Nuhteettomuuden säilyttäminen kommunistisessa Puolassa
Tässä kerrotut tosiasiat on otettu kahdesta asiakirjasta, mitkä Puolan Jehovan todistajain tuossa maassa oleva johtava evankeliuminpalvelija on jättänyt Puolan valtion Varsovassa olevalle yleiselle asianajajalle.
”NEUVOSTOJÄRJESTELMIEN hallinto ei tunne vapautta eikä oikeutta. Se on rakennettu tietoisesti joka ainoan yksilöllisen tahdon hävittämiselle, ehdottomalle alistumiselle. Mutta me olemme isäntiä. Tukahduttaminen on uskottu meille. Äärimmäinen ankaruus on velvollisuutemme. Ja tämän velvollisuuden täyttämisessä merkitsee äärimmäinen julmuus korkeinta ansiollisuutta.” – Lenin.
Näin voi puhua vain se, jolla on itsensä Perkeleen henki. Lenin, Venäjän vuoden 1917:n vallankumouksen johtaja, ei uskonut tietenkään yli-inhimillisiin voimiin, ei hyviin eikä pahoihin. Hän oli ateisti niinkuin kaikki puhdasoppiset kommunistit. Darwinin kehitysteoria on ollut ja on yhä sellaisille miehille mitä tervetullein selitys elämän ja ihmisen olemassaololle tehdessään tarpeettomaksi kaiken kunnian antamisen kaikkivaltiaalle ja -viisaalle Luojalle. Kommunistien käsitys ihmisestä kehityksen tuotteena selittää, miksi ihminen arvioidaan niin vähäiseksi. Ihminen on heille vain eläin, joka on saavuttanut korkeamman kehitystason kuin muut eläimet ja jota voidaan käsitellä aivan niin kuin kommunistisen asian edut vaativat.
Todistus tälle voidaan löytää Neuvostoliiton neljän viimeisen vuosikymmenen historiasta, niistä miljoonista orjatyöläisistä, joita se on pitänyt sadoissa leireissä, ja niistä lukemattomista joukoista, jotka ovat tuhoutuneet surkeasti. Se voidaan nähdä myöskin siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu Unkarissa, ja se voidaan nähdä siitä vainosta, mitä Jehovan todistajat ovat kärsineet kommunistihallinnon alaisuudessa toisen maailmansodan päätyttyä esimerkiksi Puolassa.
VAINO ALKAA
Syksyllä vuonna 1905 muutti eräs antautunut kristitty evankeliuminpalvelija Sveitsistä Varsovaan tullen siellä nyöritehtaan johtajaksi. Kuten kaikki tällaiset kristityt evankeliuminpalvelijat, niin hänkin teki tunnetuksi toisille sen toivon, mikä hänellä oli Jumalan valtakunnan suhteen, mutta hänen piti tehdä tämä alussa tulkin avulla. Jotkut kuulivat, uskoivat, antautuivat myös palvelemaan Jehovaa ja alkoivat kertoa hyvää uutista toisille. Tästä pienestä alusta – noin viisikymmentä vuotta sitten – on Jehovan todistajain työ Puolassa kasvanut kauniiksi, voimakkaaksi ja komeaksi puuksi, mikä on pystynyt kestämään kaikki sitä vastaan pieksäneet myrskyt, mm. kaksi maailmansotaa ja natsi- ja kommunistidiktatuurin.
Jehovan todistajat saivat toisen maailmansodan loputtua vapauden saarnata, mutta ei kauan. Kommunistivastustusta alkoi ilmetä vähitellen, niin että vuonna 1948 kävi mahdottomaksi pitää vuotuisia ja puolivuotisia konventteja, mitkä tunnetaan piiri- ja kierroskonventteina. Eräässä natsien keskitysleirissä olivat jotkut Jehovan todistajat olleet Josef Cyrankiewiczin vankitovereina. Hän oli pääministerinä vuodesta 1947 vuoteen 1952 ja jälleen maaliskuun 19:nnestä 1954 eteenpäin. He olivat jakaneet ruokansa hänen kanssaan, auttaneet häntä monilla muillakin tavoilla, ja heidän hieno käyttäytymisensä oli haltioittanut häntä. Hän sanoi heille silloin, että jos hän saisi joskus korkean aseman sodanjälkeisessä Puolassa ja todistajat joutuisivat vaikeuksiin, niin heidän pitäisi tulla tapaamaan häntä. Kun asiat tulivat v. 1948 hyvin synkiksi todistajalle, niin heidän lähetystönsä kävi hänen luonaan. Hän otti heidät auliisti vastaan, sanoi heille tietävänsä, mitä tapahtui, mutta olevansa voimaton tekemään mitään asiassa.
