Ihminen – vapaa ja vastuullinen
SUURI Luoja, Ylin Olento, Jehova Jumala, on vapauden ja vastuullisuuden täydellisin esimerkki. Kuten hänen Sanansa kertoo, niin oli aika, jolloin hän oli yksin. Hänellä ei ollut siihen aikaan mitään vastuuta. Jos hän olisi halunnut, niin hän olisi voinut olla aina tässä huolettomassa tilassa. Mutta koska hän on rakkaus, niin hän panee viisauden ja voiman ominaisuutensa toimimaan tullen siten moraalisesti vastuulliseksi luomustensa elämästä, hyvinvoinnista ja onnesta. Mutta hän on suuruutensa ja ylimmyytensä takia tilivelvollinen ainoastaan itselleen, niin kuin Jobin kirjakin selvästi osoittaa.
Samoin kuin Jehova tunnustaa kaiken vastuun, mikä seuraa hänen tekojaan, hän tunnustaa myöskin sen vastuun, minkä hänen sanansa tuovat. Hänen lupauksiinsa voidaan sen vuoksi luottaa. Ne eivät ole pelkästään mitätöntä paperia eikä turhaa henkäystä, vaan luotettavia ja pysyviä kuin Gibralttarin vuori, vielä enemmänkin, kuten hän vakuuttaa meille: ”Minä olen puhunut, minä panen sen myös toteutumaan.” Ja taas: ”Niin on minun sanani oleva, joka lähtee minun suustani: se ei palaa minun luokseni tyhjänä, vaan suorittaa sen, minkä minä hyväksi näen, ja se menestyy siinä, mitä varten minä sen lähetän.” – Jes. 46:11; 55:11, As.
Kun Jumala loi ihmisen kuvakseen, niin hän ei antanut ihmiselle ainoastaan älykkyyttä ja moraalista tajua, jossain määrin rakkauttaan, oikeudentuntoaan, viisauttaan ja voimaansa, vaan myöskin jossain määrin vapauttaan ja samassa suhteessa vastuuta. Vapaus ja vastuu ovat itse asiassa toisiaan vastaavat, toinen edellyttää toista. Vapaus tuo mukanaan valintavastuun, ja kun ihminen valitsee, niin hän omaksuu lisää vastuuta.
Ihminen eroaa siinä suuresti elottomasta luomakunnasta. Tähtitaivaitten kiertolaiset liikkuvat niille määrätyillä radoilla tietyillä nopeuksilla Jumalan muuttumattomien lakien mukaan. Ihminen eroaa samaten suuresti järjettömistä eläimistäkin, jotka ovat riippuvaisia vaistoistaan ja ympäristön vaihteluista. Eloton luonto yhtä vähän kuin järjetön eläinkuntakaan ei ole sen tähden moraalisesti tilivelvollinen Luojalle.
Mutta ihminen on. Hänelle annettiin kyky olla luotettava ja siksi hänelle uskottiin eräitä etuja ja hänet tehtiin vastuulliseksi niistä. Jumala ilmoitti tämän mukaisesti ihmiselle tahtonsa häneen nähden toimeksiantojen eli käskyjen muodossa: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa” koko eläinkuntaa. ”Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” Ihmisellä oli vapaus joko totella tai olla tottelematta näitä käskyjä, ollen tietysti vastuussa valintansa seurauksista. – 1. Moos. 1:28; 2:16, 17.
Vapaus ja vastuu ovat toisistaan riippuvia koko ihmisen elämän ajan. Kun hän syntyy maailmaan avuttomana lapsosena, niin hänellä ei ole lainkaan vapautta eikä vastuuta. Kun hänen ruumiillinen voimansa ja tietonsa ja ymmärryksensä kasvavat, niin hän saa jonkin verran vapautta ja tulee samassa suhteessa vastuulliseksi. Kun hän tulee aikuiseksi, niin hänellä on vapaus valita elämäntapansa, uskontonsa, mennäkö naimisiin vai ei ja kenen kanssa, ja – riippuen hänen kyvyistään ja ympäristöstään – hänellä on verraten suuri vapaus valita toimialansa eli ammattinsa eli elatuksensa ansaitsemiskeinot. Siinä määrin kuin hän on kypsynyt henkisesti ja tunteittensa puolesta, hän iloitsee vapaudestaan eikä katso taakseen ikävöiden lapsuuden huolettomia päiviä.
