Punainen paratiisi paljastuu
Ensikäden tiedot venäläisistä orjatyöleireistä todistavat vääriksi kommunismin väitteen, että se on nykyinen materialistinen messias. Millaista näissä leireissä oli? Tämä kirjoitus vastaa.
ENEMMÄN kuin yksi jokaisesta kolmesta ihmisestä maailmassa asuu kommunistihallituksen alaisuudessa. Monet kukistettiin sotilasvallalla, kun taas toiset nähtävästi saatiin vakuuttuneiksi siitä, että kommunismi tarjoaa paremmat olosuhteet kuin ne, joiden alaisuudessa he olivat eläneet.
On totta, että eräät hallitukset, jotka kommunismi kukisti, tarvitsivat muutosta. Mutta ne ihmiset, jotka omaksuivat kommunismin, vaihtoivat vain toisenlaisen sorron toiseen. Luvattua paratiisia ei tullut, vaan sen sijaan salaiset ilmiantajat, julma valtiollinen poliisi ja suunnattomat orjatyöleirit kehittyivät. Nämä leirit olivat tosiaan olemassa, ja niissä on saattanut olla yli kymmenen miljoonaa asukkia, kun kommunistinen kauhu saavutti huippunsa.
Koko neuvostohallituksen alainen asiainjärjestelmä on osoittautunut epäonnistumaksi, mikäli kansan vapaus on kysymyksessä, varsinkin ottaen huomioon sen vapauden, minkä marxilaisuus oli väittänyt ihmisten saavan. Nekin kristikunnan uskonnot, jotka toimivat siellä, on tehty punaisen valtakunnan alaisiksi. Mutta ”kansan paratiisin” julmat isännät ovat vanginneet tosi uskonnon tuhannet kannattajat, todellisen messiaanisen toivon julistajat, ja ovat kiduttaneet heitä. Mitä kidutuksia he ovat kärsineet?
SANOMA SAAPUU VENÄJÄLLE
Oli ihmetelty kauan, miten Jumalan perustetun valtakunnan hyvä uutinen pääsisi tunkeutumaan rautaesiripun läpi, mutta venäläiset itse tekivät tämän mahdolliseksi.
Neuvostohallitus liitti toisen maailmansodan jälkeen Moldavian, Länsi-Ukrainan, Karpato-Ukrainan, Valkovenäjän ja Baltian valtioitten alueet itseensä, ja näissä asui useita tuhansia Jehovan todistajia. Nämä kristityt alkoivat heti vuodattaa totuuden virtoja valtavaan kommunistiseen autiomaahan auttaen sitä maailmanlaajuista saarnaamista, minkä Jeesus ennusti meidän päivillemme. (Matt. 24:14) Nämä totuuden virrat juoksivat kaikkiin suuntiin punaisessa valtakunnassa – pohjoiseen, itään ja etelään, Vorkutan orjaleireihin ja satoihin muihin työleireihin yli koko Neuvostoliiton.
Yksistään v. 1951 yli seitsemäntuhatta näitä kristittyjä todistajia ”karkoitettiin eliniäksi Siperiaan” yrittämään elää tai sitten kuolla tuossa tylyssä maassa.
Mutta nuo seitsemäntuhatta eivät olleet ainoat, joita kohdeltiin tällä tavalla. Eräs todistaja, joka oli ollut orjatyöleirillä kauemmin kuin useimmat muut, kirjoittaa kidutuksesta, mitä hän sai kärsiä yksistään uskontonsa takia. Hän sanoo:
”Aloitin huhtikuun 10. pnä 1940 vaeltajanelämäni punaisen ’paratiisin’ vankiloissa ja leireissä, ja sitä kesti neljätoista vuotta, joiden kuluessa minut vietiin viisi kertaa oikeuden eteen.” Hänet lähetettiin avoimessa rautatievaunussa yhdessä satojen muiden kanssa, ilman istuinta, ruokaa, juomaa tai polttopuita tuntemattomaan suuntaan. Hän tapasi usein tovereita, joiden kanssa hän keskusteli illalla, kuoliaaksi paleltuneina aamulla. Ei ihme, että hän sanoi: ”Monet eivät säilyneet hengissä tässä kuljetuksessa.”
