Uskonsotia Ranskassa

SUNNUNTAINA 1. maaliskuuta 1562 Guisen herttua ja hänen veljensä Kaarle, Lothringenin kardinaali – kaksi Ranskan katolilaisuuden kärkimiestä – olivat ratsastamassa aseellisine joukkoineen kohti Vassya, pikkukaupunkia joka sijaitsi Pariisin itäpuolella. He päättivät poiketa Vassyn kirkkoon osallistuakseen messuun.

Yllättäen he kuulivat uskonnollista laulua. Laulu kuului eräästä ladosta, johon oli kokoontunut useita satoja protestantteja jumalanpalvelukseen. Sotilaat tunkeutuivat sisään. Tätä seuranneen sekasorron aikana esitettiin solvauksia puolin ja toisin ja kiviä alkoi lentää. Sotilaat avasivat tulen. He tappoivat kymmeniä protestantteja ja haavoittivat satoja.

Mitkä tapahtumat johtivat tähän verilöylyyn? Miten protestantit reagoivat siihen?

Historiallisia taustatietoja

Ranska oli 1500-luvun ensimmäisen puoliskon aikana vauras ja väekäs maa. Samalla kun talous ja väestö kukoistivat, katolilaisuutta pyrittiin harjoittamaan aiempaa hengellisemmin ja veljellisemmin. Ihmiset halusivat, että kirkko olisi pikemminkin pyhä kuin rikas. Jotkut papit ja oppineet humanistit taistelivat korkea-arvoisten prelaattien väärinkäytöksiä ja alemman papiston epäpätevyyttä vastaan vaatimalla uskonnollisia uudistuksia. Eräs kirkonmies, joka ajoi kiihkeästi tällaisia uudistuksia, oli katolinen piispa Guillaume Briçonnet.

Hiippakunnassaan, Meaux’ssa, Briçonnet kannusti kaikkia lukemaan Raamattua. Hän jopa rahoitti uuden ranskankielisen käännöksen Raamatun kreikkalaisista kirjoituksista. Pian hän sai katolisen puhdasoppisuuden varjelijan, pariisilaisen Sorbonnen teologisen tiedekunnan, vihat niskoilleen, mikä esti hänen pyrkimyksensä. Piispa oli kuitenkin Ranskaa vuosina 1515–47 hallinneen kuninkaan, Frans I:n, suojeluksessa. Tuohon aikaan kuningas suosi uudistuksia.

Frans I suvaitsi kirkon arvostelua kuitenkin vain niin kauan, kun se ei uhannut yleistä järjestystä ja kansallista yhtenäisyyttä. Vuonna 1534 protestanttiset radikaalit kiinnittivät näkyville julisteita, joissa katolinen messu tuomittiin epäjumalanpalvelukseksi, ja he naulasivat tällaisen julisteen jopa kuninkaan makuuhuoneen oveen. Frans I teki tämän vuoksi täyskäännöksen ja käynnisti ankaran vainokampanjan.

Raakaa vainoa

Pian protestantteja poltettiin roviolla. Monet humanistit, heidän suosijansa ja alullaan olevan protestantismin kannattajat pakenivat maasta. Viranomaiset alkoivat sensuroida kirjoja ja valvoa opettajia, kustantajia ja painajia.

Vallanpitäjien vastustus kohdistui täydellä voimalla valdolaisiin. He olivat Raamattua arvossa pitävään vähemmistöön kuuluvia ihmisiä, jotka elivät köyhissä kylissä maan kaakkoisosassa. Jotkut poltettiin roviolla, satoja teurastettiin ja noin 20 heidän kylistään hävitettiin. (Ks. sivun 6 tekstiruutua.)

Koska kirkossa tiedostettiin uudistusten tarve, joulukuussa 1545 järjestettiin katolisten piispojen kirkolliskokous Trentossa Italiassa. Teoksessa The Cambridge Modern History kerrotaan, että kun kirkolliskokous saatiin päätökseen vuonna 1563, sen ”yleinen seuraus – – oli, että se vahvisti niiden käsiä, jotka olivat päättäneet kitkeä protestantismin juurineen”.

