Oranssiharjakotinga – Amazonin viidakon helmi

Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta

JOPA asialliset luonnontieteilijät intoutuvat runollisiksi kuvaillessaan oranssiharjakotingaa: häikäisevää, harvojen tuntemaa Amazonin sademetsän lintua.a ”Säihkyvä liekkimeri”, kirjoitti eräs. ”Tulinen komeetta”, sanoi toinen. ”Vaikea voittaa silkassa lumoavuudessa”, totesi kolmas. He ovat kaikki yhtä mieltä siitä, että se on unohtumaton näky. Mikä sitten tekee tästä kyyhkysen kokoisesta linnusta niin ikimuistoisen? Ensinnäkin sen värikäs ulkonäkö.

Oranssiharjakotingakoiras keikailee oranssinvärisellä töyhdöllä, joka näyttää viuhkalta ja jonka piiloon sen koko nokka jää. Töyhtöä reunustaa kastanjanruskea raita, joka korostaa töyhdön virheetöntä puoliympyrän muotoa. Lintu on töyhdöstä kynsiin pääasiassa oranssin höyhenpuvun peitossa. Sen mustia siipiä, joissa on valkoinen laikku, peittää kerros untuvaisia kullanoranssisia höyheniä, aivan kuin se olisi kietoutunut saaliin. Karibianmeren alueen lintuja käsittelevässä kirjassa tehdään seuraava tiivistelmä: ”Niiden muoto ja ulkonäkö ovat sanoin kuvaamattoman vaikuttavat.” (Birds of the Caribbean.) Tähän lintuun liittyy muutakin kuin vain se, mitä silmät näkevät. Sen höyhenpuku heijastaa myös sen luonnetta. Millä tavalla?

Olet varmaan samaa mieltä siitä, että tummanvihreässä sademetsässä ei pukeuduta kirkkaaseen oranssiin, mikäli halutaan sulautua maisemaan. Tämä viidakon keikari haluaa kuitenkin tulla huomatuksi. Se käyttää räiskyvää ulkonäköään kilpailijoiden karkottamiseen ja ihailijoiden houkuttelemiseen.

Rajakiistoja ja perintöriitoja

Vuoden alussa, paritteluaikaan, oranssiharjakotingakoiraat laskeutuvat maahan tarkkarajaisille metsäalueille. Näillä areenoilla ne esittävät jokavuotisen soidintanssinsa. Luonnontieteilijät ajattelivat vuosikausien ajan, että lintujen soidinmenot olivat pelkkää leikkiä – miellyttävä matinea sademetsän aukiolla. Myöhemmin he ovat kuitenkin saaneet selville, ettei soidinpaikka ole vain tanssilattia vaan myös painiareena ja näyttelyalue. Miksi?

Kun ryhmä oranssiharjakotingakoiraita on vallannut soidinpaikan, kukin lintu merkitsee siitä itselleen yksityisalueen puhdistamalla sen pudonneista lehdistä. Koiras vaatii omakseen myös alueensa yläpuolella olevat köynnösten oksat, joten sen lieriön muotoinen alue on noin puolitoista metriä leveä ja pari metriä korkea. Tutkija Pepper W. Trail sanoo, että kun yhteen soidinpaikkaan ahtautuu noin 50 lintua, näiden lintujen varaamat alueet ovat tiiviimmin kiinni toisissaan kuin millään muilla soidinmenoja pitävillä linnuilla. Mitä siitä seuraa? Rajakiistoja ja perintöriitoja.

Lintujen rajakiistat muistuttavat jännittäviä mutta harmittomia sotatansseja, joihin kuuluu voimakasta pään heiluttamista ylös alas, nokan naksuttelua, siipien räpyttelyä, sulista lähteviä suhisevia ääniä säestettynä kiekaisuilla ja korkeilla ilmahypyillä. Minuutin parin kuluttua, kun kumpikin lintu on mielestään tehnyt vaikutuksen vastapuoleen, ne molemmat peräytyvät omalle alueelleen. Mutta kun kaksi lintua haluaa vallata lisätilakseen saman maapalan, joka on jäänyt vapaaksi jonkin toisen linnun kuoltua, niin kiista muuttuu klassiseksi perintöriidaksi.

