Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut Donald E. Baxter

MEILLÄ on täällä Venezuelassa joka ilta radiossa musiikkia ja maailman uutisia sisältävä englanninkielinen ohjelma. Kuulin tässä eräänä iltana laulun ”Laske siunauksesi lampaitten asemesta”. Aloin jälkeenpäin ajatella sitä. Lähetystyössähän voi laskea sekä siunaukset että lampaat. Kun menee uusille kentille etsimään Herran ”muita lampaita”, niin saa monia siunauksia ja kokemuksia tässä suuressa valistusrynnistyksessä.

Kun katson taakseni, miten olen täyttänyt elämäntehtävääni, niin näen saaneeni paljon siunauksia ja iloinneeni useista palveluseduista. Isäni ja äitini alkoivat tutkia totuutta, kun olin noin kymmenen vuoden vanha. Ollessani kuusitoistavuotias minut kastettiin eräässä aluekonventissa kuvaukseksi antaumuksestani Jehovalle. Tiesin siihen aikaan, mitä tein, mutta minun täytyy myöntää, että en ymmärtänyt silloin täysin kaikkea, mitä hyvältä evankeliuminpalvelijalta vaaditaan. Havaitsin sen myöhemmin, kun liityin tienraivaajien riveihin toukokuussa v. 1942. Kun lopetin oppikoulun, ei maailman tila näyttänyt kovin hyvältä. Yhdysvallat valmisteli toista maailmansotaa. Mitä minun pitäisi tehdä? Olisiko minun mentävä yliopistoon vai etsisinkö toimen vai mitä? Vanhempi veljeni ja sisareni olivat tienraivaajina Chicagossa, ja he kirjoittivat jatkuvasti kirjeitä kehottaen minua ryhtymään tienraivaajaksi ja liittymään heihin Chicagossa.

Kun aloin sitten toimia keväällä 1942 tienraivaajana, niin olin melko heikko julistaja. Chicago ja sen esikaupungit erosivat suuresti Etelä-Dakotan ja sen maaseutujen maatiloista, joilla olimme työskennelleet. En unohda koskaan ensimmäistä Chicagossa viettämääni viikkoa. Sain joka aamu matkalla alueelle kivun tunteen vatsanpohjaani. Mutta se tunne hävisi muutamien viikkojen ja vähän suuremman kokemuksen jälkeen.

Kun palasin palveluksesta eräänä talvipäivänä, niin löysin suuren Seuralta tulleen kirjeen. Hämmästyneenä ja hyvin onnellisena havaitsin sen sisältävän anomuslomakkeen Gileadiin. Kun luin kirjeen ja anomuslomakkeen, niin mielessäni risteili tuhansia ajatuksia. Voinko minä suoriutua siitä? Onko se liian vaikeata? Toiset olivat selviytyneet, joten päättelin, että minäkin voisin tehdä niin. Täytin anomuslomakkeen ja lähetin sen takaisin Seuralle.

Menin helmikuussa 1945 Gileadiin, viidennelle kurssille. Aika kiiti nopeasti siellä – sitä ei ollut koskaan riittävästi, jotta olisi saanut kaiken oikein tutkituksi tai valmistetuksi. Se oli riemullista aikaa, ja joka ainoa päivä oli täynnä jotain uutta opittavaa ja muistettavaa.