Lodzin piirin turvallisuusvirasto vangitsi kumminkin ennen tätä, helmikuussa 1946, Seuran sikäläisen haaratoimiston eräitä johtavia jäseniä. Yhdelle heistä sanottiin: ”Teidän täytyy uida virran mukana, muussa tapauksessa ei Teitä vapauteta.” Kun hän kysyi, mitä tällä lausunnolla tarkoitettiin, niin muuan virkailija sanoi hänelle:
”Te olette yhteistoiminnassa meidän kanssamme. Te allekirjoitatte selityksen, minkä me säilytämme kassakaapissa. Teille annetaan salanimi, ja Te tuotte sillä allekirjoitetut raportit tähän virastoon tai minun yksityisasuntooni, tai joku täältä noutaa raportit Teidän osoitteellanne. Te järjestätte Jehovan todistajat siten, että he käyvät kaikissa roomalaiskatolisissa jumalanpalveluksissa ja kuuntelevat huolellisesti pappien saarnoja. He panevat merkille kaikki kansan hallitusta vastaan kohdistetut tai valtion suhteen ennakkoluuloiset lausunnot.”
Todistaja kieltäytyi sanoen, että todistajat taistelevat vihollisiaan vastaan ainoastaan Raamatun totuuden avulla ja että he rakastavat lähimmäisiään. Kiinniotetut todistajat vapautettiin myöhemmin vastalauseen johdosta, mikä esitettiin Bernissä, Sveitsissä, olevalle Puolan lähettiläälle.
Lodzin virkailija tuli v. 1946 kesäkuussa haaratoimistoon ja vaati, että todistajien on ryhdyttävä yhteistoimintaan. Hän varoitti hirveistä seurauksista, jos he kieltäytyisivät, ja lupasi eri kaupungeista parhaat salit Jehovan todistajien kokouksiin, jos he ovat yhteistoiminnassa. ”Kukaan ei voi estää meitä”, sanottiin todistajalle. Todistaja pysyi lujana, ja niin kommunistiasiamies lähti raivoisena. Todistaja ryöstettiin seuraavana päivänä niin ovelalla tavalla, ettei kukaan huomannut sitä, mutta hänet vapautettiin kumminkin hallituksen syyttäjän eteen tuotuna.
Turvallisuusviranomaiset ryntäsivät huhtikuun 21. pnä 1950 klo 10.30 haaratoimistoon ja vangitsivat johtavat työntekijät. Mitään valtakirjoja ei ollut esitetty, mikä osoitti, että ratsia tehtiin ilman hallituksen syyttäjän tietoa. Pian sen jälkeen vangittiin kaikki haaratoimiston työntekijät ja työ kiellettiin kaikkialla Puolassa.
PUOLAN TURVALLISUUSVIRANOMAISTEN KÄSISSÄ
Miten vangittuja todistajia kohdeltiin? Tässä esitetään tyypillisiä tapauksia. Ohimennen sanoen on kiinnostavaa huomata, että Wladislav Gomulkan johdossa oleva Puolan nykyinen hallitus on tuominnut stalinilaisten ”sosialistisen laillisuuden” rikkomukset ja päättänyt kutsua aikaisemman turvallisuusministeriön virkailijat tekemään tiliä heidän pahoista töistään.
Todistajat vietiin Lodzin piiriturvallisuusvirastoon ja heihin sovellettiin heti ”kolmannen asteen” eli inkvisitiomenetelmiä. Todistaja A:ta poltettiin ja kohdeltiin väkivaltaisesti kahdeksan päivää ja kahdeksan yötä hellittämättä. Todistaja B:lle annettiin samanlainen kohtelu kuutena päivänä.
Todistaja A:lle satoi iskuja, kunnes hän oli musta ja sininen. Hänelle sanottiin yhä uudelleen, että tuo kohtelu lopetetaan, jos hän tunnustaa olleensa vakoilija. Hänen kiduttajansa vaativat myöskin häntä allekirjoittamaan lausunnon, missä sanottiin, että hän oli määrännyt rakentamaan radioaseman, mistä lähetettiin tietoja, mitkä olivat vahingollisia Puolan eduille. Kun hän kysyi, miten hän voisi allekirjoittaa lausunnon, joka oli silkkaa mielettömyyttä, niin hänelle sanottiin: ”Mielettömyyttä tai ei, Te allekirjoitatte tai ette saa vapauttanne.”