Sverdlovskin voivoodikunnassa olevasta Wierchaturiasta hän ja hänen toverinsa aloittivat nelipäiväisen jalkamarssin puolikuolleina kylmästä, heikkoina ja nälkäkuoleman partaalla. Heidät pakotettiin puhdistamaan metsiä, rakentamaan parakkeja ja sitten saha. Hän sanoo: ”Puiset lankut olivat vuoteina, meidän omat housumme olkisäkkeinä, lakkimme tyynyinä ja nuttumme peitteenä. Monet kuolivat. Olen usein nähnyt jonkun näistä puolinälkiintyneistä orjista, jotka ovat melkein voipuneet itsekin heikkoudesta, kantavan jotakuta toveriaan pois lankulla, kun hän oli paleltunut tai kuollut nälkään tässä työssä.”
Tämä Jehovan todistaja siirrettiin myöhemmin Sysraniin työskentelemään metsien puhdistamisessa. Ruumiillinen heikkous esti häntä täällä nälkään tuomittuna tekemästä kylliksi työtä, ja hän joutui ristiriitaan neuvostolain kanssa. Tämä aiheutti hänelle jälleen kymmenen vuoden tuomion.
Hän kirjoittaa tästä: ”Minun ei tarvinnut mennä kauas saatuani tämän tuomion, koska siellä oli leiri leirin jälkeen tuolla alueella. Hyvin pitkä laakso kulkee noin kilometrin matkan Volgasta, ja sitä sanotaan ’Gawrylowin raivaukseksi’. Leirit olivat täällä. Sekä vangit että vapaa asujaimisto sanovat tätä paikkaa ’kuoleman laaksoksi’. Se oli tosiaan leiri, joka sopi ihmisten massahävitykseen nälällä. Heitä kuoli kuin kärpäsiä.”
Mursiko tämä vaino hänen uskonsa? Hän vastaa: ”Mitä enemmän kärsin, sitä enemmän saarnasin. Minut tuomittiin kahdesti kymmeneksi vuodeksi vankien joukossa saarnaamisesta. Samalla kun uusi tuomio annetaan, vanha julistetaan mitättömäksi. Tällaiset tuomiot pelästyttivät satoja helluntailaisia, evankelistoja, baptisteja, Ilmestyskirjaan ja sapattiin uskovia sekä muita, jotka sulkivat korvansa Valtakunnan hyvältä uutiselta. He ovat silti kärsineet paljon vainoa. Eräs baptisti lauloi muuatta heidän lauluaan ja sai viisi vuotta vankeutta siitä.”
Näitä leirejä sanottiin ”valistusleireiksi”. Eräs viranomaisten ”valistus”-menetelmä oli heittää kuka tahansa, josta he halusivat päästä, parakkiin, mihin sukupuolisesti luonnonvastaiset henkilöt oli majoitettu, ja antaa heidän tappaa hänet. Todistaja sanoi: ”Minun orjanisäntäni olivat hämmästyneitä, kun minä tulin kolmen ja puolen kuukauden jälkeen tuosta parakista pois elossa. Minusta oli tuntunut siellä niinkuin Danielista jalopeurain luolassa. Heihin nähden omaksumallani menettelytavalla tein tyhjäksi kaikki heidän aikeensa itseni suhteen. Tulin pois hengissä ja terveenä.”
