Tasmania – pieni saari, ainutlaatuinen kertomus

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

”KOSKA kohtasimme Etelämeressä ensimmäiseksi tämän maan eikä mikään muu Euroopan maa sitä tunne, olemme antaneet sille nimen Anthoony van Diemenslandt arvoisan kenraalikuvernöörimme kunniaksi.” Näin sanoi hollantilainen Abel Tasman 25. marraskuuta 1642, päivän kuluttua siitä, kun hän oli saanut näkyviin Tasmanian saaren, Australian toiseksi vanhimman osavaltion.a Tasman ei nähnyt ihmisiä, mutta hän näki kaukaisten nuotioiden savun ja sen, miten läheisiin puihin oli hakattu lovia puolentoista metrin välein. Hän kirjoitti, että niillä, ketkä noita lovia sitten tekivätkin, oli epätavallinen menetelmä kiivetä tai he olivat jättiläisiä! Nuo lovet olivat todellakin kiipeämistä varten.

Sen jälkeen Van Diemenin maa katosi merten tutkimusmatkailijoiden matkakertomuksista 130 vuodeksi, kunnes ranskalainen Marion du Fresne ja englantilainen Tobias Furneaux kävivät siellä. Kapteeni James Cook saapui vuonna 1777 ja pääsi Du Fresnen tavoin kosketukseen saaren ainutlaatuisen kansan, aboriginaalien, kanssa. Hänen käyntinsä oli kuitenkin erään murhenäytelmän alku: ”Joillekin kansoille – – [Cook] avasi tien sivistyksen ja uskonnon saapumiselle, [mutta] tälle rodulle [aboriginaaleille] hän oli kuoleman sanansaattaja”, sanoo John West kirjassaan The History of Tasmania. Mikä johti näin surulliseen lopputulokseen?

Tasmaniasta tulee ”imperiumin vankila”

Karkotus tai maanpako oli brittiläisten tapa rangaista, ja Tasmaniasta tuli yksi Britannian rangaistussiirtoloista. Vuosina 1803–52 noin 67500 miestä, naista ja jopa lasta – joista jotkut olivat vasta seitsenvuotiaita – karkotettiin Englannista Tasmaniaan rikoksista, jotka vaihtelivat aina rukouskirjojen varastamisesta raiskaukseen. Useimmat tuomituista työskentelivät kuitenkin uudisasukkaiden alaisuudessa tai hallituksen hankkeissa. Eräässä Australiaa käsittelevässä tietosanakirjassa sanotaan: ”Alle kymmenen prosenttia – – näki rangaistussiirtolan sisältäpäin, ja monet, jotka joutuivatkin sinne, olivat siellä vain lyhyitä aikoja.” (The Australian Encyclopaedia.) Tasmaninniemellä sijaitseva Port Arthur oli pääasiallisin rangaistussiirtola, mutta pahimmat vangit lähetettiin Macquarie Harbouriin, joka muistetaan paikkana, joka on ”omistettu kiduttamisen perinteelle”. Sataman kapea suu sai uhkaavan nimen Helvetin portit.

Kirjassaan This Is Australia tohtori Rudolph Brasch kertoo vielä eräästä tärkeästä piirteestä, joka koskee tätä lapsen kengissä ollutta siirtokuntaa – sen hengellisyydestä, tai oikeastaan sen puuttumisesta. Hän kirjoittaa: ”Alusta lähtien Australiassa [johon tietenkin luetaan myös Tasmania] laiminlyötiin uskontoa ja se jätettiin huomiotta, ja useimmiten vallanpitäjät käyttivät ja väärinkäyttivät sitä omaksi edukseen. Siirtokunta perustettiin ilman rukousta, ja ensimmäinen jumalanpalvelus Australian maaperällä pidettiin ilmeisesti puolivahingossa.” Sillä aikaa kun Pohjois-Amerikan uudisasukkaat rakensivat kirkkoja, ”eteläisen maailman varhaiset asuttajat polttivat ensimmäisen kirkkonsa päästäkseen kirkossakäynnin yksitoikkoisuudesta”, sanotaan kirjassa The History of Tasmania.

Tämä valmiiksi epäterve moraali turmeltui entisestään rommin runsauden vuoksi. Niin tavallisille ihmisille kuin sotilaille rommi oli ”varma tie vaurauteen”, sanoo historioitsija John West.