Kun hän vaipui tiedottomuuteen lyönneistä, niin hänen päälleen kaadettiin kylmää vettä, kunnes hän tuli tajuihinsa ja kunnes veri oli huuhtoutunut pois hänen vaatteistaan. Kerran hänet pakotettiin jäämään polvistuneeseen asentoon seitsemäksikymmeneksi kahdeksi tunniksi. Sen jälkeen hänet lähetettiin Varsovaan turvallisuusministeriöön, koska Lodzin kidutus ei ollut kyennyt murtamaan häntä. Tämä pahoinpitely tuhosi hänen terveytensä koko elinajaksi. Mutta huomattakoon, että hänen nuhteettomuutensa ei kärsinyt, se loisti vain sitä kirkkaammin!
Todistaja C:ltä kiellettiin ruoka kolmeksi päiväksi. Häntä nuijittiin, koska hän kieltäytyi allekirjoittamasta lausuntoa, mikä syytti väärin hänen todistajatovereitaan. He uhkasivat hirttää hänet, mutta pelote ei tepsinyt. Hänet heitettiin lattiaan, häntä lyötiin, virkailijat polkivat häntä, ja hänen jalkapohjiaan lyötiin kumipatukoilla. Hänen rumpukalvonsa murskattiin ja kylkiluunsa taitettiin. Hän kärsi kaiken kaikkiaan kolmekymmentä kaksi päivää tällaista kohtelua.
Todistaja A pantiin Varsovassa alastomana pimeään pieneen koloon, missä hän ei voinut istua, maata eikä seisoa suorana. Hän oli siinä kaksikymmentä neljä päivää. Hänen kiduttajansa vaativat yhä uudestaan häntä myöntymään ja uhkasivat lopuksi tappaa hänen vaimonsa ja lapsensa ja tehdä hänestä ihmisraunion. Hän sanoi heille, että hän ei voi olla uskoton Jumalalle siitä huolimatta, mitä he tekisivät hänelle tai heille.
Toteuttaessaan uhkauksiaan he ottivat kiinni hänen vaimonsa ja lapsensa. He pahoinpitelivät hänen vaimoaan niin, että hän kärsi verenvuodosta viisi vuotta. Tytärtä kohdeltiin vielä pahemmin siinä määrin, että se vaikutti hänen mieleensä. He panivat todistajan kopin viereiseen koppiin tytön, jolla oli hänen tyttärensä ääntä muistuttava ääni ja joka itki ja pyysi jatkuvasti: ”Päästäkää heidät pois, koska he ovat viattomia! Antakaa minun mennä äitini luo!” jne. Todistaja A luuli koko ajan, että se oli hänen tyttärensä ääni.
Hänelle sanottiin kerran, että hänen sekä hänen vaimonsa ja tyttärensä kärsimykset lakkaisivat, jos hän tekisi työtä kommunisteille. Hänelle annettiin kolme päivää ajatella sitä. Hän vastasi: ”En ole koskaan ollut vakoilija enkä ilmiantaja enkä tule sellaiseksi koskaan. Minulla ei ole muuta vastausta kolmen päivän päästä. Tämä on lopullinen vastaukseni, vaikka se maksaisi elämäni ja vaimoni ja tyttäreni elämän.” Hänet siirrettiin sitten Mokotowiin, jossa otaksutaan olevan vielä pahempi vankila.
Miten Mokotowin vankila voisi olla vielä pahempi? Kidutus ei tosin voisi olla pahempaa, vaikka todistaja A saikin siellä rintaansa sellaisia iskuja, että ne aiheuttivat vuosikausia kipuja jokaisen syvän hengityksen jälkeen. Kommunistit olivat siellä päinvastoin erityisen taitavia tekemään kysymyksiä sellaisella tavalla, että he voivat kietoa uhrinsa. He vääristelivät, mitä uhrit olivat sanoneet, ja kun nämä tulivat tuomioistuimeen, niin tuomio julistettiin noiden todistusten perusteella.
Todistaja B sai samanlaista kohtelua osakseen. Sen lisäksi, että hänen päähänsä ja vatsaansa sateli iskuja, he repivät hänen leukansa nivelsiteet, niin että hän ei voinut syödä päiväkausiin. Hänelle sanottiin: ”Vaikka Te vietitte melkein viisi vuotta saksalaisessa keskitysleirissä siksi, että vastustitte Hitleriä, niin me voimme, jos tahdomme, tehdä Teistä ensiluokan gestapomiehen.” Todistaja D sai hyvin samanlaisen kohtelun kuin A: hänet pantiin pieneen koloon lyöntien lisäksi ja häntä vaadittiin toistamiseen tunnustamaan vakoilleensa, mitä hän kieltäytyi jyrkästi tekemästä.