Tämän ”valistusleirin” pomot löivät vankeja mustiksi ja sinisiksi vain sen tuottaman sadistisen huvin vuoksi. Tämä kristitty evankeliuminpalvelija sanoo, että ”vasta v. 1950 voin ottaa ruokalistaltani pois ruohon ja kalanluut. Vuoteen 1955 mennessä olivat olosuhteet tulleet miltei inhimillisiksi. En ole enää siellä, mutta varmasti niillä, jotka vielä ovat jäljellä, on helpompaa kuin niillä, jotka määräsivät nämä ’valistusleirit’ rakennettaviksi, sillä Jumala on säästänyt heidät rangaistusta varten.”
Tämän kesäkuun 14. pnä 1955 vapautetun ja nyt sairaalahoitoon joutuneen uskollisen todistajan kokemus osoittaa totisesti valheelliseksi sen väärän väitteen, että kommunismi on rakentanut työläisten paratiisin.
SAARNAAMINEN JATKUU
Jumalan kansan rivit eivät ole harventuneet tämän vainon johdosta, vaan ovat lisääntyneet. Ei ole liioiteltua sanoa, ettei Neuvostoliitossa ole nyt yhtään piirikuntaa, missä ei olisi totuutta tuntevia ihmisiä. Nähtävästi noin neljäkymmentä prosenttia totuuden tuntemukseen tulleista ihmisistä on tullut siihen näissä vankiloissa ja leireissä. Näiden joukossa on puna-armeijan upseereita, poliiseja ja vankilavirkailijoita, lakimiehiä, sanomalehtimiehiä ja muita.
Miksi neuvostohallitus on vainonnut niin kovasti näitä hyviä ihmisiä? Ilmeisesti on yhtenä syynä se, että nämä hallitsijat eivät voi sallia pitää keitään muita kuin heitä itseään valtiaina, ei Jumalaakaan. Radianska Ukraina, mikä julkaistiin viime marraskuun 30. pnä Kievissä, Nl:ssa, arvosteli Jehovan todistajia siksi, että he eivät tyydy ”pitämään uskonnollisia juhlallisuuksia ja menoja”, mikä sallitaan, vaan tahtovat itsepäisesti opettaa sellaista ”taantumuksellista propagandaa” kuin että, ”maailmaa ’hallitsee sen Ylin Yksinvaltias Jehova’ ja että ihmiset ovat yksinkertaisesti ’maan päällä hänen palvelijoitaan, jotka tekevät hänen tahtonsa.’”
Tämä opetus, jota nämä kommunistit pitävät taantumuksellisena, on kuitenkin pelkästään sen Raamatun opetus, joka sanoo: ”Sinä, jonka nimi yksin on JEHOVA, olet korkein koko maan suhteen”, ja sisältää Jeesuksen taivaalliselle Isälleen esittämän rukouksen: ”Älköön . . . tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.” – Ps. 83:18, KJ; Luuk. 22:42.
Neuvostohallitus ei menettäisi todellisuudessa mitään, jos se antaisi täyden palvontavapauden Jehovan todistajille. Yksikään hallitus ei vahingoita itseään suomalla tällaiset perusoikeudet niille, jotka palvelevat todellisesti Jumalaa. Jos venäläiset uskovat nyt, niinkuin he näyttävät tekevän, että Jehovan todistajilla ei ole ollut milloinkaan mitään tekemistä vakoilun kanssa, niin ei ole totisesti mitään oikeutettua syytä, miksi heille ei anneta täyttä palvontavapautta.
Mutta antakootpa neuvostoliittolaiset tämän vapauden tai eivät, niin Jehovan todistajat jatkavat Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista kaikesta vastustuksesta huolimatta. He tietävät, että ei Jeesuksella eikä hänen apostoleillaan eikä opetuslapsillaan eikä varhaiskristillisillä seurakunnilla ollut juutalaisilta eikä roomalaisilta viranomaisilta saatua ”laillista asemaa”, mutta että he menivät suoraan eteenpäin ja saarnaavat joka tapauksessa. Heillä oli Jumalan antama tunnustus, eivätkä he tarvinneet muuta. Jehovan todistajat ovat nykyään samassa asemassa.
