Dijjariduu ja sen kiehtovat rytmit

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

MENNÄÄNPÄ seuraamaan Australian alkuasukkaiden korroboria paikkaan, joka on vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Australian Pohjoisterritorion pääkaupungista Darwinista. Sen sijaan että korroboreja järjestettäisiin merkiksi heimosodan alkamisesta, niitä esitetään nykyään usein varta vasten turisteille. Juuri tällaiseen tilaisuuteen mekin aiomme mennä.

Esiintyjät, joiden ruumis on koristeltu kirkkain värein, seisovat hiljaa ja odottavat soittajien antavan merkin siitä, että he voivat aloittaa tanssinsa. Äkkiä musiikki alkaa ja voimakas, sykkivä rytmi rikkoo hämärän autiomaan rauhan. Tanssia säestetään lisäksi kalistimilla: kahdella lyhyellä puupalikalla, joita lyödään yhteen dijjariduulla soitettavan musiikin tahdissa.

Kovin monet muualla kuin Australiassa asuvat eivät ehkä ole kuulleet dijjariduuta, joka on ainoastaan Australian alkuasukkaiden käyttämä soitin. Se tehdään tavallisesti eukalyptuspuun ontosta oksasta, ja sen pituus vaihtelee yleensä metristä puoleentoista metriin. Soittaja istuu maassa sen alueen vieressä, jolla tanssi pääasiassa esitetään, ja puhaltaa dijjariduuhunsa, joka on yksinkertaisen näköinen mutta jännittävä soitin.

Ainutlaatuinen ääni

Vaikka dijjariduulla soitettavien sävelten korkeus ei juuri vaihtele – sitä sanotaan osuvasti ”pöriseväksi trumpetiksi” – sen avulla voidaan luoda monimutkaisia rytmejä ja trillejä. Hetken se soi kuin soolosoitin, mutta seuraavassa hetkessä sen ääni voi olla kuin täysikokoisen orkesterin, täynnä voimaa ja tunnetta.

Ennen kuin eurooppalaiset tulivat Australiaan parisataa vuotta sitten, dijjariduun tunsivat vain saarimantereen pohjoisosissa vaeltavat alkuasukkaat. Korroboreissa sillä säestettiin esityksiä, joissa näyteltiin tanssimalla alkuasukkaiden luomistaruja. Tuohon aikaan niitä, jotka osasivat soittaa dijjariduuta hyvin, arvostettiin suuresti, ja edelleenkin taitava soittaja on heimon keskuudessa kuuluisuus.

Taiturimaiset soittajat matkivat usein dijjariduun pää-äänien päälle lintujen ja muiden eläinten ääniä. He jäljittelevät taidokkaasti isonaurajan naurua, australialaisen villikoiran dingon haukuntaa, kyyhkysen pehmeää kujerrusta ja lukuisia muita ääniä.

Eräässä musiikkisanakirjassa kerrotaan dijjariduun soittajasta seuraavasti: ”Hänen ominaisuuksiaan ovat täsmällinen ja notkea kielen käyttö, erinomainen hengityksen hallinta ja loistava musiikkimuisti, ja hän pystyy painamaan huulensa täydellisen tiiviisti putken päähän. – – Vaikka – – [Australian alkuasukkaan] tekninen tietämys ja välineistö sekä materiaalit ovat puutteellisia ja vaikka suukappale, lehdykkä, vetoluisti ja sormiaukot ovat hänelle tuntemattomia käsitteitä, hän on tehnyt alkeellisesta välineestä virtuoosimaisen soittimen käyttämällä musikaalista lahjakkuutta ilmentävää mielikuvitusta ja fyysisiä taitoja, jotka ovat erittäin korkealla tasolla.” (The New Grove Dictionary of Music and Musicians.)

Epäilemättä dijjariduulla soitettavan musiikin huomattavin piirre on sen yhtäjaksoinen, pörisevä ääni. Vaikuttaa siltä kuin soittajalla olisi pohjattomat keuhkot, sillä musiikki saattaa jatkua yhtäjaksoisesti kymmenenkin minuuttia kerrallaan.

Dijjariduun valmistus

Soitinta rakentava alkuasukas etsii harjaantuneella silmällään tasangolta sopivan puun – mieluiten eukalyptuksen – jonka puuaines on kovaa. Vaikka pehmeämpääkin puuta voidaan käyttää, kova puu antaa ylivertaisen äänen. Puun täytyy kasvaa melko lähellä termiittikekoja, koska termiitit ovat dijjariduun rakennusinsinöörejä. Nämä soittimet tehdään oksista, jotka ne ovat kovertaneet ontoiksi.

Kun oksa on valittu, se leikataan halutun pituiseksi. Pituus määrää valmiin soittimen virityksen. Sitten oksa kuoritaan, uloin pintapuukerros vuollaan pois halkeilemisen estämiseksi ja sisäosa siistitään. Jos termiitit ovat syöneet ydintä riittävästi, reilunkokoisen kolikon pitäisi mahtua vierimään oksan läpi. Seuraavaksi on vuorossa koristelu, joka voi olla melko viehättävä. Mutta dijjariduu ei ole aivan vielä valmis soittamista varten.

Soittajan suuta ympäröivä iho ärtyisi nopeasti, koska se hankaa koko ajan puuta vasten. Siksi dijjariduun aukon ympärille levitetään mehiläisvahaa, jonka ansiosta pinta on sileä eikä ärsytä soittajan ihoa. Nykyään monet dijjariduut tehdään kuitenkin teollisesti ja usein pehmeästä puusta. Mutta tehdasvalmisteiset dijjariduut jäävät tavallisesti kauas aidon, kovasta puusta tehdyn soittimen ainutlaatuisesta äänenväristä ja täyteläisestä soinnista.

Kun siis korrobori päättyy ja trooppinen iltamme tähtitaivaan alla alkaa olla ohi, dijjariduu ei ole meille enää pelkkä harvinainen esine. Dijjariduun sävelten mieleenpainuva harmonisuus on tosiaan kunniaksi musiikkia rakastaville Australian alkuperäisasukkaille.

[Kuva s. 24]

Dijjariduu voi olla maalattu värikkääksi

[Kuva s. 25]

Australian alkuasukkaiden korrobori

[Kuvan lähdemerkintä s. 25]

Sivujen 24 ja 25 alkuasukkaat: Australian Northern Territory Tourist Commission