”VASTUUN PAKENEMINEN”
Mutta eräät maailman viisaat, jotka kieltävät Jumalan luoneen ihmisen henkiseksi kuvakseen, ovat erityisesti seitsemänkymmenen viiden viimeisen vuoden aikana tehneet pahimpansa turmellakseen sen vastuun tunteen, mikä ihmisellä pitäisi olla hänen vapautensa perusteella. He ovat muodostaneet elämänfilosofiansa suuren puolustelun ympärille. Minkä rikoksen ihminen tehneekin, kuinka kauheasti hän epäonnistuneekin velvollisuuksiensa suorittamisessa, he voivat aina löytää puolustuksen. Ihmiset eivät huomaa, että on lukemattomia muita, jotka ovat samanlaisissa tilanteissa, mutta jotka eivät tee sellaisia rikoksia eivätkä epäonnistu. He puolustelevat mieluummin väärintekijää hänen kuviteltujen eläinesivanhempiensa, lapsuuden aikaisen kasvatuksensa tai ympäristönsä perusteella. Sellaiset miehet kuin Freud haluavat tehdä ihmisestä jopa sukupuolivaistojen orjia, ikään kuin hänen aivonsa olisivat pelkästään hänen sukuelimiensä lisäke. He haluavat sillä tavalla riistää ihmiseltä hänen vastuunsa itsehillinnän suhteen, hänen velvollisuutensa tehdä parhaansa kaikissa olosuhteissa. He haluavat kieltää sen Jumalan vaatimuksen oikean johdonmukaisuuden, että me kohtelemme toisia niin kuin me haluamme heidän kohtelevan itseämme. He kieltävät siten myöskin sen, että ihminen on vapaa.
Yhtä hullua on ”edistyvä valistus”, mikä on niin suosittua monissa osissa Yhdysvaltoja. Se lähtee siitä teoriasta, että lasta ei saa vaatia ponnistelemaan eikä pitämään itseään kurissa, joten oppiminen täytyy tehdä hänen epäkypsään mieleensä ja hänen taipumuksiinsa vetoavaksi. Hänet siirretään luokalta lukukauden lopussa ilman muuta siitä huolimatta, mitä hän on oppinut, ja siten häneltä riistetään sekä kannustin että vastuu. Ei ole ihme, että tällaisen kasvatuksen tulosten havaitaan olevan niin puutteelliset ammatillisilla, kaupallisilla ja teollisilla aloilla ja että tällaiset henkilöt ovat enemmän huolissaan siitä, mitä työpaikka tarjoaa lomiin, palkkoihin ja sairausavustuksiin nähden, kuin siitä, mitä sillä on tarjottavana tulevaisuuteen nähden.
Länsimaissa on samaten taipumus taloudellisella alalla vapauttaa ihmiset vastuusta. Se näkyy niistä pidätyksistä, mitkä työnantaja tekee veroja varten, työttömyys- ja vanhuusavustuksista jne. Ihminen tulee myös yhä vähemmän vastuulliseksi mistään valmiiksi tehdystä tuotteesta, minkä pitäisi heijastaa hänen kykyjään, ahkeruuttaan ja nuhteettomuuttaan. Kuten edesmennyt toht. Alexis Carrell, eräs kahdennenkymmenennen vuosisadan johtavista biologeista, osoittaa kirjassaan Tuntematon ihminen, niin aineellinen menestys, nykyiset keksinnöt ja massatuotanto riistävät yhdessä ihmiseltä hänen vastuuntuntonsa, hänen persoonallisuutensa ja arvokkuutensa ja tekee hänet enemmän robotin kaltaiseksi, moraalisesti veltoksi, mikä kaikki ennustaa Carrellin mukaan ihmiskunnalle onnettomuutta.