Eräs Siperiassa asuva todistaja kirjoitti: ”Me emme voi olla saarnaamatta Jumalan valtakuntaa. Me olemme tottuneet tähän alueeseen ja olemme onnellisia sekä lujasti päättäneitä edustaa Herraa arvokkaasti ja tehdä tunnetuksi hänen kunniansa kaikkialla. Me tunnemme tarvetta toimittaa kaikkialla maailmassa oleville veljillemme heihin kohdistuvan rakkautemme vakuutuksen, ja me toivomme saavamme vielä tilaisuuden kokoontua kaikkialta maailmasta olevien veljiemme kanssa.”
Heidän veljensä kautta maailman toivovat samaa heidän kanssaan.
TILANNE HELPOTTUU
Kun Stalinia ei ole ylistetty vuodesta 1956 lähtien, niin on näkynyt hiukan parannusta, ja monille kauan vangittuina oleville todistajille on annettu heidän vapautensa sekä kirjallinen vakuus, että heidät ”vapautetaan kaikesta syyllisyydestä”.
Jotkut niistä seitsemästätuhannesta ”erikoissiirtolaisesta”, jotka vietiin Irkutskin piiriin Siperiaan v. 1951, ovat nyt vapaina, mutta toisten täytyy ilmoittautua jatkuvasti joka kuussa paikallisille viranomaisille. Monet noista vapautetuista eivät halua palata kotiin kehittymässä olevan todistamistyön takia.
On tullut uutisia, että Moskovassakin on jälleen eräitä todistajia ja että Venäjän pääkaupungissa on monta ihmistä, jotka haluavat kuulla Jumalan Sanaa. Monet baptistitkin ovat kiinnostuneita, ja syynä on eräitten heidän omien johtajiensa sovitteleva asenne.
Hedelmällisyys on ilmeinen kuukaudesta toiseen Vorkutan pohjoisessa leirissä. Pitkin matkaa Kotlasista Vorkutaan, noin 1 120 km:n taipaleella, on poistettu satoja työleirejä ja poltettu parakkeja. Tuolla alueella on nyt jäljellä ainoastaan Vorkutan ja sen piirien leirit. On useita ihmisiä, jotka saivat totuuden noissa leireissä ja jotka saarnaavat nyt vapaina Valtakunnan sanomaa noilla alueilla. Viime vuonna pantiin alulle työ talosta taloon kaukana pohjoisessa, itse Vorkutassakin, ja kokouksia pidetään säännöllisesti.
Eräs Vorkutan asukas kirjoitti: ”Kylvötyötä suoritetaan nyt täällä laajalti. Kenttä, jolla ei ole käyty pitkään aikaan, on nyt vastaanottavampi siemenelle ja näyttää lupaavan hedelmää. Paikat, mitkä ovat olleet monet vuodet kuin autiomaata, kukoistavat. Ilmasto on muuttunut täällä, ja sää on sopivampi kenttätyölle.”
Tomskin piiristä Siperiasta saatu kirje sanoo: ”Tarkoitus meidän siirtämisellämme näihin etäisiin seutuihin oli alussa kätketty meiltä ja näytti käsittämättömältä, mutta sydämemme täyttää sanomaton ilo, kun me kuulemme nyt paikallisten asukkaitten sanovan: ’Tule!’ Minut lähetettiin työskentelemään pitkän matkan päähän siirtolastamme, ja yrittäessäni toimittaa toisille sisälläni palavaa tulta minä löysin kuusihenkisen perheen, joka rakastaa nyt totuutta. Annoin heille Raamatun, ja kun olin työskennellyt heidän kanssaan useita kuukausia, niin hekin alkoivat todistaa ja löytää kiinnostuneita ihmisiä. Me menemme aina iltaisin pienen kylämme kadulle ja laulamme äänekkäästi laulujamme, mitkä kaikuvat Siperian metsissä.”
