” ”Ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva.” – 1. Moos. 12:1; Hepr. 11:8.
Matka Intiaan oli täynnä uusia ja outoja kokemuksia, kun laiva eteni meripeninkulman toisensa jälkeen, päivästä päivään yhä lämpimämmissä vesissä läpi ihmeellisen sinisen Välimeren Port Saidiin. Täällä he saivat ensimmäisen välähdyksen idän elämästä, mutta olivat vasta puolitiessä sinne. Edelleen Suezin kanavan kautta ohi Siinain pelottavan alastomien, ruohottomien vuoriautiomaitten, mitkä Israelin kansa oli kulkenut matkallaan Egyptistä Luvattuun maahan. Etelään yli pitkän Punaisen meren Adeniin ja sitten Arabian meren poikki Bombayhin Intian länsirannikolle. Siellä oli laiturilla intialainen veli, sama veli Joseph, joka oli tavannut veli Russellin neljätoista vuotta aikaisemmin. Kun olimme viettäneet päivän tai pari keskustellen tulevaisuudensuunnitelmista, niin englantilaiset toverimme jäivät Bombayn suureen kaupunkiin aloittamaan sitä tärkeätä työtä, mitä heidät oli valtuutettu tekemään: Jehovan valtakunnan välityksellä saatavan iankaikkisen elämän sanoman saattamista Intian miljoonille ihmisille.
Se ei ollut helppoa. Suunniteltiin heti kaksi julkisesti mainostettua raamatullista esitelmää hämmästyttävistä aiheista: ”Miljoonat nykyään elävät eivät kuole koskaan!” ja ”Missä ovat kuolleet?” Noita puheita tuli kuuntelemaan sekalainen kuulijakunta, mutta jotkut jättivät nimensä tulevia keskusteluja varten, ja heidän luonaan käytiin. Sitten vähän myöhemmin ilmoitettiin pidettäväksi esitelmäsarja rautatieläisten opistossa. Nämä esitelmät johtivat säännöllisten jokaviikkoisten raamatuntutkisteluryhmien järjestämiseen, ja vieläkin on sellaisia jämeriä Jumalan palvelijoita, jotka kävivät ensin noissa kokouksissa, palvelemassa toimeliaasti Jehovan todistajina. Se oli työtä, mikä käänsi ihmisten mielen uskonnollisista perimätiedoista Jumalan puhtaaseen sanaan ja antoi heille toivon saada iankaikkinen elämä paratiisimaassa.
Mutta liike ei ollut rajoittuva Bombayhin eikä Travancoreen. Koko Intialle oli annettava tilaisuus kuulla. Eri paikoissa Intiaa oli eristettyjä yksilöitä ja pieniä ryhmiä, joiden luona piti käydä. Siksi järjestettiin siten, että Bombayssa olevat kaksi toverustamme kiertäisivät vuoroon maassa vieraillen noiden eristettyjen luona. He matkustivat pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, enimmäkseen kaupunkeihin, joissa asui englantilaisia tai englantilaista sukuperää olevia (anglo-intialaisia).
MATKUSTUSPULMIA
Oli ilmeistä, että kaksi tai kolme miestä ei olisi voinut koskaan kunnolla työskennellä niin laajassa maassa, missä on niin suunnaton väestö. Siksi pyydettiin lisää työntekijöitä. Kaksi muuta tulikin vuonna 1928 ja jälleen kaksi vuonna 1929. Mutta se ei riittänyt. Lisäksi olivat liikennevälineet hyvin epämukavia, puhumattakaan asuinpaikoista pienemmissä kaupungeissa ja kylissä. Viimeksi mainitun pulman ratkaisemiseksi ostettiin sen tähden Ford-auto, kuuluisa A-malli, ja siihen sovitettiin tila makuusijoille ja keittämiselle. Se teki ainakin matkustajat riippumattomiksi hotelleista, joita usein ei ollut lainkaan.