Tämä nykyinen suuntaus näkyy perhe-elämässäkin. Vanhemmat pakenevat vastuuta, minkä he ovat aiheuttaneet saattamalla lapsia maailmaan, kun he antavat lasten kasvaa kuin rikkaruohot. Lapset kieltäytyvät omaksumasta mitään vastuuta kodissa tai muita perheen jäseniä kohtaan. Isät seuraavat linjaa, joka aiheuttaa vähiten vastarintaa, sen sijaan että ottaisivat vastuun kannettavakseen, ja äidit välttelevät liian usein heille ominaista vastuuta, vaikka anastavatkin isien vastuuta. Aviomiehet ja -vaimot laiminlyövät sen vastuun, mikä heillä on toisiaan kohtaan henkisen, tunteellisen ja ruumiillisen hyvinvoinnin ollessa kyseessä, samalla kun rakastelevat osoittavat samaa taipumusta vähäksyen toistensa kiintymystä. Lääketieteen toht. L. A. Alesen on sanonut tätä sattuvasti ”henkilökohtaisen vastuun paoksi”.
Vastuun pakenemisen vakavin puoli nähdään uskonnon alalla. Eräs Yhdysvaltojen kansallisen kirkkoneuvoston julkaisema ”Kirkkojen tilaa” koskeva sanomalehtiuutinen kertoi: ”Kiinnostus uskontoa kohtaan näyttää saavuttaneen kaikkien aikojen huipun kirkkojen jäsenmäärän ollessa yli 100 miljoonaa, mutta rikollisuus, moraalittomuus ja yhteiskunnallinen sekaannus ovat myös huipussaan.” (Progress Bulletin, Pomona, Kalifornia, joulukuun 3. 1957) Niin kuin profeetallisesti on ennustettukin, ihmiset osoittavat jumalisen antaumuksen muotoa tulemalla ”kirkon” jäseniksi, mutta he kieltävät sen vastuun osoittautumalla vääriksi sen voimaan nähden. Tällaiset käyttävät muiden esimerkkiä ja kauniilta näyttävää järkeilyä, mitä sanotaan ”rationalisoinniksi”, puolustaakseen itseään vastuuttomassa menettelyssään. – 2. Tim. 3:1–5.
Tätä pakoa vastuusta voidaan nähdä myöskin joidenkuiden sellaisten joukossa, jotka tunnustavat Jehovan todistajain heille tuoman sanoman totuudellisuuden. Nämä kieltäytyvät ottamasta Raamatun tutkistelua kotiinsa, koska he pelkäävät sitä vastuuta, mikä johtuu Jehovan todistajaksi tulemisesta. Toiset ovat taas kuin kivistä tai ohdakkeista maata, missä siemenet orastavat hetken. Mutta kun vastuu tulee, niin he pakenevat sitä ja antavat niin totuuden siemenen kuolla. Onpa antautuneitten kristittyjenkin joukossa joitakuita, jotka karttavat Raamatun kotitutkistelujen johtamista ihmisille tai lisäetujen omaksumista seurakunnan palveluksessa, koska he eivät halua kantaa niiden mukana tulevaa vastuuta. Ohi mennen sanoen voidaan panna merkille, että epäilemättä yksi syy, miksi ateisti kieltää ja agnostikko asettaa kyseelliseksi Luojan olemassaolon, on, että he eivät halua joko tietoisesti tai tietämättään ottaa sitä vastuuta, mikä tulee Luojan olemassaolon tunnustamisesta. Tämän tunnustaminen merkitsee sen tunnustamista, että me olemme Hänelle sekä kiitollisuuden että tottelevaisuuden velassa.
KRISTILLINEN VASTUU
Kristitty tulee vastuullisemmaksi sen tähden, että totuus tekee hänet vapaaksi, niin kuin apostoli Paavali sanoo: ”Sillä kukin kantaa oman vastuutaakkansa.” Mutta nämä kummatkin ovat suhteellisia, ja ne riippuvat mm. tiedosta: ”Jos joku tietää siis, miten tulee tehdä sitä, mikä on oikein, mutta ei kuitenkaan tee sitä, niin se on synniksi hänelle.” Ja niin kuin Jeesus sanoi vastustajistaan: ”Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, ei heillä olisi syntiä, mutta nyt heillä ei ole, millä syntiänsä puolustaisivat.” – Gal. 6:5; Jaak. 4:17, Um; Joh. 15:22.
