Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut W. A. Bivens

MUUTAMIA viikkoja sen jälkeen kun aloin tutkia Raamattua Seuran julkaisujen avulla, minulle tarjottiin poikkeuksellinen tilaisuus liikealalla. Työskentelin erään autoliikkeen toimistossa, ja autotehdas tarjosi minulle kuuden kuukauden ilmaisen valmennuksen Detroitissa ryhtyäkseni sitten itsenäiseksi edustajaksi. Tämä olisi merkinnyt taloudellista turvallisuutta eliniäksi. Mutta kun tutkin, niin sain tietää, että elämä voi merkitä enemmän kuin eläminen vain kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä vuotta, että se saattoi merkitä iankaikkista elämää, jos tottelee Jehovan Sanaa. Toimeni näytti yhä enemmän ajanhukalta. Niinpä me sovimmekin vaimoni kanssa, että me haluamme olla Herran työssä, ja me päätimme lähteä tienraivaajiksi täyttääksemme elämäntehtävämme.

Ostimme asuntovaunun ja olimme muutaman kuukauden kuluessa tienraivauspalveluksessa. Seura kutsui minut erikoistienraivaajaksi hiukan toista vuotta myöhemmin. Se oli tosi riemu. Mutta sekään ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä tapahtui muutamia kuukausia myöhemmin. Olimme juuri tulleet kotiin palveluksesta, kun vaimoni tuli juosten asuntovaunuleirin virastosta, hengästyneenä ja kiihtyneenä. Hänellä oli kirje presidentin toimistosta. Se oli kehotus mennä Gileadiin. Meidän asuntomme on totisesti täytynyt heittää kuperkeikkaa meidän innostuksestamme. Olimme toivoneet pääsevämme sinne, mutta emme vuoteen tai kahteen, joten tämä oli aivan odottamatonta. Sittenkin kun tulimme sinne, olimme hiukan epäileviä ajatellen, että se oli kaikki erehdystä. Mutta ei, he odottivat meitä, ja heillä oli varattu huonekin meille. Nyt alkoi hyvin ankara, mutta riemullinen työ viideksi kuukaudeksi. Ja se työ oli sekä ruumiillista että henkistä. Koska meidät oli määrätty puutarhajoukkueeseen noin kolmeksi tunniksi päivässä, niin se vaati niiden lihasten käyttöä, mitkä olivat ottaneet elämän keveästi useita vuosia. Mutta kankeus ja kipeys hävisivät muutamien päivien päästä, ja työ ja toveruus toisten veljien kanssa oli erittäin mieluista ja tyydyttävää.

Kun lähenimme koulukurssin loppua, niin kaikki opiskelijat ajattelivat ja ihmettelivät seuraavaa määräystään. Minut määrättiin yhdessä useitten veljien kanssa New Yorkin kaupunkiin osastonpalvelijaksi. Oli todellinen etu saada olla siellä yhteydessä useitten Beetel-perheeseen kuuluvien veljien kanssa ja tulla arvostamaan paljon syvemmin Jehovan maanpäällistä järjestöä. Mutta me emme olleet menneet Gileadiin valmistautuaksemme työskentelemään New Yorkin kaupungissa. Kun siis saimme määräyksemme Keski-Amerikkaan, niin olimme valmiit menemään, vaikka se merkitsikin niiden monien uusien ystävien jättämistä, jotka olimme tavanneet tilapäisessä tehtävässämme.

Kahdeksan meistä määrättiin menemään yhdessä. Lähdimme New Yorkista junalla Miamiin, Floridaan, astuaksemme siellä ulkomaiselle työkentällemme vievään lentokoneeseen. Mitä oli edessä? Emme tienneet, mutta se oli Jehovan järjestöltä meille tullut määräys, ja me halusimme olla siellä. Vaikka me menimmekin Keski-Amerikan erääseen suurimmista kaupungeista, niin ei ensi silmäyksemme siihen ollut kovin rohkaiseva. Se näytti New Yorkin jälkeen melko pieneltä. En ymmärtänyt silloin, että se näyttäisi yhtä suurelta ja loistavalta kuin New York muutamia vuosia myöhemmin, kun olimme työskennelleet eräissä kylissä. Meidän uusi lähetyskotimme oli täysin toisenlainen kuin New Yorkin huoneistot. Se oli tehty polttamattomista tiilistä (mudan toinen nimitys), ja putkityöt jättivät koko joukon toivomisen varaa. Mutta, toisaalta, eivätkö tiilet ole vain mutaa nekin, vain eri tavalla kovennetut? Keittiö oli pitkä, kapea huone, jossa ei ollut ikkunoita, ja yksi ainoa lamppu riippui katosta. Uuni, sekin polttamattomista tiilistä tehty, vaati suunnattomasti puita lämmetäkseen.

