Opettelin uuden kielen lapseni vuoksi
POIKAMME Spencerin syntymä elokuussa 1982 oli elämämme onnellisimpia tapahtumia. Hän oli täydellinen poikavauva! Mieheni ja minä olimme suunnitelleet odottavamme viisi vuotta ennen kuin hankkisimme ensimmäisen lapsemme. Iloitsimme suuresti seuratessamme hänen kasvuaan hänen elämänsä ensimmäisinä kuukausina. Kuukausittaisissa lääkärin rutiinitarkastuksissa kaikki näytti aina hyvältä. Kiitin Jehovaa tästä suurenmoisesta siunauksesta.
Kun Spencer oli noin yhdeksän kuukauden ikäinen, aloin kuitenkin epäillä jonkin olevan vialla. Hän ei reagoinut puheeseen eikä joihinkin ääniin. Testasin hänen kuuloaan menemällä pois hänen näkyvistään ja paukuttamalla sitten kattiloita tai muita esineitä. Toisinaan hän kääntyi, mutta niin ei käynyt aina. Kun hän oli tarkastuksessa yhdeksän kuukauden ikäisenä, puhuin huolistani hänen lääkärinsä kanssa, mutta tämä vakuutti minulle, että poikani oli hyvässä kunnossa ja ettei ollut mitään syytä huoleen. Mutta kun kuukaudet vierivät, hän ei vieläkään reagoinut ääniin eikä äännellyt.
Hänen ollessaan yksivuotistarkastuksessa kerroin jälleen huolistani lääkärille. Tälläkään kertaa lääkäri ei löytänyt mitään vikaa, mutta lähetti meidät audiologin luo. Vein Spencerin tutkimuksiin, mutta tulokset olivat ristiriitaisia. Menin uudelleen toisen ja kolmannen kerran, mutta sain jälleen kuulla, että tulokset olivat yhä ristiriitaisia. Lääkäri oli sitä mieltä, että Spencerin tutkimustulokset paranisivat hänen kasvaessaan. Lapsen elämän kolme ensimmäistä vuotta ovat kriittisiä kielen kehittymisen kannalta. Aloin olla erittäin huolissani. Kyselin vielä audiologilta, olisiko olemassa testiä, joka antaisi lopulliset tulokset. Hän kertoi minulle lopulta Massachusettsin silmä- ja korvasairaalassa tehtävästä aivorunkoaudiometriatutkimuksesta.
Tunsin luhistuvani
Menimme seuraavalla viikolla sairaalaan Bostoniin. Rukoilin Jehovalta, että hän antaisi minulle voimaa kestää tulokset, olisivatpa ne millaiset tahansa. Ajattelin sisimmässäni, että Spencer oli huonokuuloinen ja ettei tarvittaisi muuta kuin kuulolaite. Kuinka väärässä olinkaan! Testin jälkeen kuulontutkija pyysi meidät huoneeseensa. Tulokset olivat lopullisia: Spencerillä oli täydellinen sensorineuraalinen kuulovika. Kun kysyin, mitä se oikein merkitsi, hän selitti, että poikani ei pystynyt kuulemaan puhetta eikä useimpia muita ääniä. En ollut odottanut mitään tällaista; tunsin luhistuvani.
Aloin heti pohtia, miten näin oli voinut käydä ja mikä oli voinut aiheuttaa sen. Muistelin raskausaikaani ja synnytystä. Kaikki oli sujunut hyvin. Spencerillä ei ollut koskaan ollut korvatulehdusta eikä mitään kovin kummoisia vilustumisia. Olin poissa tolaltani! Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Soitin perheelleni ja muutamille ystäville ja kerroin heille tutkimustulokset. Muuan todistajaystävä kehotti minua pitämään tilannetta haasteena; minun täytyisi vain opettaa Spenceriä eri tavalla. Olin kiitollinen Jehovalle, että sain tarvittavaa voimaa.
Mikä olisi parasta Spencerille?
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kuuroa lasta kasvatetaan tai mitä merkitsee olla kuuro. Miten voisin kasvattaa poikaani ja viestiä täysipainoisesti hänen kanssaan? Mielessäni risteili monia ajatuksia ja huolenaiheita.
Palasimme seuraavalla viikolla sairaalaan, ja kuulontutkija kertoi, mitä vaihtoehtoja meillä oli. Hän selitti, että yhtenä vaihtoehtona oli oralistinen metodi eli puhemenetelmä, jossa keskitytään puhe- ja huuliltalukutaidon kehittämiseen. Toisena vaihtoehtona oli viittomakieli, joka on kuurojen kieli. Oli olemassa kurssi, jolla opetettaisiin viittomakieltä ja opeteltaisiin myöhemmin myös huuliltaluku- ja puhetaitoa. Kuulontutkija suositteli myös kuulolaitteita vahvistamaan poikani vähäistä kuuloa. Kävimme sitten paikallisen audiologin luona, joka sovitti Spencerille korvakappaleita ja kuulokojeita. Audiologi ehdotti käyntimme aikana, että Spencerin tapauksessa voisi kokeilla oikein hyvin puhemenetelmää.