Sodan alkusoitto

Kyllästyneinä muutosten odotteluun monet niistä, jotka kuuluivat uudistuksia ajavaan liikkeeseen katolisen kirkon sisällä, asettuivat protestantismin puolelle. Noin vuonna 1560 lukuisat ranskalaiset ylimykset ja heidän kannattajansa liittyivät hugenotteihin, joiksi protestantteja oli alettu kutsua. Hugenoteista tuli yhä äänekkäämpiä. Toisinaan heidän kokouksensa olivat kiihotuskokouksia, joissa herätettiin vihamielisyyttä. Esimerkiksi vuonna 1558 tuhansia hugenotteja kokoontui Pariisiin laulamaan neljänä peräkkäisenä päivänä psalmeja.

Kaikki tämä suututti katolisen kirkon vaikutusvaltaisia ruhtinaita ja katolilaisten syviä rivejä. Lothringenin kardinaalin Kaarlen yllytyksestä kuningas Henrik II, isänsä Frans I:n seuraaja, julkaisi Écouenin ediktin kesäkuussa 1559. Sen peittelemättömänä tarkoituksena oli hävittää perin pohjin ”pahamaineinen luterilainen roskaväki”. Tämä johti hugenotteja vastaan suunnattuun terrorikampanjaan Pariisissa.

Henrik II kuoli muutaman viikon kuluttua turnajaisissa saamiinsa haavoihin. Hänen poikansa, Frans II, jota Guisen suku painosti, uudisti ediktin, joka vaati kuolemanrangaistusta itsepintaisille protestanteille. Seuraavana vuonna Frans II kuoli, ja hänen äitinsä, Katariina de’ Medici, alkoi hallita Fransin kymmenvuotiaan veljen, Kaarle IX:n sijasta. Katariinan sovintopolitiikka ei miellyttänyt Guiseja, jotka olivat päättäneet tehdä lopun protestantismista.

Vuonna 1561 Katariina järjesti lähellä Pariisia Poissyn kokouksen, johon saapui katolisia ja protestanttisia teologeja. Tammikuussa 1562 julkaistussa ediktissä Katariina myönsi protestanteille vapauden kokoontua jumalanpalveluksiin kaupunkien ulkopuolella. Katolilaiset olivat raivoissaan! Tämä valmisti tietä sille, mitä tapahtui kaksi kuukautta myöhemmin: protestanttien joukkoteurastukselle Vassyn pikkukaupungin ladossa, mitä kuvailtiin edellä.

Ensimmäiset kolme sotaa

Vassyn verilöyly käynnisti ensimmäisen kahdeksasta sodasta, jotka syöksivät Ranskan kauhistuttavaan molemminpuoliseen tappamiseen, jota kesti vuodesta 1562 aina 1590-luvun puoliväliin saakka. Verenvuodatuksen ensisijainen syy oli uskonto, vaikka poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset olivatkin mukana kuvassa.

Ensimmäinen uskonsota päättyi kuusituhatta ihmishenkeä vaatineen Dreux’n taistelun jälkeen, joka käytiin joulukuussa 1562. Maaliskuussa 1563 allekirjoitettu Amboisen rauhansopimus myönsi aatelishugenoteille rajallisen vapauden harjoittaa uskontoaan tietyissä paikoissa.

”Toisen sodan syttymistä vauhditti hugenottien pelko katolilaisten kansainvälistä juonta kohtaan”, sanotaan tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica. Noihin aikoihin oli tavallista, että katoliset viranomaiset hirttivät kansalaisia vain siksi, että nämä olivat hugenotteja. Se että hugenotit yrittivät vuonna 1567 kaapata kuningas Kaarle IX:n ja hänen äitinsä Katariinan, käynnisti toisen sodan.

Kerrottuaan Pariisin ulkopuolella käydystä erityisen verisestä Saint-Denis’n taistelusta historioitsijat Will ja Ariel Durant kirjoittavat: ”Ranska kummasteli jälleen, mikä on tämä uskonto, joka johtaa ihmisiä tällaiseen teurastukseen.” Pian tämän jälkeen, maaliskuussa 1568, solmittiin Longjumeaun rauha, jonka perusteella hugenotteja tuli kohdella yhtä maltillisen suvaitsevaisesti kuin Amboisen rauhan aikana.