USKOLLISET MARTTYYRIT
Edelläolevat todistajat ja monet, jotka kärsivät heidän tavallaan, säilyivät elossa kertoakseen läpäisemistään tulikokeista, mutta toiset eivät säilyneet. Niinpä todistaja F:ää pyydettiin elokuun 2. pnä 1950 tulemaan Cieszyn turvallisuusvirastoon. Kun hän kieltäytyi palvelemasta kommunisteja ja työskentelemästä todistajatovereitaan vastaan, niin eräs virkailija ampui häntä kahdesti. Hänet vietiin sairaalaan, ja hän kuoli myöhemmin. Juuri ennen kuin hän kuoli, hän sanoi hoitavalle lääkärille: ”Eräs turvallisuusviraston virkailija ampui minua, koska minä palvelin uskollisesti Jehovaa.” Hän oli tosiaan kuolemaan asti uskollinen todistaja.
Kolbuszowin turvallisuuspalvelu vangitsi elokuun 15. 1950 todistaja G:n, joka oli Amerikan kansalainen. Häntä lyötiin päähän, ja sitten virkailijat tallasivat hänen selkärankansa kantapäillään. Se vaikutti hänen mieleensä, ja hän kuoli kuuden päivän kuluttua.
Piczowin turvallisuusvirasto vangitsi todistaja H:n tammikuun 12. 1953. Erään asiamiehen kuultiin sanovan toiselle: ”Käske häntä sanomaan hyvästi vaimolleen, koska hän ei tule takaisin.” Kahdeksan päivää myöhemmin hänet toimitettiin kuolemaan.
Rybnikin turvallisuusviranomaiset vangitsivat todistaja I:n elokuun 10. 1950. Hänen vaimolleen ilmoitettiin syyskuun 12. 1950, että todistaja oli teloitettu vakoilijana. Vaimon pyyntöön, että hän saisi nähdä ruumiin, ei suostuttu, eikä myöskään pyyntöön, että arkku avattaisiin hautajaisissa. Samanlaiset pyynnöt evättiin myöskin lublinilaisen todistajan M:n omaisilta, kun todistaja oli kuollut noin nelikuukautisen vankeuden jälkeen. Väitettiin, että hän hirtti itsensä.
Bialystokin virkailijat vangitsivat kesäkuun 20. 1950 todistaja J:n. Häntä kidutettiin siinä määrin, että hän ei voinut kävellä. Hänet lyötiin kirjaimellisesti kuoliaaksi noin viisi viikkoa vangitsemisen jälkeen. Mutta vasta puolitoista vuotta myöhemmin, helmikuussa 1952, ilmoitettiin hänen äidilleen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hrubieszowin virkailijat vangitsivat yöllä kesäkuun 19. 1950 todistaja K:n. Häntä pyydettiin hänen kidutuksensa kolmantena päivänä selittämään eräs painettu raamatunkohta, ja kun hän teki siten, niin hänet ammuttiin kuoliaaksi. Hänen ruumiinsa havaittiin olevan sininen ja raadeltu, kun hän oli saanut pahoinpitelyä osakseen.
Sandomierzin turvallisuusviraston virkailijat vangitsivat samana päivänä todistaja L:n ja veivät hänet Kielcen turvallisuusvirastoon. Hänet heitettiin tutkittaessa lattiaan, häntä potkittiin päähän ja tallattiin. Hänen keuhkonsa ja munuaisensa ruhjottiin irti, ja veri virtasi hänen suustaan ja peräsuolestaan, kunnes hän kuoli.
Todistaja N vangittiin Stawissa lähellä Kaliszia tammikuun 17. 1951. Kuusi pahoinpitelyn päivää riitti tappamaan hänet. Hän sai tuossa paikassa todistajille annetun tyypillisen kohtelun: hänet pakotettiin istumaan yksijalkaisella tuolilla, missä oli peräsuoleen tunkeutuva salatappi. Hänen jalkoihinsa ja leukaansa johdettiin sähkövirtoja. Kun häntä oli roikutettu, kunnes hän meni tiedottomaksi, niin hänet heitettiin vesialtaaseen. Hänen toivuttuaan ryhdyttiin jälleen kiduttamaan. Hänen vaivaajansa vaativat itsepäisesti häntä tunnustamaan vakoilleensa.