Eräs kotimaahansa lähetetty puolalainen vanki ilmoittaa: ”Kun tuli lopulta Puolaan palaamisen päivä, niin komentaja tuli ja sanoi syvästi liikuttuneena: ’Minä näen, että suuren Jehovan käsi lepää Teidän yllänne, sillä muuten Te ette olisi koskaan voinut lähteä Siperiasta horjumattomana Jehovan todistajana. Siunatkoon Teidän Jumalanne Teitä.’” Miten sydäntäsykähdyttävä todistus annettavaksi Siperian neuvostoviranomaisten edessä!
Monta todistajaa vapautettiin vuonna 1956, mutta toiset ovat jäljellä. Tuhansilla, jotka lähetettiin Siperiaan v. 1951, ei ole vielä mitään mahdollisuutta saada Raamattuja eikä raamatullista kirjallisuutta. Noita todistajia, viattomia, rauhaa rakastavia ihmisiä, kielletään olemasta yhteydessä keskenään tai muodostamasta seurakuntia. Miksi Venäjän ortodoksinen kirkko, baptistit ja muut uskonnot nauttivat suhteellista vapautta? Vain siksi, että ne ovat ilmaisseet haluavansa totella keisaria pikemmin kuin Jumalaa. Jehovan todistajat kieltäytyvät tekemästä tätä, koska se olisi uskottomuutta Jumalaa kohtaan.
PUOLASSA JA MUUALLA
Tämä viattomien kristittyjen sorto ei ole ollut ilmeistä ainoastaan Neuvosto-Venäjällä, vaan myöskin kaikissa satelliittimaissa – Unkarissa, Tshekkoslovakiassa, Puolassa ja muualla.
Ihmiset olivat kärsineet Puolassa kirkon tukeman läänitysjärjestelmän alaisuudessa, mikä lohdutti köyhiä ja puutteessa olevia ainoastaan haudantakaisella etäisellä paikalla. Talonpojat maksoivat kärsien ja kurjuudessa etuoikeutettujen elämän ja huvitukset ja olivat lakanneet olemasta pelkästään nimellisesti maaorjia. Mutta tuon vanhan vihatun järjestelmän kukistaneen kommunismin alaisuudessa puolalaiset kärsivät samanlaisen hirmuvaltaisen koneiston alaisuudessa, mikä oli perustettu Venäjällä.
Taloudelliset olosuhteet olivat äärimmäisen ankarat. Moraali huononi. Kommunistit puhuivat naisten vapauttamisesta ”keittiön orjuudesta” työskentelemään teollisuudessa, mutta Puolan sanomalehdet syyttävät nyt moraalin ja perheen luhistumisesta sekä lisääntyvästä rikollisuudesta nuorison joukossa sitä seikkaa, että naiset lähtevät kodeistaan tehtaisiin.
Mutta näistä vaikeuksista huolimatta on uskonnollinen vaino jälleen totalitaarisen valtion eräs huomattavista merkeistä. Totaalinen valtio syöksyi suoraan Jehovan todistajien toimintaa vastaan. Puolan kommunistit kohtasivat ensimmäisen kerran kokonaisen kansan, joka seisoi lujana. Heidän palvontansa oli niin päättäväistä, että viranomaiset olivat ymmällä.
Tuhannet vaatimattomat, rehelliset miehet, naiset ja lapset (työläiset, talonpojat ja perheenemännät), joita kaikkia epäiltiin tai syytettiin mielettömästi vakoilusta, todistivat Valtakunnan-toivostaan julmille vangitsijoille. Kaikki puhuivat samaa. He antoivat suunnattoman todistuksen Jehovan nimestä, hänen Kuninkaastaan Kristuksesta Jeesuksesta ja Jumalan uudesta vanhurskaasta maailmasta. Kaikkein kiihkomielisimmänkin kommunistiviranomaisen, joka kuuli yhä uudelleen samat asiat, oli nähtävä, että hänen syytöksensä raukesivat tyhjiin. Suurin osa kiinniotetuista päästettiin vapaaksi, kun heiltä oli kyselty joitakuita tunteja tai parisen päivää, mutta satoja tällaisia viattomia ihmisiä pidettiin vankilassa tuossa sorron, väkivallan ja verenvuodatuksen julmassa ”paratiisissa”.