Katolilaiset olivat kuitenkin raivoissaan ja kieltäytyivät noudattamasta sopimuksen ehtoja. Niinpä syyskuussa 1568 puhkesi kolmas uskonsota. Sitä seuranneessa rauhansopimuksessa hugenoteille tehtiin entistä suurempia myönnytyksiä. Heille luovutettiin linnoituksia, esimerkiksi La Rochellen satama. Lisäksi merkittävä protestanttijohtaja, amiraali de Coligny, nimitettiin kuninkaan neuvoston jäseneksi. Tämä suututti jälleen katolilaisia.

Pärttylinyön verilöyly

Vuotta myöhemmin, 22. elokuuta 1572, Coligny selvisi hengissä murhayrityksestä, joka tapahtui Pariisissa hänen kävellessään asunnolleen Louvren palatsista. Raivostuneet protestantit uhkasivat ryhtyä koviin kostotoimiin, ellei asiaan saataisi oikeutta pikaisesti. Yksityisessä neuvonpidossa nuori kuningas Kaarle IX, hänen äitinsä Katariina de’ Medici ja lukuisat ruhtinaat päättivät raivata Colignyn pois tieltä. Välttyäkseen kostotoimilta he antoivat lisäksi määräyksen, että kaikki ne protestantit, jotka olivat tulleet protestantin Henrik Navarralaisen ja Katariinan tyttären Margareeta Valoislaisen häihin Pariisiin, tuli surmata.

Elokuun 24. päivän yönä Louvrea vastapäätä sijaitsevan Saint-Germain l’Auxerrois’n kirkon kellot alkoivat soida merkiksi siitä, että verilöyly tuli aloittaa. Guisen herttua ja hänen miehensä ryntäsivät siihen taloon, jossa Coligny nukkui. Coligny surmattiin siellä, minkä jälkeen hänet heitettiin ulos ikkunasta ja hänen ruumiinsa silvottiin. Katolinen herttua levitti sanaa: ”Tappakaa heidät kaikki. Tämä on kuninkaan määräys.”

Elokuun 24. ja 29. päivän välisenä aikana Pariisin kaduilla tapahtui kauhistuttavia asioita. Jotkut väittivät, että Seinejoen vesi muuttui punaiseksi tuhansien teurastettujen hugenottien verestä. Myös muissa kaupungeissa järjestettiin verilöylyjä. Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat 10000:sta 100000:een; useimmat historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että kuolleita oli ainakin 30000.

”Verilöylyn herättämä riemu veti kaameudessaan vertoja itse verilöylylle”, kertoi muuan historioitsija. Kuultuaan teurastuksesta paavi Gregorius XIII järjesti kiitosjumalanpalveluksen ja lähetti onnittelunsa Katariina de’ Medicille. Hän lyötti myös mitalin hugenottien teurastuksen muistoksi ja määräsi, että verilöylystä tehtäisiin maalaus, jossa lukisi: ”Paavi hyväksyy Colignyn surman.”

Verilöylyn jälkeen Kaarle IX:n kerrotaan nähneen uhriensa haamuja ja huutaneen sairaanhoitajalleen: ”Miten ilkeää neuvoa olenkaan noudattanut! Oi Jumalani, anna minulle anteeksi!” Hän kuoli 23-vuotiaana vuonna 1574, ja valtaistuimelle nousi hänen veljensä Henrik III.

Uskonsodat jatkuvat

Tällä välin katoliset johtajat kiihottivat alamaisiaan hugenotteja vastaan. Toulousessa katoliset papit kehottivat seuraajiaan: ”Tappakaa kaikki, ryöstäkää; me olemme teidän isiänne. Me suojelemme teitä.” Kuninkaan, parlamentin jäsenten, käskynhaltijoiden ja sotapäälliköiden toimeenpanema väkivaltainen vaino näytti mallia, ja katolilaisten syvät rivit seurasivat perässä.