Mutta luultavasti suurin vaikeus oli kieli. Kaikki lähetystyöntekijät opettelivat ulkoa lyhyen todistuksen esittääkseen kirjallisuutta ovella, mutta kun se oli sanottu, niin siinä olikin sitten kaikki. Me emme ymmärtäneet ihmisiä, kun he puhuivat meille, ja meidän tottumattomista korvistamme tuntui, että jokainen puhui konekiväärin nopeudella. Lyhyen esityksemme jälkeen saattoi joku kysyä meiltä, mistä me olimme, ja me vastasimme vain: ”Hyvä kirja; sata viisikymmentä markkaa.” Vaikeuksia? Totisesti! Mutta nämä olivat vain sellaisia, joille voi nauraa. Meidän siunauksemme olivat paljon suuremmat. Me olimme järjestäneet pian pienen seurakunnan. Se oli kasvanut vähän yli kahden vuoden kuluttua viideksikymmeneksi viideksi Jumalan valtakunnan julistajaksi.

Muutaman viikon kuluttua saapumisestamme me aloimme ymmärtää kieltä ja osallistuimme pian kokouksiin ja puheitten pitämiseen. Kahden ja puolen vuoden kuluttua lähetettiin kuusi meistä paljon pienemmälle paikkakunnalle aloittamaan työ siellä. Tämä kaupunki oli korkealla vuoristossa, ja siellä oli kylmä ympäri vuoden. Pienemmässä kaupungissa eläminen toi uusia ongelmia. Mutta tännekin järjestettiin pieni seurakunta, ja se on toiminut siitä lähtien. Kun vaimoni ja minä olimme työskennelleet yli kaksi vuotta tässä toisessa määräpaikassa, niin meidät muutettiin vielä pienemmälle paikkakunnalle. Vain me kaksi olimme siellä, ja se oli rannikkokaupunki ja kuuma koko ajan.

Olosuhteet eivät olleet tietenkään helpoimmat, mutta eivät pahimmatkaan. Työtä vastustettiin siellä hyvin vähän, ja me levitimme kirjallisuutta ja löysimme hyvää tahtovia ihmisiä. Jotkut heistä alkoivat pian osallistua palvelukseen, ja se tuotti meille tosi iloa. Me saimme siihen aikaan tietää, että uusia lähetystyöntekijöitä tulisi työskentelemään sinne ja että vaimoni ja minä menisimme vieläkin pienempään paikkaan. Työskenneltyämme lyhyen ajan uusien lähetystyöntekijöitten kanssa auttaaksemme heitä tutustumaan maan tapoihin ja kieleen me lähdimme aloittamaan työn jälleen koskemattomalla alueella.

Uusi toimipaikkamme oli vielä kuumempi kuin tuo rannikkokaupunki, sillä se sijaitsi alhaisessa autiomaastossa. Valot ja vesi olivat täällä pääpulmat. Me käytimme kolmea kahdenkymmenen viiden watin lamppua koko talossa. Valot olivat toisinaan niin heikot, että kynttilät valaisivat enemmän. Vesi piti keittää ja suodattaa. Olimme onnellisia täälläkin, koska meitä siunattiin ihmeellisesti hyvää tahtovilla ihmisillä, jotka olivat halukkaita oppimaan totuutta ja tulemaan uuden maailman yhteiskuntaan. Noin kuuden kuukauden kuluttua raportoi kymmenen julistajaa aikansa ja palveluksensa ja oppi huolehtimaan oikealla tavalla teokraattisista velvollisuuksistaan. Oli ilo kuulla erään uuden veljen (oltuaan totuudessa ainoastaan kolme kuukautta) sanovan palveluskokouksessa, että ”meidän, jotka olemme kypsiä, on autettava heikompia työskentelemään talosta taloon”! Ja hän oli yksi kypsemmistä tuossa uudessa seurakunnassa.