Ja kun ihminen toimii tiedon perusteella, niin hän tulee vastuullisemmaksi. Siten sen, joka antautuu Jumalalle, täytyy täyttää antautumisensa: ”Kun teet lupauksen Jumalalle, niin täytä se viivyttelemättä; . . . täytä, mitä lupaat. On parempi, ettet lupaa, kuin että lupaat etkä täytä.” – Saarn. 5:3, 4.
Jumala on antanut meille Sanansa, Raamatun, oppaaksi lupaustemme täyttämisessä. Mutta se ei sano meille henkilökohtaisesti, mitä on tehtävä jossakin erityisessä tilanteessa. Se esittää päinvastoin perusperiaatteet eli käyttäytymissäännöt, ja sitten jää niiden sovelluttaminen jokapäiväisessä elämässämme meidän vastuullemme. Meidän täytyy henkilökohtaisesti vetää raja sille, mikä kuuluu keisarille ja mikä Jumalalle, esittääksemme vain yhden asiaa valaisevan seikan. – Matt. 22:21.
Jokaisella kristityllä on lisäksi vastuu hedelmän kantamisesta, niin kuin Jeesus osoitti. (Joh. 15:2) Tähän hedelmään kuuluvat ”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, usko, lempeys, itsehillintä”. Se sisältää kristittyjen veljiemme auttamisen siinä määrin kuin tilaisuus ja varat sallivat. Älkäämme olko sen papin ja sen leeviläisen kaltaisia, joka yritti syrjäyttää vastuunsa matkustajaa kohtaan, jota oli lyöty ja jolta oli varastettu, menemällä tien toiselle puolelle. Meidän täytyy päinvastoin olla sen hyvän samarialaisen kaltaisia, joka poikkesi auttamaan ahdistuksessa olevaa. – Gal. 5:22, 23, Um; Luuk. 10:29–37.
Ja siitä lähtien, kun Jeesus tuli maan päälle antaakseen ”todistusta totuudesta”, on kristillinen hedelmän kantaminen sisältynyt ’tämän Jumalan valtakunnan hyvän uutisen’ saarnaamiseen siinä määrin, kuin jollakulla on tietoa ja tilaisuutta tehdä se. Älkäämme olko Jeesuksen vertauksen yhden leiviskän saaneen orjan kaltaisia, hänen, joka kieltäytyi kantamasta vastuuta herransa omaisuudesta ja kätki sen maahan, kun hän olisi ainakin voinut antaa sen korolle ja saada jotain kasvua. Meidän täytyy päinvastoin ajatella niin kuin Paavali, joka huudahti: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” Hän tunnusti vastuunsa ja kantoi sen. – Joh. 18:37; 1. Kor. 9:16.
Vielä eräs kristityn vastuu, mitä näyttää olevan hyvä painottaa, on se, mikä johtuu meidän synneistämme ja rikkomuksistamme. Meillä tulee olla herkkä omatunto näiden suhteen, ja meidän on pyydettävä jatkuvasti anteeksi Jumalalta Kristuksen uhrin perusteella. Mutta meidän täytyy sen lisäksi kantaa moraalinen vastuumme niistä. Me emme saa syyttää Jumalaa emmekä vanhempiamme emmekä olosuhteita, emmekä me saa syyttää lähimmäisiämme niin kuin Aadam ja Eeva ja kuningas Saul tekivät. Sen tekeminen ei ole ainoastaan rakkaudetonta ja osoita kypsyyden puutetta, vaan se myöskin ilmaisee, että me emme kadu todellisesti emmekä ansaitse sen tähden anteeksiantoa.
Meidän täytyy vapaina ollen kantaa vastuumme. Sen tekeminen vaatii tarkkaa oikeudentuntoa sekä viisautta ja rakkautta. Kun me kypsymme, niin meidän tulee lisätä vastuuta. Täyttäessämme sen vaatimukset me kasvamme voimakkaammiksi, saamme lisää tyydytystä ja iloa sekä lopulta Jumalan hyväksymyksen ja iankaikkisen elämän palkan hänen uudessa maailmassaan.