Hugenotit iskivät kuitenkin takaisin. Kahden kuukauden kuluessa pärttylinyön verilöylystä he aloittivat neljännen uskonsodan. Siellä missä heitä oli enemmän kuin katolilaisia, he hävittivät patsaita, krusifikseja ja alttareita katolisissa kirkoissa ja jopa surmasivat ihmisiä. ”Jumala ei halua säästää sen enempää kaupunkeja kuin ihmisiäkään”, julisti Ranskan protestantismin johtaja, Jean Calvin, lehtisessä ”Julistus tosi uskon säilyttämiseksi” (Déclaration pour maintenir la vraye foy).

Seurasi vielä neljä uskonsotaa. Viides sota päättyi vuonna 1576, kun kuningas Henrik III allekirjoitti rauhansopimuksen, joka antoi hugenoteille täyden uskonnonvapauden kaikkialla Ranskassa. Lopulta äärikatolinen Pariisi nousi kapinaan ja karkotti Henrik III:n, koska hänen katsottiin suhtautuvan liian sovinnollisesti hugenotteihin. Katolilaiset perustivat vastahallituksen, katolisen pyhän liigan, jota johti Henrik Guise.

Lopulta kahdeksannessa sodassa, eli kolmen Henrikin sodassa, Henrik III (katolilainen) teki liiton tulevan seuraajansa Henrik Navarralaisen (protestantti) kanssa Henrik Guisea (katolilainen) vastaan. Henrik III onnistui murhautamaan Henrik Guisen, mutta elokuussa 1589 Henrik III itsekin murhattiin; murhatyön tekijä oli muuan dominikaanimunkki. Näin Henrik Navarralaisesta, joka oli säästetty 17 vuotta aiemmin pärttylinyön verilöylyssä, tuli kuningas Henrik IV.

Koska Henrik IV oli hugenotti, Pariisi ei suostunut alistumaan hänen valtaansa. Hän kohtasi eri puolilla maata katolisen pyhän liigan järjestämää aseellista vastarintaa. Henrik voitti useita taisteluja, mutta kun Espanjan joukot tulivat katolilaisten tueksi, hän päätti viimein luopua protestantismista ja kääntyä katolilaisuuteen. Sen jälkeen kun Henrik oli kruunattu kuninkaaksi 27. helmikuuta 1594, hän saapui Pariisiin, missä sotien täysin uuvuttamat ihmiset tervehtivät häntä kuninkaana.

Näin päättyivät nämä Ranskan uskonsodat, joissa katolilaiset ja protestantit olivat yli 30 vuoden aikana ajoittain teurastaneet toisiaan. Huhtikuun 13. päivänä 1598 Henrik IV julkaisi historiallisen Nantesin ediktin, jossa protestanteille myönnettiin omantunnon- ja uskonnonvapaus. Paavin mukaan edikti oli ”pahinta, mitä saattoi kuvitella, sillä se antoi omantunnonvapauden kaikille, mikä on kauhistuttavinta maailmassa”.

Eri puolilla Ranskaa elävien katolilaisten mielestä edikti merkitsi sitä, että Henrik oli rikkonut lupauksensa kannattaa heidän uskoaan. Kirkko ei saanut rauhaa ennen kuin lähes sata vuotta myöhemmin, kun Ludvig XIV kumosi Nantesin ediktin, mikä käynnisti entistä ankaramman hugenottien vainon.

Sotien hedelmää

Kun 1500-luku päättyi, Ranska oli menettänyt vaurautensa. Puolta valtakunnasta oli piiritetty, ryöstetty, kiristetty tai hävitetty. Sotilaat menivät kohtuuttomuuksiin siinä, mitä he vaativat kansalta, ja tämä johti talonpoikaiskapinoihin. Kun tultiin 1600-luvulle, protestanttien määrä oli vähentynyt kuolemanrangaistusten, teurastusten, karkotusten ja uskosta luopumisen vuoksi.

Näytti siltä, että katolilaiset olivat voittaneet nämä Ranskan uskonsodat. Mutta siunasiko Jumala heidän voittonsa? Selvästikään ei. Monet ranskalaiset menettivät kiinnostuksensa uskontoon, koska he olivat kyllästyneitä Jumalan nimessä tappamiseen. He olivat 1800-luvulla ilmenneen kristinuskon vastaisen suuntauksen edelläkävijöitä.

