Rasvaruukun opetus
Sodan kauhut ovat varhaisimpia muistojani, erityisesti tapahtumat, jotka sattuivat paetessamme henkemme edestä toisen maailmansodan loppuvaiheessa, jolloin olin vasta neljävuotias. Seitsenhenkinen perheemme oli asunut Itä-Preussissa, joka oli tuolloin osa Saksaa.
TUIJOTIN kammottavaan pimeyteen ja kuuntelin lähenevää venäläisten pommikoneiden laivuetta. Yhtäkkiä sokaisevan kirkkaat liekit ja korvia huumaavat räjähdykset sytyttivät muutaman sadan metrin päässä olevat polttoainetankit tuleen. Juna, jossa olimme, huojui raiteillaan, ja ihmiset kiljuivat. Pian pommikoneet kuitenkin lähtivät ja matkamme jatkui.
Erään toisen kerran heräsin katkonaisesta unesta ja näin kirkuvan naisen yrittävän päästä ulos karjavaunusta, jossa matkustimme. Isä esti hänen aikeensa ja kiskoi hänet takaisin sisään. Nainen oli nukahtanut oven viereen lapsi sylissään. Hän huomasi herätessään, että lapsi oli paleltunut kuoliaaksi. Sitten miehet heittivät ruumiin ulos lumeen, ja surun murtama äiti yritti avata oven ja hypätä pois kyydistä kuollakseen lapsensa kanssa.
Jotta olisimme pystyneet taistelemaan äärimmäistä kylmyyttä vastaan, keskelle karjavaunuamme oli pantu kamiina. Vaunun toisessa päässä oli pieni määrä puita, joita käytettiin säästeliäästi perunoiden keittämiseen. Perunat palvelivat myös vuoteinamme, koska niiden päällä nukkuminen tarjosi meille jonkin verran suojaa vaunun jäisten lattialautojen kylmyyttä vastaan.
Miksi me pakenimme henkemme edestä? Miten perheemme selviytyi elossa kuukausien ajan pakolaisina? Minäpä kerron.
Juutalainen perintö
Synnyin – nuorimpana viidestä lapsesta – 22. joulukuuta 1940 Lyckissä Itä-Preussissa (nykyään Elk, Puola). Uskonnollinen vaino oli pakottanut juutalaiset esi-isäni lähtemään Saksasta 1700-luvun jälkipuoliskolla. He muuttivat Venäjälle erään historian suuren joukkomuuton yhteydessä. Sitten vuonna 1917 juutalainen isoisäni pakeni Venäjän juutalaisvainoja ja muutti Itä-Preussiin kylästään läheltä Volgaa.
Isoisä hankki Saksan kansalaisuuden, ja Itä-Preussi tuntui sopivalta turvapaikalta. Ne, joilla oli juutalainen etunimi, ottivat itselleen arjalaisen nimen. Siksi isäni Friedrich Salomon tuli tunnetuksi Fritzinä. Äiti puolestaan oli preussilainen. Hän ja isä, joka oli muusikko, menivät naimisiin vuonna 1929.
Vanhempieni elämä näytti olevan täynnä onnea ja toivoa. Isoäiti Fredericke ja isoäidin äiti Wilhelmine (äidin puolelta) omistivat suurehkon maatilan, joka oli vanhemmilleni ja meille lapsille kuin toinen koti. Musiikilla oli perhe-elämässämme tärkeä sija. Äiti soitti rumpuja isän tanssiorkesterissa.
Natsimiehitys
Vuonna 1939 poliittiselle taivaalle alkoi kerääntyä uhkaavia pilviä. Adolf Hitlerin niin sanottu lopullinen ratkaisu juutalaisongelmaan alkoi huolestuttaa vanhempiani. Me lapset emme olleet selvillä juutalaisesta perinnöstämme, ja saimme tietää siitä vasta sitten, kun äiti kuoli vuonna 1978, yhdeksän vuotta isän kuoleman jälkeen.