Hänen vaimonsa pyysi tammikuun 25. pnä nähdä hänen ruumistaan, mutta tämä kiellettiin. Häntä neuvottiin kumminkin illalla puhelimessa ottamaan ruumis ja hautaamaan se. Valtion asianajaja salli hänen mennä ruumishuoneeseen. Vaikka todistaja N oli vain kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja terve ja voimakas kuusi päivää ennemmin, niin hän näytti nyt luurangolta. Hänen ruumiinsa oli jaloista päähän asti täynnä merkkejä pahoinpitelystä, punaisia ja turvonneita kohtia. Hänen sukuelimensä olivat myös murskatut ja turvonneet jne.
Stettinin turvallisuusvirasto vangitsi todistaja O:n toukokuun 20. 1952 ja vei hänet vankilaan Varsovaan sekä muutamia kuukausia myöhemmin toiseen vankilaan Lodziin. Hänen vaimonsa kuuli noin kaksi vuotta myöhemmin hänen olevan sairaalassa ja sai lopulta luvan nähdä hänet. Hän oli sellainen luuranko, että vaimo ei tuntenut häntä. Eräs tuomari neuvoi häntä anomaan miestään vapaaksi ”tutkintotilasta”, mihin lopulta suostuttiinkin, ja vaimo sai tuoda hänet kotiin syyskuun 3. 1954. Hän sai ilon nähdä kotinsa ja lapsensa vielä kerran, mutta kuoli kahdeksan päivää myöhemmin. Kaksi tuhatta oli hautajaisissa ja pani vastalauseen näille sadistisille kommunistipoliisin menetelmille, joita sanotaan nykyään yleisesti ”berianismiksi”.
MYÖNNYTYKSIÄ TODISTAJILLE
Toiset todistajat menettivät näkönsä pahoinpitelystä, toiset menettivät kaikki hampaansa, ja monet ovat tulleet vammaisiksi eliniäkseen ja kyvyttömiksi ansaitsemaan milloinkaan elatustaan. Kommunistien pidettyä Moskovassa kahdennenkymmenennen puoluekokouksensa, mikä merkitsi stalinilaisuuden hävittämisohjelman alkua, hylättiin syyte vakoilusta. Berianismi on menneisyyteen kuuluva Puolan ollessa kysymyksessä ainakin tällä haavaa. Puolalaiset valtiomiehet ovat sanoneet, että heidän tuomarikuntansa tekee kaiken voitavansa korjatakseen ne vääryydet, joita on tehty tuhansille viattomille ihmisille, Jehovan todistajat mukaanlukien.
Tähän sopii ote Jehovan todistajain Yearbookista 1957: ”Eräs hyvin huomattava hallituksen virkailija sanoi: ’Minä olen haltioitunut teidän kannastanne.’ Hän jatkoi edelleen ja sanoi, että on ollut kolme syytä, joiden takia Puolan hallitus on uudelleen tutkinut Jehovan todistajia, ja ne ovat nämä: 1) Jehovan todistajien opetukset eivät ole muuttuneet kuusivuotisesta kiellosta huolimatta. 2) He jatkavat vangitsemisista ja monista muista vaikeuksista huolimatta, rohkeasti ja pelottomasti uskontonsa harjoittamista. 3) Heidän lukumääränsä on nelinkertaistunut koko kiellon aikana.”
Puolan Jehovan todistajat ovat tosiaan säilyttäneet nuhteettomuutensa kaikesta siitä huolimatta, mitä kommunistihallitsijat tekivät. He ovat ilmaisseet samaa henkeä kuin Job, kun hän sanoi: ”Vaikka hän tappaisi minut, niin minä turvaan sittenkin häneen.” – Job 13:15, KJ.
Jehovan todistajat samoin kuin kaikki muutkin vanhurskautta rakastavat ihmiset kautta maailman voivat iloita ja rohkaistua Puolan todistajien nuhteettomuuden säilyttävästä menettelystä. He näkevät siinä seuraavien profeetan sanojen täyttymyksen: ”Yksikään ase, mikä valmistetaan sinua vastaan, ei menesty, ja sinä olet tuomitseva jokaisen kielen, joka nousee sinua vastaan tuomiolle. Tämä on Jehovan palvelijoitten perintö ja heidän vanhurskautensa, joka tulee minulta, sanoo Jehova.” – Jes. 54:17, As.