Gileadin jälkeen minut määrättiin kierrospalvelijaksi. Palvelija viipyi siihen aikaan joissakin seurakunnissa kaksi tai kolme päivää ja toisissa viikon, riippuen julistajien määrästä. Hänen tuli myöskin olla valmistautunut pitämään kaikki kahdeksan yleistä esitelmää. Matkalla ollessani ajattelin aina, mihin minut määrättäisiin. Olin unohtanut tähän mennessä suurimman osan espanjan kielestä, mitä olin yrittänyt opiskella Gileadissa. Sain helmikuussa 1946 Seuralta kirjeen, missä sanottiin, että minut määrätään Venezuelaan ja että minun pitäisi tulla helmikuun lopussa Beeteliin ja viipyä siellä, kunnes saan viisumin Venezuelaan. Laskeuduin kesäkuun 2. pnä 1946 Maiquetiaan, Caracasin, pääkaupungin, lentokentälle, eikä ketään ollut tervehtimässä eikä auttamassa meitä espanjan kielessä. Mutta me löysimme kohta neljä julistajaa, jotka kokoontuivat eräässä kodissa ja tutkivat Vartiotornia sekä pitivät kirjantutkistelua. Eräs lähellä asuva hyvää tahtova perhe oli myös läsnä näissä kokouksissa, joten tässä ensimmäisessä kokouksessa, missä minä olin Caracasissa, oli kaksitoista henkeä.

Veli Knorr ja veli Franz olivat vierailleet huhtikuussa 1946 Venezuelassa ja panneet alulle kokoukset sekä kenttäpalveluksen, mitä nyt suoritettiin. Nuo neljä julistajaa olivat innokkaita levittämään kirjallisuutta ja auttamaan kentällä. Me saimme näiltä veljiltä tietää, että maan sisäosissa oli toisia, jotka työskentelivät jonkin verran palveluksessa. Ensiksi oli saatava heidät järjestäytymään ja lähettämään raporttinsa, niin että ne voitiin lähettää Brooklyniin. Tämä oli vaikeata, koska me emme osanneet espanjaa. Mutta kaksi nuorta poikaa, jotka olivat juuri aloittaneet tienraivauksen, osasi vähän englantia, ja me sanoimme heille, mitä me halusimme, ja he ilmoittivat sen vuorostaan seurakunnalle. Caracasin seurakunta alkoi vähin erin kasvaa. Syyskuussa 1946 avattiin haaratoimisto, ja ensimmäisessä Seuralle lähettämässämme raportissa oli yhdeksäntoista julistajaa.

Caracas oli totisesti outo paikka meille. Hinnat olivat huikeat, taloja oli itse asiassa mahdoton löytää. Me kuljimme kilometrejä tietämättä, mitä linja-autoa pitäisi käyttää, koska emme ymmärtäneet, mitä ihmiset sanoivat meille, kun me kyselimme. Löysimme lopulta pienen talon kaupungin laidasta likaisen kadun varrelta, eikä siellä ollut johtovettä. Siellä aloitimme ensimmäisen lähetyskodin Venezuelassa. Seura lähetti myöhemmin enemmän lähetystyöntekijöitä avuksemme, ja asiat alkoivat sujua helpommin. Me etsimme kolme vuotta tuloksetta parempaa lähetyskotia korkeitten vuokrien takia. Useat ryhmästämme palasivat Yhdysvaltoihin, jotkut olivat sairaita ja toiset menivät naimisiin, joten minä olin joitakin kuukausia yksin, kunnes Seura lähetti enemmän. Me löysimme heinäkuussa 1946 paremman kodin Caracasista, ja perhe kasvoi kymmeneksi, mikä oli minulle tosi ilo, koska olin jatkanut elämäntehtävääni. Maracaiboon määrättiin myöskin toinen lähetystyöntekijöitten ryhmä, ja he perustivat sinne kodin joulukuussa 1948.