Jotta kukaan ei olisi epäillyt, että isä oli juutalainen, hän liittyi Saksan armeijaan. Aluksi hän palveli soittokunnassa. Mutta joku, joka ilmeisesti tiesi hänen taustastaan, kertoi hänen olevan juutalainen, ja niinpä koko perhettämme kuulusteltiin ja meidät valokuvattiin. Natsiasiantuntijat yrittivät ratkaista, oliko meillä juutalaisia piirteitä vai ei. Meidän on täytynyt näyttää heidän mielestään tarpeeksi arjalaisilta, koska meitä ei onneksi pidätetty eikä vangittu.
Kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, pelko alkoi hallita ennen niin rauhallista seutuamme. Äiti halusi heti muuttaa turvallisemmalle alueelle, mutta natsiviranomaiset estivät perhettämme pakkokeinoin. Kun venäläiset joukot sitten tunkeutuivat kohti Itä-Preussia kesällä 1944, saksalaiset päättivät evakuoida Lyckin lähialueineen. Eräänä heinäkuun päivänä meille annettiin vain kuusi tuntia aikaa lähteä kotoa.
Joukkolähtö pakokauhun vallassa
Äiti oli sokissa. Mitä ottaa mukaan? Minne mennä? Millä matkustaa? Tulisimmeko koskaan takaisin? Kukin perhe pystyi ottamaan tavaraa mukaansa vain hyvin rajoitetusti. Äiti valitsi viisaasti perustarvikkeita – muun muassa suuren saviruukullisen lihan paistinrasvaa, jossa oli pekoninpalasia – juuri sen verran kuin jaksoimme mukavasti kantaa. Toiset perheet päättivät ottaa arvokkaita tavaroitaan.
Lokakuun 22. päivänä 1944 venäläiset joukot tunkeutuivat Itä-Preussiin. Eräs kirjoittaja selitti: ”Oli aivan luonnollista, että venäläissotilailla, jotka olivat nähneet omia perheitään teurastettavan ja omia kotejaan ja satojaan poltettavan, oli varmasti tilit selvitettävänä.” Hävitys järisytti koko Itä-Preussia, ja ihmiset pakenivat pakokauhun vallassa.
Asuimme tuolloin pakolaisina lännempänä Itä-Preussissa. Ainoan pakoreitin näytti nyt tarjoavan Itämeri, joten ihmiset pakenivat Danzigin satamakaupunkiin (nykyään Gdańsk, Puola). Siellä olevia aluksia otettiin sotilaskäyttöön kiireellisiä pelastusoperaatioita varten. Perheemme myöhästyi junasta, jonka piti viedä meidät Wilhelm Gustloff -nimiseen matkustajalaivaan, joka lähti Gdyniasta läheltä Danzigia 30. tammikuuta 1945. Saimme myöhemmin kuulla, että venäläiset torpedot upottivat tuon laivan ja että noin 8000 matkustajaa menehtyi hyiseen veteen.
Koska meren kautta ei päässyt pakenemaan, suuntasimme kohti länttä. Isä oli lyhyellä lomalla armeijasta ja oli siksi mukanamme osan junamatkaa, jota alussa kuvailin. Pian hänen täytyi palata sotapalvelukseen, ja me jatkoimme pitkää, vaarallista matkaa keskenämme. Äiti vartioi rasvaruukkua ja annosteli siitä pienen määrän kerrallaan. Rasva täydensi matkan varrelta keräämiämme ruoantähteitä, mitä ne sitten olivatkin, ja piti meidät hengissä läpi pitkän, kylmän talven. Tuo rasvaruukku osoittautui arvokkaammaksi kuin kaikki kulta tai hopea!
Lopulta saavuimme Stargardin kaupunkiin, missä saksalaiset sotilaat ja Punainen Risti olivat pystyttäneet keitonjakelupisteen lähelle rautatieasemaa. Hyvin nälkäisestä lapsesta tuo keitto tuntui taivaalliselta. Aikanaan pääsimme Hampuriin Saksaan nälkäisinä ja nääntyneinä mutta kiitollisina siitä, että olimme elossa. Meidät pantiin maatilalle Elben lähelle venäläisten ja puolalaisten sotavankien kanssa. Kun sota loppui Euroopassa 8. toukokuuta 1945, tilanteemme oli hyvin epävarma.