Sitten vuonna 1931 tuli kolme englantilaista vapaaehtoisina palvelemaan Intiaan vahvistamaan työvoimaa. Ostettiin myöskin toinen asuinauto, ja kiertotyötä laajennettiin. Vähän jälkeenpäin osti muuan alkuasukasveli asuinvaunun, ja toinenkin veli teki samoin. Vuonna 1933 eräs tienraivaaja matkusti yksin koko vuoden asuntoautossa, ja hänellä oli elokuvalaitteet ”Kuvanäytös Luomisen” esittämiseksi, joten monille tuhansille ihmisille annettiin perusteellinen todistus Valtakuntaa koskevasta toivosta. Vuoteen 1934 mennessä oli siis neljä asuntoautoa kiertämässä alituisesti Intiaa ja levittämässä painettua kirjallisuutta, mikä sisälsi iankaikkisen elämän sanomaa.
Vuonna 1937 julkaistiin kirja Rikkaudet neljällä intialaisella murteella. Tämä Raamatun tutkimisen apuväline auttoi monia saamaan hyvän tiedon totuudesta. Punjabista vuonna 1937 tullut raportti sanoi: ”Kirja Rikkaudet urdun kielellä nähdään jokaisen urdua lukevan miehen ja naisen käsissä kristityissä kylissä Khanewalin seuduilla.” Tuona vuonna saarnasi 28 tienraivaajaa ja 365 seurakunnan julistajaa Jumalan valtakunnan hyvää uutista Intiassa.
Siihen aikaan, jolloin toinen maailmansota puhkesi vuonna 1939, tämä pieni työntekijäjoukko oli levittänyt paljon yli puoli miljoonaa kirjaa ja kirjasta ja käynyt useimmissa tämän suuren pikkumantereen tärkeissä kaupungeissa ja kylissä. Jumalan päätösten perustotuudet saatettiin täten monien miljoonien ihmisten ulottuville.
Tienraivaajien kokemukset olivat monet ja moninaiset noina päivinä, ennen kuin bensiinipumppuja tai -asemia asennettiin pitkin valtateiden varsia. Tiet olivat usein pelkkiä härkävankkuriuria. Joet olivat kauttaaltaan silloittamattomia, ja toisenkin kerran piti nuo asuntovaunut tyhjentää keskellä virtaa ja takapyörät nostaa mudasta noin 30 sentin syvyisestä vedestä, jotta olisi päästy yli. Toisinaan taas oli ylitettävä pitkä taival polttavaa hiekkaa kuivana aikana, mikä pakotti tyhjentämään renkaat puoliksi, jotta ne eivät olisi vajonneet hiekkaan, ja täyttämään ne jalkapumpun avulla autiomaan toisella reunalla. Vuonna 1940 vuokrasi eräs tienraivaajajoukkue Travancoressa laivan ja teki matkan ”vedentakaisiin” eristettyihin kyliin. Noin tuhat henkeä kuunteli esitelmiämme, ja ihmisille jätettiin kuutisensataa kirjaa ja kirjasta. Samana vuonna pyysi äänielokuvateatterin omistaja eräitä levyjä sarjasta ”Hallitus ja rauha” esitettäväksi väliajoilla näyteltäessä filmiä ”Natsivakoilija”. Paljon kirjoja levitettiin sen johdosta.
”VARTIOTORNI” TULEE IHMISILLE KIELLOSTA HUOLIMATTA
Toisen maailmansodan aikana kiellettiin kaiken Seuran kirjallisuuden tuominen Intiaan, ja Kalkuttassa otettiin tienraivaajilta kirjallisuus pois. Mutta viranomaiset eivät voineet kieltää totuutta, koska tämä työ oli Jumalan määräämä, eikä mikään saattanut pysähdyttää sitä. Vaikka Vartiotorni olikin kiellossa, niin ei menetetty yhtään ainoata numeroa. Ja vielä enemmän: me painoimme joka numerosta kappaleita ja veimme ne sellaisten käsiin, jotka halusivat lukea niitä.