Ruoasta oli kuitenkin aika ajoin puutetta. Tällaisina aikoina vapautetut rangaistusvangit ja uudisasukkaat metsästivät tuliaseilla samaa riistaa kuin aboriginaalit keihäillä. Ymmärrettävästi syntyi jännitteitä. Lisätään tähän tulenarkaan tilanteeseen vielä valkoisten ylemmyydentunto, rommin runsaus ja yhteensovittamattomat kulttuurierot. Eurooppalaiset merkitsivät rajoja ja rakensivat aitoja; aboriginaalit metsästivät ja keräilivät vaellellessaan paikasta toiseen. Tarvittiin vain pieni kipinä.

Eräs kansa häviää

Kipinä ilmaantui toukokuussa vuonna 1804. Luutnantti Mooren johtama aseistautunut joukko tulitti syyttä metsästämässä ollutta suurta aboriginaalien ryhmää, johon kuului miehiä, naisia ja lapsia – tappaen ja haavoittaen monia. ”Musta sota” oli alkanut: keihäät ja kivet luoteja vastaan.

Monet eurooppalaiset kavahtivat aboriginaalien teurastusta. Kuvernööri Sir George Arthur oli niin ahdistunut, että hän ilmaisi halukkuutensa mennä melkein miten pitkälle tahansa hyvittääkseen ne vahingot, joita hallitus oli vasten tahtoaan aiheuttanut aboriginaaleille. Tämän vuoksi hän pani alulle järjestelyn heidän ”yhteen keräämisekseen” ja ”sivistämisekseen”. Erään kampanjan puitteissa, jota kutsuttiin ”Mustaksi linjaksi”, noin 2000 sotilasta, uudisasukasta ja rangaistusvankia eteni takametsien läpi ahdistaakseen aboriginaalit nurkkaan, jotta heidät voitaisiin siirtää asumaan johonkin turvalliseen paikkaan. Mutta tehtävä epäonnistui surkeasti: he saivat kiinni yhden naisen ja yhden pojan. Huomattava metodisti George A. Robinson otti johdon erään sovinnollisemman menettelytavan toteuttamisessa, ja se toimi. Aboriginaalit luottivat häneen ja hyväksyivät hänen tarjouksensa siirtyä asumaan Flindersinsaarelle Tasmanian pohjoispuolelle.

Kirjassaan A History of Australia Marjorie Barnard sanoo Robinsonin saavutuksesta: ”Vaikka hän luultavasti oli tästä melko epätietoinen, hänen sovitteluratkaisunsa oli todellisuudessa kuin Juudaksen suudelma. Kovaosaiset syntyperäiset asukkaat eristettiin Flindersinsaarelle Bassinsalmeen valvojansa Robinsonin kanssa. He riutuivat ja kuolivat.” Väkisin tehdyt muutokset elämäntyylissä ja ruokavaliossa jatkoivat siitä, mihin musketit olivat jääneet. Eräs lähde sanoo, että ”viimeinen puhdasverinen Tasmanian alkuperäisasukas oli Fanny Cochrane Smith, joka kuoli Hobartissa vuonna 1905”. Asiantuntijoilla on tästä eriäviä mielipiteitä. Jotkut viittaavat Truganiniin, naiseen, joka kuoli Hobartissa vuonna 1876, toiset erääseen Kangaroosaarella asuneeseen naiseen, joka kuoli vuonna 1888. Tasmanian alkuperäisasukkaiden sekaveriset jälkeläiset elävät ja voivat hyvin nykyään. Nämä tapahtumat voidaan lisätä ihmiskunnan väärinkäytösten loppumattomaan luetteloon, ja siksi tätä ajanjaksoa on osuvasti kutsuttu ”osavaltion suurimmaksi murhenäytelmäksi”. Lisäksi se korostaa Raamatun totuutta siitä, että ”ihminen on hallinnut ihmistä hänen vahingokseen” (Saarnaaja 8:​9).