Elämä pakolaisina
Amerikkalaiset olivat ottaneet isän vangiksi, ja he kohtelivat häntä hyvin, varsinkin saatuaan tietää hänen olevan muusikko. He hyödynsivät hänen musiikillisia taitojaan viettäessään itsenäisyyspäivää. Pian tämän jälkeen hän onnistui pakenemaan ja matkustamaan Hampuriin, missä tapasimme onnellisesti uudelleen. Asetuimme asumaan pieneen mökkiin, ja pian molemmat isoäitimme saapuivat sinne turvallisesti ja saattoivat liittyä joukkoomme.
Jonkin ajan kuluttua paikalliset asukkaat, oma luterilainen kirkkomme mukaan lukien, alkoivat kuitenkin harmitella suurta pakolaisten määrää. Eräänä iltana pappi kävi tapaamassa perhettämme. Vaikutti siltä, että hän loukkasi meitä tahallaan esittämällä alentavan huomautuksen asemastamme pakolaisina. Isä, vankkarakenteinen mies, raivostui ja hyökkäsi saarnaajan kimppuun. Äiti ja isoäidit pidättelivät isää. Mutta sitten isä nosti papin ilmaan, kantoi hänet ovelle ja työnsi ulos. Siitä lähtien isä ei sallinut puhuttavankaan uskonnosta hänen kattonsa alla.
Pian tämän välikohtauksen jälkeen isä pääsi töihin Saksan rautateille ja me muutimme Hampurin laitamille, missä asuimme käyttämättömässä junavaunussa. Myöhemmin isä rakensi meille vaatimattoman kodin. Mutta pakolaisviha jatkui, ja pikkulapsena jouduin monesti paikkakunnan lasten fyysisen ja henkisen väkivallan kohteeksi.
Perheemme valitsee uskontonsa
Lapsena nukuin samassa huoneessa kahden isoäitini kanssa. Isän määräyksistä huolimatta he kumpikin puhuivat minulle usein Jumalasta, lauloivat virsiä ja lukivat Raamattujaan, kun isä oli poissa. Hengellinen kiinnostukseni heräsi. Niinpä kymmenvuotiaana aloin käydä sunnuntaisin kävellen kirkossa, jonne oli matkaa yhteen suuntaan noin yksitoista kilometriä. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olin pettynyt, kun monet niistä kysymyksistä, joita esitin, jäivät vaille minua tyydyttävää vastausta.
Sitten vuoden 1951 kesällä siististi pukeutunut mies koputti oveamme ja tarjosi äidille Vartiotorni-lehteä. ”Vartiotorni auttaa ymmärtämään Jumalan valtakuntaa”, hän sanoi. Sydämeni hypähti, sillä juuri sitä kaipasin. Äiti kieltäytyi lehdestä ystävällisesti, epäilemättä siitä syystä, että isä vastusti uskontoa. Minä vetosin kuitenkin äitiin niin, että hän heltyi ottamaan lehden minulle. Jonkin ajan kuluttua Ernest Hibbing palasi ja jätti kirjan ”Olkoon Jumala totinen”.
Noihin aikoihin isälle sattui työpaikalla onnettomuus ja häneltä murtui jalka. Tämä merkitsi sitä, ettei hän joutui suureksi harmikseen pysymään kotipiirissä. Vaikka hänen jalkansa oli kipsissä, hän pystyi liikkumaan ontuen. Kummastelimme, miksi hän katosi aina päivän mittaan ja ilmaantui paikalle vain ruoka-aikoina. Sitä jatkui koko viikon. Huomasin, että aina kun isä katosi, katosi myös minun kirjani. Sitten eräällä aterialla isä sanoi minulle: ”Jos se mies tulee uudelleen, haluan tavata hänet!”
Kun veli Hibbing palasi, hämmästykseksemme isä läjäytti kirjan pöytään ja sanoi: ”Tämä kirja on totuus!” Raamatuntutkistelu aloitettiin heti, ja aikaa myöten muut perheenjäsenet tulivat tutkisteluun mukaan. Veli Hibbingistä tuli luotettu neuvonantajani ja todellinen ystäväni. Pian minut erotettiin pyhäkoulusta, koska yritin kertoa muille uusista uskonkäsityksistäni. Niinpä erosin luterilaisesta kirkosta.