”Linnut tarttuvat toisiinsa vahvoista kynsistä, huitovat toisiaan siivillään ja tarttuvat tiukasti toistensa nokkaan”, Trail kirjoittaa National Geographic -aikakauslehdessä. ”Tällaiset ottelut voivat kestää kolmekin tuntia, ja niiden jälkeen osapuolet jäävät haukkomaan henkeään.” Jos ensimmäinen kierros päättyy tasapeliin, linnut pitävät lepotauon, mutta sen jälkeen ”kukkotappelu” jatkuu, kunnes maapalan yksi ja ainoa perijä on ratkaistu.

Mutta jo ennen kuin metsän pöly on laskeutunut, tämä ärhäkkä painija muuttuu eläväksi patsaaksi ja soidinpaikasta tulee näyttelyalue. Mikä on syynä tähän uuteen näytökseen?

Voittaja on . . .

Sillä välin kun koiraat riitelevät metsäaukealla, muutamat vaatimattoman väriset linnut korjailevat hiljakseen pesiään läheisen kivikon suojaisissa syvennyksissä. Aivan oikein, ne ovat oranssiharjakotinganaaraita. Toisin kuin uros naaras ei pääsisi lintujen kauneuskilpailun viimeiselle kierrokselle. Se on, kuten tutkija David Snow kirjoittaa tahdikkaasti, ”hyvin erilainen lintu”. Sen päässä on pieni kruunu, ”koiraan mahtavan töyhdön kitukasvuinen versio, joka vain saa sen pään näyttämään hiukan hullunkuriselta”. Naaraan lyhyet jalat ja leveät jalkaterät kannattavat sen likaisenruskeata ruumista, joka on ”melko tukeva ja kömpelö”.

Viidakkokeikareidemme mielestä se on kuitenkin voittaja. Kun se liitelee soidinpaikan yläpuolelle ojentautuville oksille ja päästää kimeän kiijuu-huudon, se saa kaikki oranssihöyheniset päät kääntymään ja antaa sysäyksen näytökselle, joka on ”yksi lintumaailman kiinnostavimpia ja vaikuttavimpia soidintanssiesityksiä” (The Life and Mysteries of the Jungle). Mitä tapahtuu? Tutkija Trail sanoo, että heti kun koiraat näkevät vilauksenkin naaraasta, ”koko soidinpaikka täyttyy väristä, liikkeistä ja äänistä” kunkin koiraan yrittäessä jättää toiset varjoonsa ja herättää vierailijan huomion. Seuraavaksi koiraat hyppäävät tömähtäen ja raakkuen oksiltaan omalle alueelleen. Niiden siiveniskut herättävät naaraan huomion ja lisäksi puhdistavat alueen pudonneista lehdistä. Sitten meteli yhtäkkiä lakkaa. On koittanut ratkaiseva hetki.

Jokainen koiras taivuttaa itsensä kyyryyn, pöyhistää höyhenensä täyteen mittaansa ja jähmettyy paikoilleen kuin vaipuen transsiin. Koiraan levitetty töyhtö peittää sen nokan samalla kun sen pörhistetyt höyhenet kätkevät sen ruumiin muodon ja saavat sen näyttämään maahan pudonneelta oranssilta kukalta. ”Soitimella oleva oranssiharjakotinga on niin eriskummallisen näköinen, että sitä on ensi silmäyksellä vaikea uskoa linnuksi”, sanotaan eräässä tietolähteessä.