Vuoden 1944 loppupuolella ottivat eräät lakiasäätävän neuvoston jäsenet esille kirjallisuuttamme koskevan kieltokysymyksen. Ei kestänyt kauan, ennen kuin sisäasiainministeri poisti kiellon. Jubbulporessa pidettiin konventti suuressa riemussa, sillä jälleen oli mahdollista mainostaa yleistä raamatullista esitelmää ja levittää raamatullista kirjallisuutta pelkäämättä poliisin toimenpiteitä.
Seura avasi sotavuosina Amerikassa raamatullisen valmennuskoulun, mikä tunnettiin nimellä Vartiotornin Raamattukoulu Gilead. Tämä oli miesten ja naisten valmentamista varten ulkomaiseen lähetyspalvelukseen. Saisiko Intia osansa tästä varauksesta? Tosiaan se sai. Eräänä iltana, kun Bombayn seurakunnalla oli viikoittainen palveluskokous, ojennettiin haaratoimistonpalvelijalle F. E. Skinnerille sähke. Koska hän luuli sen olevan kiireellinen kirjallisuudenpyyntö joltakin tienraivaajalta, hän avasi sen ja luki: ”Tule Gileadiin.”
Vaikka sota oli ohitse, ei ollut vielä säännöllistä laivakulkua yleisölle. Miten päästä ajoissa Intiasta Amerikkaan Gileadin seuraavalle kurssille? Lopulta varattiin paikka sotaväen kuljetuslaivassa, mikä annettiin siviilimatkustajille. Se teki matkan Intiasta itään yli Tyynen valtameren Singaporen ja Šanghain kautta. Mikä ilo olikaan päästä maihin San Franciscossa ja tavata lämmintä vieraanvaraisuutta erään amerikkalaisen veljen kodissa! Sitten yli Amerikan mantereen Chicagoon, Buffaloon ja edelleen Ithacaan, New Yorkin valtioon, ja Gilead-kouluun.
Gileadin valmennusta seurasi kuusi kuukautta kierrostyötä Amerikan seurakunnissa. Sen jälkeen määrättiin Gileadista vuosi vuodelta enemmän lähetystyöntekijöitä Intiaan. Monien sydämeen istutettiin iankaikkisen elämän toivo. Uuden maailman yhteiskunta kasvoi noin 300 jäsenestä vuonna 1950 hyvän joukon yli 1 500:aan vuoteen 1960 tultaessa.
UUSI HAARATOIMISTORAKENNUS
Vartiotorni-Seuran presidentin vierailut antoivat edelleen lisäsysäyksiä. Sitten tuli uusi askel eteenpäin: Intia oli saava oman uuden haaratoimistorakennuksensa sekä asunnot toimistoväelle. Työ aloitettiin tilavan toimistorakennuksen perustan valmistamiselle Bombayn esikaupunkiin, lähelle merta ja puhtaaseen, hiljaiseen paikkaan. Vähitellen alkoi kaunis rakennus hahmottua betonirungon ympärille, ja kysymys oli: milloin se virallisesti avattaisiin ja vihittäisiin Jehovalle, tämän lahjan Antajalle, ja kuka sen tekisi?
Nyt oli marraskuu 1960, ja Seuran matkustavan edustajan oli tapana vierailla Intiassa joulukuussa. Tämä odotettu vierailu ilmoitettiinkin. Miten sopivaa hänen olisikaan vihkiä uusi rakennus! Ja niin järjestettiin vihkiäisohjelma. Piiripalvelija, veli Sanderson, sattui olemaan lomalla ja voi helposti tulla Bombayhin tähän tilaisuuteen, ja häntä pyydettiin myös puhumaan onnelliselle joukolle.
Haaratoimistonpalvelija oli ensimmäinen sarjapuheitten pitäjä. Hän käsitteli profeetta Sakarjan kuvailemaa näkyä, missä Jehovan järjestöä on verrattu kaupunkiin, jolla ei ole muureja siinä olevien kansanpaljouksien vuoksi, mutta jota suojelee ”tulimuuri sen ympärillä”, nimittäin Jehova itse, jonka kirkkaus täytti paikan. Hän hahmotteli Valtakunnan työn varhaisen alun Intiassa, sen kasvun tähän päivään asti ja Sakarjan ennustuksen edelleen, missä hän kuvaili ”kymmenen miestä” tarttumassa juutalaisen (hengellisen israelilaisen) liepeeseen, koska oli ilmeinen tosiasia, että ”Jumala on teidän kanssanne”. – Sak. 2:4, 5; 8:23.