Toiset ihmiset olivat osoittaneet luonnollisesti tiettyä vastustusta, mutta mikään muu ryhmä ei ollut ottanut noin järkkymätöntä, kallionlujaa asennetta. Oli kuin Jehova ja Saatana olisivat seisoneet vastakkain kumpikin maallisten palvelijoittensa ja palvojiensa persoonissa. Minkään painostuksen ei onnistunut lamaannuttaa eikä hajottaa heitä. He kirkastivat vapaudessa samoin kuin vankeudessa jatkuvasti Luojaansa ja selittivät hänen päätöksiään kaikille, jotka halusivat kuunnella.
Monet ihmiset tulivat tuntemaan totuuden sekä vankilan seinien sisä- että ulkopuolella. Sadat ja tuhannet ottivat todistajat tervetulleina vastaan ja olivat halukkaita antamaan Jehovan opettaa itseään. He olivat nähneet, että oli häpäisyä sanoa Jehovan todistajien olevan liitossa kommunistien kanssa, niinkuin katoliset papit olivat tehneet, ja että oli myös valhe sanoa, että todistajat ovat vakoilijoita, kuten kommunistit olivat tehneet.
Väkivalta ja kidutus eivät kyenneet järkyttämään heitä. Vartiotorni-Seuran haaratoimistonpalvelijan ja toisten vastuunalaisten palvelijoitten Berija-tyyppinen tutkiminen kesti kuukausia, mutta he selvisivät siitä murtumattomina hengeltään, joskin usein väkivaltaisesti vahingoittuneina ruumiiltaan. Joukko todistajia kuoli, kun he pitivät parempana marttyyriutta kuin valheitten tunnustamista näitä ihmisiä vastaan, jotka suorittivat Jumalan työtä Puolassa.
Mutta todistajien lukumäärä lisääntyi kuukausien kuluessa keskeytyksettä. He eivät kärsineet koko tämän vainon aikana hengellistä nälkää. He kokoontuivat pienissä ryhmissä laiminlyömättä siten yhteenkokoontumistaan. Heidän ”yleisiä esitelmiään” olivat heidän hoitamansa hautajaiset. Jokainen kylien ja kaupunkien läpi kulkeva satojen ihmisten muodostama papiton hautajaissaattue oli aina huomiota herättävä tapaus ja tarjosi selvän todistuksen siitä, että Jehovan todistajat olivat kaikkea muuta kuin ”lopetettuja”.
Olivatpa jotkut todistajat suorittaneet työtä talosta taloonkin eräissä kyläkunnissa, ja sen jälkeen, kun stalinilaisuuden hävittäminen on alkanut, ovat useat kymmenettuhannet heistä menneet talosta taloon vieden ainoaa sanomaa, mikä on todellisuudessa saarnaamisen arvoinen nykyään.
He ymmärtävät ja toivovat sinunkin ymmärtävän tärkeän eron ihmisen maailman ongelmille keksimien pätemättömien ratkaisujen ja sen ainoan todellisen ratkaisun välillä, mikä on nyt käsillä. Tämä todellinen ratkaisu ei ole poliittinen, vaan se on Jumalan valtakunta. Nyt on aika ottaa se vastaan ja mukautua siihen, jotta varjeltuisi Saatanan jumalattoman järjestelmän lopussa ja eläisi sen läpi niihin vanhurskaisiin uusiin olosuhteisiin, mitkä Luoja itse tuo kohta maan päälle.