Naaras osaa kyllä erottaa kukan kosijasta ja laskeutuu kohti kolmea tai neljää äänetöntä koirasta, jotka pysyvät kyyryssä ja selkä käännettynä naaraaseen päin. Niiden pää on kuitenkin kallellaan siten että toinen silmä katsoo ylös kohti palkintoa. Kuluu useita minuutteja ennen kuin naaras on tehnyt ratkaisunsa, mutta lopulta se valitsee voittajan. Se asettuu suosikkinsa taakse, hypähtää sitä kohti, kyyristyy eteenpäin ja nokkii sen siipihöyhenten untuvaisia reunoja, ja silloin koiras herää taas eloon. Ne parittelevat koiraan alueella tai läheisellä oksalla. Sen jälkeen naaras lentää pois. Se palaa usein saman koiraan luo seuraavan pesimäkauden lähestyessä.

Koiras unohtaa naaraan kokonaan seuraavaan paritteluaikaan saakka eikä välitä myöskään hoitaa jälkeläisiä. Huolettomana se valmistautuu seuraavaan näytökseen sillä välin kun naaras kasvattaa yksin perheen. Olet oikeassa siinä, että tämä kuulostaa epäoikeudenmukaiselta työnjaolta, mutta naaraalle ja sen poikasille on oikeastaan parempi, että koiras pysyy poissa. Olisihan se, että antaisi oranssinvärisen linnun tepastella pesänsä ympärillä, yhtä järjetöntä kuin piilopaikkansa mainostaminen neonvaloilla.

Uusi sukupolvi

Naaraan yksitoikkoisen värinen höyhenpuku on täydellinen suojaväri kahdelle täplikkäälle, rusehtavalle munalle, jotka se munii mudasta tehtyyn suureen pesään, joka on liimattu kallioseinämään linnun syljellä. Kun emo on hautonut munia neljä viikkoa, poikaset kuoriutuvat. Vaikkeivät ne ole syntyessään mitään kaunokaisia, ne ovat hyvin varustettuja selviytymään pesässäoloajastaan. Tutkija Trail selittää, että kohta kuoriuduttuaan poikaset tarttuvat terävällä nokalla pesän vuoraukseen ja roikkuvat siinä vahvoilla jaloillaan aina kun emolintu yrittää löytää jalansijaa.

Emolintu ruokkii poikasia ahkerasti hedelmillä ja toisinaan hyönteisillä tai sisiliskoilla. Vuoden kuluttua nuoren koiraan höyhenpuku on yhä ruskea, mutta sen päässä komeilee jo pieni töyhtö. Kaksivuotiaana koiraan ruskeiden höyhenten tilalle kasvaa kullanoranssi höyhenpuku, joka muuttaa sen, kuten eräs luonnontutkija sanoi, ”yhdeksi maailman kauneimmista linnuista”.

Siitä huolimatta, että oranssiharjakotingan metsäkotia tuhotaan, luonnonystävät toivovat, ettei ihminen riistä tältä värikkäältä Amazonin esiintyjältä mahdollisuutta jatkaa kiehtovaa elämän tanssiaan.

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 17]

Oranssiharjakotingan henkilökortti

Tieteellinen nimi: Rupicola rupicola eli ’kivikon asukas’

Heimo: kotingat

Levinneisyysalue: Etelä-Amerikan pohjoisosa, Amazonin allas ja sen ympäristö

Pituus: noin 30 senttimetriä

Pesä: tehty kasviaineksista ja mudasta ja liimattu yhteen syljellä; painaa 3,9 kiloa

Poikaset: tavallisesti kaksi munaa vuodessa; haudonta-aika 27–28 vuorokautta – ”pisimpiä, mitä varpuslinnuilla tiedetään olevan”

[Kartat s. 16]

(Ks. painettu julkaisu)

Oranssiharjakotingan asuinaluetta

ETELÄ-AMERIKKA

[Lähdemerkintä]

Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.

[Kuvan lähdemerkintä s. 15]

Kenneth W. Fink/Bruce Coleman Inc.