Sitten seurasi piiripalvelijan puhe, missä hän esitti nykyisen työn, hyvän uutisen saarnaamisen Intiassa. Hän painotti nuhteettomuuden säilyttämisen tärkeyttä vaikeuksissa ja mainitsi esimerkkejä siitä, miten veljet näin tekevät. Hän kertoi erään veljen tapauksen, veljen, joka löysi tien varrelta lompakon, mikä sisälsi huomattavan summan rahaa. Hän huomasi sitten hitaasti tietä kävelevän roomalaiskatolisen papin, joka oli ilmeisesti murheellinen ja katseli ympärilleen. Veli lähestyi pappia ja kysyi, etsikö hän jotain. Kyllä, hän oli kadottanut lompakkonsa. Veli palautti hänelle kadotetun lompakon papin suureksi helpotukseksi. Kun häneltä kysyttiin, kuka hän on, hän sanoi: ”Olin ennen roomalaiskatolilainen, ja jos olisin yhä, olisin pitänyt tuon lompakon enkä olisi sanonut mitään, mutta nyt olen Jehovan todistaja. Tässä on lompakkonne.”
Veli Dower, Bombayn toimiston henkilökunnan jäsen, puhui sitten ”Rakentamisesta tulevaisuuden varalle”. Hän osoitti, että Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta että hän on nähnyt hyväksi käyttää rakennuksia päätöstensä toteuttamiseksi. Sitten tuli vihkiäispuhe, minkä piti vyöhykepalvelija G. D. King. Se oli hyvin lausuttu kiitollisuus Jehovalle, tämän hienon uuden rakennuksen Antajalle, rakennuksen, mikä tulee olemaan omistettu yksinomaan hänen tahtonsa tekemiselle. Tämän jälkeen seurasi rukous, ja veli King piti sitten palveluspuheen 263 henkeä käsittävälle kuulijakunnalle, mikä oli Bombayssa olevien Jehovan todistajien eri seurakunnista.
Rakennus itse on kaksikerroksinen, betonirunkoinen ja tiilillä vahvistettu talo. Koko etusivu on rapattu, mikä lisää rakennuksen kauneutta ja arvokkuutta. Toisessa päässä on pääsisäänkäytävä, minkä molemmin puolin on harmaat marmorilevyt, ja kummallakin puolella portaikkoa on syvennykset kukkia varten. Eteishalli on myös vastaanottohuone, mikä on kaunistettu syvälle syövytetystä lasista valmistetulla paneelilla, joka kuvaa kauniisti paratiisimaata. Alakerroksessa on ruokasali, keittiö ja yleiset varastot. Toisessa kerroksessa on kuusi makuuhuonetta ja avara, hyvin valaistu Valtakunnansali, mihin mahtuu 250 henkeä. Terassikatolla on riittävästi tilaa ulkoilmakokouksille. Koko rakennus on puutarhassa, mikä kehittyy aikanaan paratiisilliseen kauneuteen.
Tällainen on siis sen liikkeen kasvu, mikä alkoi vähäpätöisellä tavalla Intiassa vuonna 1912. Intiassa sanotaan yleisesti, että ”kaikki uskonnot opettavat samaa”, ”kaikki uskonto on hyvää”, ”kaikki johtavat samaan päämäärään”. Mutta onko todella näin? Ei, koska Jeesus sanoi: ”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt. 7:13, 14) Tämän maailman ’lavean tien’ vastainen ’kaita tie’ johtaa elämään uudessa maailmassa. Se liike, mikä alkoi näyttää Intian kansalle tätä kaitaa elämään johtavaa tietä vuonna 1912, oli tosiaan mitä tärkein!
[Kuva s. 354]
INTIAN UUSI HAARATOIMISTO