Näkyvien vastakohtien Tasmania

Nykyään tuskin tietäisit tämän kauniin saaren myrskyisästä historiasta, ellet kävisi museoissa, kirjastoissa tai vankiloiden raunioilla. Tasmania sijaitsee suunnilleen yhtä kaukana päiväntasaajasta etelään kuin Rooma, Sapporo ja Boston siitä pohjoiseen. Ja samoin kuin sen historia myös sen luonto koostuu jyrkistä vastakohdista, vaikka mikään paikka saarella ei ole 115:tä kilometriä kauempana merestä.

Tasmanian pinta-alasta 44 prosenttia on metsää ja 21 prosenttia luonnonpuistoaluetta. Tällaiset prosenttiosuudet ovat harvinaisia! Tasmaniasta kertovan kirjan The Little Tassie Fact Book mukaan ”Länsi-Tasmanian maailmanperintöalue on yksi maailman viimeisistä suurista, koskemattomista lauhkeiden seutujen erämaa-alueista”. Vesi- ja lumisateista täyttyvät, taimenia kuhisevat järvet, joet ja vesiputoukset ravitsevat metsiä, joissa kasvaa mäntyjä, eukalyptuksia, myrttikasveja, akaasiapuita sekä monia muita puita.b Ei ole ihme, että keskiylängön tasangot ja sen usein lumen peitossa olevat huiput tarjoavat näkymiä, jotka vetävät puoleensa luonnonystäviä yhä uudelleen.

Mutta maailmanperinnöksi julistamista ei saatu taistelematta. Ja ympäristöstä kiinnostuneiden ihmisten tunteet kuohuvat yhä heidän vastustaessaan niiden etuja, jotka harjoittavat kaivostoimintaa tai paperinvalmistusta tai tuottavat vesivoimaa. Kuumaisemaa muistuttava kaivoskaupunki Queenstown on kolkko muistutus luonnonvarojen ajattelemattoman hyödyntämisen seurauksista.

Alkuperäinen eläimistö on myös kärsinyt, varsinkin pussihukka eli tasmaniantiikeri, koiraa muistuttava kellanruskea pussieläin. Tummat poikkiraidat sen selässä ja takaruumiissa ovat syynä nimeen tiikeri. Valitettavasti tämä laiha ja arka lihansyöjä pääsi siipikarjan ja lampaiden makuun. Siitä luvattiin tapporaha, joten se kuoli sukupuuttoon vuoteen 1936 mennessä.

Toinen ainutlaatuinen tasmanialainen pussieläin on pussiahma eli pussipiru, jolla ei ole vaaraa kuolla sukupuuttoon. Käyttämällä voimakkaita leukojaan ja hampaitaan tämä jäntevä haaskaeläin, joka painaa kuudesta kahdeksaan kiloa, voi syödä kuolleen kengurun kalloineen päivineen.

Tasmania on myös hyvin tunnettu lyhytpyrstöliitäjästään eli karitsalinnusta. Aloitettuaan matkansa Tasmaninmereltä ja kierrettyään käytännöllisesti katsoen koko Tyynenmeren se palaa joka vuosi samaan hiekkaiseen pesäonkaloon – saavutus, joka tosiaan tuo kunniaa sen Suunnittelijalle ja Luojalle.

Sen yöllisen pesimäpaikan lähellä elää eräs toinen lintu, joka ”lentää” veden alla: ihastuttava, kilon painoinen, pieninokkainen höyhenpallero, jota kutsutaan pikkupingviiniksi eli sinipingviiniksi. Tämä pingviineistä pienin on niistä myös meluisin! Sen esitysten voima vaihtelee, niin että ääntely ja liikehdintä kiihtyvät toisinaan äärimmilleen. Kun pariskunta on romanttisella tuulella, puolisot saattavat jopa esittää dueton vakuuttaakseen kiintymystään toisiaan kohtaan. Surullista kyllä monien kohtaloksi koituvat kalaverkot, öljyvahingot sekä ruoaksi luullut muoviesineet tai se, että ne joutuvat koirien ja villikissojen hampaisiin.

Saaren rauhallisempi puoli

Katsotpa pohjoiseen tai itään keskiylängön reunalta, niin näet Tasmanian mukavamman puolen: kynnettyjä, suklaanruskeita peltoja, mutkittelevia jokia ja puroja, puiden reunustamia katuja ja smaragdinvihreitä laitumia, joita lampaat ja karja täplittävät. Tammikuun aikoihin laventelia viljelevät maatilat, jotka sijaitsevat lähellä pohjoista Lilydalen kaupunkia, lisäävät tähän mosaiikkimaiseen maalaismaisemaan hennon liilan värin sekä hurmaavia tuoksuja.