Paitsi siinä kaupungissa, missä asuimme, me työskentelimme myöskin kahdessa tai kolmessa vähäisessä kylässä lähistöllä. Eräs näistä oli lähes kolmenkymmenen kilometrin päässä, ja me lähdimme kotoa klo 6.30 aamulla ehtiäksemme junaan. Tämä juna ei ollut suinkaan mikään nykyaikainen virtaviivainen juna. Kolmenkymmenen kilometrin matkustaminen kesti kaksi tuntia. Me matkustimme aina toisessa luokassa, mikä merkitsi puupenkkejä, ja muutamien kilometrien mentyä tunsi hyvin, että ne olivat kovaa puuta. Täällä piti yrittää tehdä olonsa mukavaksi ihmisten, koirien, myttyjen, kanojen ja ehkä muutamien elävien leguaanienkin (eräänlaisten sisiliskojen) kanssa. Me työskentelimme koko päivän aina 21.30:een asti syöden sitä ruokaa, mitä olimme ottaneet mukaamme, kivipenkeillä keskellä kaupunkia. Juna tuli klo 22.30 sitä kautta, ja me saavuimme kotiin noin klo 00.30 tai 1.00 aamulla. Pääsimme kuitenkin kerran kotiin klo 6.30, täsmälleen kaksikymmentä neljä tuntia siitä kun olimme lähteneet. Maanvyörymä oli pidättänyt junaa. Mutta tuo kaikki työ ei mennyt hukkaan. Kahdesta protestanttisen järjestön pääkannattajasta tuli Jehovan todistaja. Toisia liittyi näihin kahteen palveluksessa, ja pian heille johdettiin säännöllistä Vartiotornin tutkistelua. Kestävyys vaikeuksissa toi aina runsaat siunaukset.

Vaimoni ja minä työskentelimme kaksi ja puoli vuotta yksin, ilman apua ja toisten lähetystyöntekijöitten tai kypsien veljien toveruutta, mutta meillä oli ilo nähdä uusien tarttuvan totuuteen ja julistavan sitä, antavan elämänsä Jehova Jumalalle ja kasvavan kypsyyteen hänen palveluksessaan. Kun palasimme eräänä iltana myöhään yhdeltä tuollaiselta matkalta, niin tulimme kotiin kuumissamme ja väsyneinä, mutta virkistyimme pian. Siellä oli kirje presidentin toimistosta, ja siinä kysyttiin, ottaisinko minä vastaan määräyksen toiseen maahan haaratoimistonpalvelijaksi. Olen ollut nyt tässä tehtävässä useita vuosia ja arvostan suuresti tätä palvelusetua. Sen sijaan että työskentelisin pienen ryhmän kanssa, minä olen nyt monien satojen palvelijatovereitten yhteydessä. Nyt on hyvin harvoja ruumiillisia vaikeuksia, vaikka aina onkin pulmia. Mutta Jehovan palveluksessa ei ole sitä paikkaa, mikä ei toisi iloa ja onnea.

Meillä on nyt kaunis uusi haaratoimisto Costa Ricassa. Työ on hyvin vakiintunut ja kasvaa jatkuvasti. Minulla on ollut muutamina viime vuosina etu vierailla Keski-Amerikan maitten haaratoimistoissa vyöhykepalvelijana ja työskennellä kentällä olevien lähetystyöntekijöitten kanssa auttaakseni heitä voittamaan palveluksessa kohtaamansa esteet kentällä. Niillä siunauksilla, mitkä tulevat kokoajan palveluksessa, ei ole totisesti loppua.

Olenko minä menettänyt mitään, kun en mennyt maalliseen toimeen? Se olisi merkinnyt ylen määrin tämän maailman hyvää, aineellista turvallisuutta. Korvaavatko tienraivauspalveluksen ilot ja edut nuo aineelliset asiat ja ne vaikeudet, mitkä monet tienraivaajat saavat kokea, kun he eivät ehkä tiedä, miten huomispäivän ruoka voidaan ostaa, kenties eristetyillä alueilla ilman toisten veljien yhteyttä? Tässä ei yksinkertaisesti voida tehdä vertailuja. Kokoajan palvelus ei ole helpointa elämää, mutta se on parasta. Niillä, jotka ovat kykeneviä ja halukkaita astumaan kokoajan palvelukseen, ei ole mitään syytä hyväksyä mitään vähempää kuin paras. Ne, jotka elävät uudessa maailmassa, nauttivat varmasti parhaiten kaikesta, joten ei voi olla parempaa aikaa kuin nyt, juuri ennen kuin astumme tuohon uuteen maailmaan, aloittaa täyttää elämäntehtäväänsä astumalla tähän palvelukseen. Matteuksen 6:25–34 olevat Jeesuksen sanat merkitsevät kenties enemmän tienraivaajille kuin keillekään muille: ”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa.” Tuhannet tienraivaajat ovat osoittaneet uskonsa tähän lupaukseen. Heidän jatkuva palveluksensa todistaa, että nämä sanat ovat todet. Ja useammat tuhannet voivat myös todistaa ne tosiksi Jehovan iloksi ja ylistykseksi, kun he tekevät rohkeasti valintansa tänä alati lyhenevänä suotuisana aikana ennen Harmagedonia.