Eräs kokemus on huomattava: kolme venezuelalaista tienraivaajaa ja minä työskentelimme eräässä Caracasin esikaupungissa. Olin ollut täällä ainoastaan muutamia kuukausia, joten espanjani oli hyvin heikkoa. Seuraava liikepaikka oli englantia puhuva räätäli. Pojat käskivät minua menemään sinne, ja niin minä voin puhua englantia. Havaitsin tuon räätälin hyvin nöyräksi henkilöksi. Hän sanoi minulle, että hänellä oli Raamattu ja että se kiinnosti häntä kovasti, että hän oli katolilainen, mutta että eräs toinen räätäli, joka oli adventisti, yritti käännyttää häntä. Hän otti kirjan ”Valtakunta on tullut lähelle” englanniksi, ja minä sanoin tulevani hänen luokseen uudelleen. Aloitin sitten tutkistelun hänen kanssaan, ja hän omaksui totuuden. Hän pyysi myöhemmin espanjankielistä tutkistelua, koska hän havaitsi, että hänen pitäisi osallistua saarnaamistyöhön ja parantaa espanjaansa ja oppia lukemaan espanjaa. Hän oli pian kanssamme kenttäpalveluksessa, ja hänet kastettiin. Hän ja minä työskentelimme sunnuntaisin yhdessä, ja hän vei minut eräisiin uusintakäyntipaikkoihinsa, joissa aloitimme kolme tutkistelua. Kun olimme eräänä päivänä menossa yhteen paikkaan, niin hän sanoi: ”Rukoilen Jumalaa, että löytäisin lampaan tältä alueelta.”

Muuan italialainen, jolle olimme juuri aloittaneet tutkistelun, tarttui totuuteen erittäin nopeasti ja oli kohta kanssamme palveluksessa. Tämä italialainen aloitti sitten tienraivauksen siitä huolimatta, että hänellä on vaimo ja kolme lasta elätettävänään. Hän selviytyy edelleenkin oikein hyvin.

Esitelmäsarjan jälkeen avasimme palveluskeskuksen eräässä kodissa, ja tämä tutkistelu annettiin myöhemmin lähellä asuvalle kypsälle veljelle. Meillä on nyt seitsemänkymmenen julistajan seurakunta tässä esikaupungissa. Kun kierrospalvelija piti viime kuussa yleisen esitelmän tuossa seurakunnassa, niin läsnä oli kahdeksankymmentä yksi.

Olin ollut viime kesäkuussa Venezuelassa yksitoista vuotta. Tuntuu siltä, kuin olisin ollut täällä suurimman osan elämästäni, ainakin tärkeimmän osan siitä. Asiat ovat muuttuneet näinä vuosina paljon tässä maassa. Sen pääkaupunki Caracas, jossa on nyt miljoona asukasta, on muuttunut nykyaikaiseksi kaupungiksi, missä on uudet rakennukset ja uudet kadut.

Valtakunnan julistajien lukumäärä on myöskin kasvanut Venezuelassa vuosi vuodelta. Kun vuonna 1946 oli keskimäärin kolmetoista, niin heitä on nyt yli 1 233. Huippu oli viime vuonna 1 364 julistajaa. Meillä on kahdeksan lähetyskotia ja kaksikymmentä kaksi seurakuntaa tässä maassa. Sanoma ja työ ovat levinneet maan etäisiin ääriin saakka. Me aloitimme täällä Caracasissa neljän julistajan kanssa, ja nyt meillä on viisi osastoa, joissa heitä on yli 550. Julistajat tekevät kautta maan ankarasti työtä, ja meillä on aina keskimäärin kaksitoista tuntia tai enemmänkin julistajaa kohti. Me tarvitsemme silti enemmän tienraivaajia ja lähetystyöntekijöitä, koska aluetta on paljon jäljellä.

Täyttäessäni elämäntehtävääni olen siis oppinut, että on suuri etu ja siunaus olla lähetystyöntekijä ulkomaisella kentällä. Katsellessani taakseni olen erittäin kiitollinen Jehovalle, että aloitin tienraivauksen silloin, kun sen tein, ja että otin vastaan kutsun Gileadiin. Tienraivaustyötä, mitä seuraa Gileadin valmennus ja lähetyspalvelus, ei voida verrata mihinkään tässä vanhassa maailmassa. Palveluksen ilo ja edut voittavat kokonaan ne vaikeudet ja epämukavuudet, joita nousee eteen. Minulla on viisitoista vuotta kokoajanpalvelusta ja suurin osa siitä ulkomaisella kentällä. Minä en vaihtaisi kokemuksiani kenenkään kanssa. Jos olisin jälleen seitsentoistavuotias nuorukainen, niin kiinnittäisin sydämeni ja mieleni Gileadiin ja lähetyspalvelukseen.