Molemmin puolin Derwentjokea, niiden omenapuutarhojen läheisyydessä, joiden perusteella Tasmania sai nimen Omenasaari, levittäytyy noin 182000 asukkaan pääkaupunki Hobart. Sitä hallitsee suuri ja synkkä Mount Wellington, jonka huippu kohoaa 1270 metrin korkeuteen. Kirkkaana päivänä tältä usein lumihuippuiselta vuorelta voi ihailla alhaalla sijaitsevaa kaupunkia lintuperspektiivistä. Hobart on tosiaan kulkenut pitkän matkan vuodesta 1803, jolloin luutnantti John Bowen ja hänen 49 hengen joukkonsa, josta 35 oli rangaistusvankeja, rantautuivat Risdon Covessa. Kanvastipurjeet ja nitisevä puu kuuluvat tosiaan menneisyyteen, mutta kerran vuodessa rankka Sydneystä Hobartiin purjehdittava kilpailu suo häivähdyksen merenkulun alkuajoista, kun värikkäät spinaakkerit ja virtaviivaiset laivanrungot kiitävät hurraavien joukkojen editse itse Hobartin kaupunkiin.

Vainon maasta hengelliseksi paratiisiksi

Geoffrey Butterworth, eräs niistä 2447 ihmisestä, jotka olivat läsnä vuonna 1994 Jehovan todistajien ”Jumalanpelon” piirikonventissa Launcestonissa, kertoilee menneistä ajoista: ”Muistan, kun koko Tasmaniassa ei ollut kuin 40 todistajaa.” Nykyään siellä on noin 26 seurakuntaa ja 23 valtakunnansalia.

”Ajat eivät aina kuitenkaan olleet niin hyviä”, Geoff lisää. ”Esimerkiksi vuonna 1938 Tom Kitto, Rod McVilly ja minä mainostimme kaikki rinta- ja selkäpuolella kannettavien mainosjulisteiden avulla raamatullista luentoa ’Katso tosiasioita suoraan silmiin’. Tuo väärän uskonnon kirvelevä paljastus oli määrä lähettää Lontoosta radioverkoston välityksellä. Kun liityin tovereitteni seuraan, eräs nuorisojoukko oli heidän kimpussaan. Ja poliisit vain katselivat! Juoksin auttamaan ja sain heti selkääni. Mutta eräs mies tarttui minua takaa paidastani ja raahasi minut pois. Sen sijaan että hän olisi lyönyt minua, hän karjaisi: ’Jättäkää heidät rauhaan!’ Sitten hän sanoi minulle vaivihkaa: ’Tiedän, kaveri, miltä tuntuu olla vainottu: olen irlantilainen.’”

Jehova siunasi noita varhaisia tienraivaajia, sillä nykyään Jumalan valtakunnan hyvä uutinen on tavoittanut tämän 452000 asukkaan saaren joka kolkan. Monet varhaisten rangaistusvankien ja aboriginaalien jälkeläiset odottavat kovasti sitä, että he voisivat toivottaa tervetulleiksi puhdistetun maan päälle ne kaikki ihmiset – musta- ja valkoihoiset – jotka kuolivat niin epäoikeudenmukaisella tavalla noina julmina alkuaikoina, sillä Raamattu lupaa ”ylösnousemuksen, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden” (Apostolien teot 24:​15). Muutos tulee olemaan niin perusteellinen, että ”entisiä ei enää palauteta mieleen, eivätkä ne [edes] nouse sydämeen” (Jesaja 65:​17).

[Alaviitteet]

[Kuvat/Kartat s. 25]

Ylhäällä: Cradle Mountain ja Lake Dove

Ylhäällä oikealla: pussiahma

Alhaalla oikealla: sademetsää Tasmanian lounaisosassa

Australia

TASMANIA

[Lähdemerkintä]

Pussiahma ja Tasmanian kartta: Department of Tourism, Sport and Recreation – Tasmania; Australian kartta: Mountain High Maps® Copyright © 1995 Digital Wisdom, Inc.