Heinäkuussa 1952 aloin osallistua rakkaan ystäväni kanssa Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamiseen talosta taloon. Joka sunnuntai veli Hibbing neuvoi minua kuuntelemaan huolellisesti, miten hän esitti asian asukkaille. Joidenkin viikkojen kuluttua hän osoitti suurta korttelia ja sanoi: ”Sinä saat käydä nuo kaikki yksinäsi.” Aikanaan voitin hermostuneisuuteni, ja ihmisten kanssa keskusteleminen ja raamatullisen kirjallisuuden levittäminen luonnistui minulta hyvin.
Olin pian pätevä menemään kasteelle Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Sekä isä että minut kastettiin 29. maaliskuuta 1953, ja myöhemmin samana vuonna kastettiin myös äiti. Lopulta kaikki perheenjäsenemme kävivät kasteella, myös sisareni Erika, veljeni Heinz, Herbert ja Werner sekä hyvin rakkaat isoäitimme, jotka olivat tuolloin pitkälti yli kahdeksankymmenen. Sitten tammikuussa 1959 ryhdyin tienraivaajaksi, joiksi kokoaikaisia sananpalvelijoita kutsutaan.
Palvelusta uudessa maassa
Isä oli aina kehottanut minua lähtemään Saksasta, ja näin jälkeenpäin uskon, että se johtui hänen jatkuvasta antisemitismin pelostaan. Anoin pääsyä siirtolaiseksi Australiaan toivoen, että se olisi astinlauta lähetyspalvelukseen Papua-Uudessa-Guineassa tai jollakin muulla Tyynenmeren saarella. Veljeni Werner ja minä saavuimme yhdessä Melbourneen Australiaan 21. heinäkuuta 1959.
Muutaman viikon kuluttua tapasin Melva Petersin, joka palveli kokoaikaisena sananpalvelijana Footscrayn seurakunnassa, ja avioiduimme vuonna 1960. Meitä siunattiin kahdella tyttärellä, jotka myös oppivat rakastamaan Jehova Jumalaa ja vihkivät elämänsä hänelle. Olemme kovasti yrittäneet pitää elämämme yksinkertaisena ja järjestyksellisenä, jotta voisimme perheenä tavoitella täysipainoisemmin hengellisiä päämääriä. Melva palveli tienraivaajana monet vuodet, kunnes terveysongelmat tulivat esteeksi. Toimin tätä nykyä vanhimpana ja tienraivaajana Belconnenin seurakunnassa Canberran kaupungissa.
Varhaislapsuuden kokemukseni ovat opettaneet minua olemaan iloinen Jehovan huolenpidosta ja tyytyväinen siihen. Äidin rasvaruukku opetti minut ymmärtämään, että elossa säilyminen riippuu, ei kullasta eikä hopeasta, vaan elämän välttämättömyyksistä ja, mikä vielä tärkeämpää, Jumalan sanan Raamatun tutkimisesta ja sen opetuksen soveltamisesta (Matteus 4:4).
Jeesuksen äidin Marian syvälliset sanat pitävät tosiaan paikkansa: ”[Jehova] on täysin tyydyttänyt nälkäisiä hyvyyksillä ja lähettänyt rikkaita tyhjinä pois.” (Luukas 1:53.) Olen onnellinen siitä, että voin laskea 47 sukulaiseni, seitsemän lastenlastani mukaan lukien, vaeltavan Raamatun totuuden tietä (3. Johanneksen kirje 4). Melva ja minä odotamme sekä heidän kaikkien että monien hengellistenkin lastemme ja lastenlastemme kanssa suurenmoista tulevaisuutta, jolloin olemme turvassa Jehovan hellässä huolenpidossa, sekä muiden rakkaidemme suurta jälleennäkemistä, kun heidät herätetään kuolleista. (Kertonut Kurt Hahn.)
[Kuva s. 21]
Venäläiset joukot etenemässä Itä-Preussissa vuonna 1944
[Lähdemerkintä]
Sovfoto
[Kuva s. 23]
Veljeni Heinz, sisareni Erika, äiti, veljeni Herbert ja Werner sekä minä edessä
[Kuva s. 24]
Vaimoni Melvan kanssa
[Kuva s. 24]
Tällainen rasvaa täynnä oleva ruukku piti meidät hengissä