[Huomioteksti s. 9]

”Jumala ei halua säästää sen enempää kaupunkeja kuin ihmisiäkään.” Näin julisti Ranskan protestantismin johtaja

[Tekstiruutu/Kuva s. 6]

Valdolaiset eivät antaneet periksi – mihin se johti?

PIERRE ELI PETRUS VALDES oli varakas kauppias 1100-luvun Ranskassa. Tuohon aikaan, kun katolinen kirkko esti kansaa saamasta tietoa Raamatusta, Valdes rahoitti evankeliumien ja joidenkin muiden Raamatun kirjojen kääntämisen Kaakkois-Ranskassa puhutulle kansankielelle. Sitten hän luopui liikeyrityksestään ja omistautui evankeliumin saarnaamiseen. Pian monet liittyivät häneen, ja vuonna 1184 paavi Lucius III julisti hänet ja hänen toverinsa kirkonkiroukseen.

Aikanaan näiden Raamattua arvostavien saarnaajien ryhmiä alettiin sanoa valdolaisiksi. He kannattivat paluuta varhaiskristittyjen uskonkäsityksiin ja tapoihin. He hylkäsivät katolilaisten perinteiset tavat ja uskonkäsitykset, esimerkiksi anekaupan, rukoukset kuolleiden puolesta, kiirastuliopin, Marian palvonnan, pyhimysten rukoilemisen, lapsikasteen, krusifiksin kunnioittamisen ja transsubstantiaatio-opin. Tämä johti siihen, että valdolaiset saivat kokea hirvittäviä kärsimyksiä katolisen kirkon käsissä. Historioitsija Will Durant kuvailee sitä vaihetta, jolloin kuningas Frans I käynnisti kampanjan ei-katolilaisia vastaan:

”Kardinaali de Tournon väitti, että valdolaiset olivat petollisesti salaliitossa hallitusta vastaan, ja taivutti sairaalloisen, kahden vaiheilla horjuvan kuninkaan allekirjoittamaan julistuksen (1. tammikuuta 1545), jonka mukaan kaikki valdolaiset, jotka todetaan kerettiläisiksi, tulee surmata. – – Viikon kuluessa (12.–18. huhtikuuta) useita kyliä poltettiin maan tasalle. Yhdessä niistä teurastettiin 800 miestä, naista ja lasta. Kun kaksi kuukautta oli kulunut, 3000 oli tapettu, 22 kylää oli hävitetty ja 700 miestä oli lähetetty kaleereihin. 25 kauhistunutta naista, jotka pakenivat luolaan, tukehdutettiin kuoliaiksi sytyttämällä tuli luolan suulle.”

Durant toteaa näistä historian tapahtumista: ”Nämä vainot olivat Fransin hallituskauden pahin epäkohta.” Mutta miten valdolaisten järkähtämättömyys kuninkaan valtuuttamien vainojen aikana vaikutti tarkkailijoihin? Durant kirjoitti: ”Marttyyrien rohkeus antoi arvokkuutta ja loistokkuutta heidän asialleen. Sen on täytynyt tehdä tuhansiin tarkkailijoihin syvä vaikutus ja järkyttää heitä; ilman näitä huomiota herättäviä teloituksia nämä tarkkailijat eivät ehkä koskaan olisi vaivautuneet muuttamaan perittyä uskoaan.”

[Kuva s. 5]

Vassyn verilöyly käynnisti uskonsodat

[Lähdemerkintä]

Bibliothèque Nationale, Paris

[Kuva s. 7]

Pärttylinyön verilöyly, jonka aikana katolilaiset teurastivat tuhansia protestantteja

[Lähdemerkintä]

Photo Musée cantonal des Beaux-Arts, Lausanne

[Kuvat s. 8]

Protestantit tuhosivat kirkon omaisuutta ja tappoivat katolilaisia (yllä ja alla)

[Lähdemerkinnät]

Bibliothèque Nationale, Paris

Bibliothèque Nationale, Paris