Mikä olisi parasta Spencerille? Mietin, mikä oli todella tärkeää. Jehova haluaa meidän kommunikoivan lastemme kanssa; se on ehdottoman välttämätöntä, jos haluamme menestyä perhe-elämässämme. Voisimme kokeilla puhemenetelmää ja keskittyä puhe- ja huuliltalukutaidon kehittämiseen. Spencerin puhekyky saattaisi kehittyä siinä määrin, että toiset voisivat ymmärtää häntä. Mutta sen tietäisi vasta vuosien kuluttua! Mitä meidän pitäisi tehdä nyt? Päätimme käyttää viittomakieltä.
Seuraavassa kuussa Spencer ilmoitettiin kurssille, jota sanottiin tuolloin totaalikommunikaatiokurssiksi. Sekä Spencer että minä opettelimme viittomakielen alkeita, ja Spencer sai myös englannin puheopetusta ja ohjausta huuliltalukemisessa. Minulle näytettiin, miten voisin opettaa poikaani. Kuukaudet kuluivat, ja Spencer edistyi erittäin hyvin. Aika ajoin tilanne kuitenkin tuntui minusta yhä ylivoimaiselta. Masennuin, kun huomasin toisten lasten sanovan ”äiti” tai oppivan sanomaan ”Jehova”. Mutta sitten pohdin, miksi minusta tuntui siltä. Poikani oli onnellinen ja terve. Rukoilin Jehovalta, että hän auttaisi minua arvostamaan sitä, että minulla oli niin suurenmoinen lapsi.
Kun Spencer oli kaksivuotias, järjestimme niin, että olisimme läsnä Jehovan todistajien konventissa, jossa ohjelma tulkattaisiin amerikkalaiselle viittomakielelle (ASL). Puhuin masennuksestani eräälle pariskunnalle, joka on työskennellyt kuurojen todistajien parissa vuosikausia. He kertoivat minulle Jehovan todistajien viittomakielisistä kokouksista, joita pidettiin joka kuukausi Massachusettsissa, ja kannustivat minua menemään niihin.
Noudatin heidän neuvoaan, ja sekä Spencer että minä aloimme käydä noissa kokouksissa. Niissä meillä oli tilaisuus tavata kuuroja aikuisia ja olla tekemisissä heidän kanssaan. Englanninkielisessä seurakunnassamme Spencer ei ollut hyötynyt kokouksista kovinkaan paljon. Hän takertui tavallisesti minuun, koska vain minun kanssani hän pystyi kommunikoimaan. Hänen turhautuneisuutensa näiden kokousten aikana lisääntyi hänen varttuessaan, ja hän alkoi käyttäytyä huonommin. Mutta kun kävimme viittomakielisissä kokouksissa, näin ei käynyt. Hän saattoi olla vapaasti tekemisissä kaikkien kanssa tarvitsematta turvautua äitinsä tulkkaukseen. Hän solmi paljon kaivattuja suhteita seurakunnan jäseniin. Meidän kummankin viittomakielen taito parani, ja minä sain tietää, miten voisin opettaa paremmin tutkiessamme Raamattua kotona. Se oli todella suurenmoista! Nyt saatoin poikani kanssa kokouksissa ollessani olla ensimmäistä kertaa pikemminkin vain hänen ÄITINSÄ kuin hänen tulkkinsa!
Suuri käännekohta minulle
Kun Spencer oli kolmivuotias, ilmoitin hänet aviomieheni hyväksynnällä kuurojen ja huonokuuloisten lasten kurssille, joka järjestettiin eräässä koulussa. Vanhemmille järjestettiin valmennusta ryhmissä, ja minä käytin hyväkseni tuota tilaisuutta saadakseni lisää tietoa. Eräässä vanhempien kokouksessa kuuroista aikuisista ja teini-ikäisistä koostuva paneeli keskusteli ryhmän edessä. Panelistit selittivät, etteivät he olleet juuri lainkaan yhteydessä vanhempiinsa tai perheisiinsä. Kun kysyin heiltä syytä siihen, he vastasivat, että koska heidän vanhempansa eivät olleet koskaan opetelleet viittomakieltä, he eivät olleet voineet milloinkaan jutella syvällisesti vanhempiensa kanssa elämästä, tunteistaan tai kiinnostuksen kohteistaan. Näytti siltä, että he eivät tunteneet kuuluvansa perheeseensä.
Tämä oli suuri käännekohta minulle. Ajattelin poikaani. En kestänyt ajatusta, että hän kasvaisi aikuiseksi ja lähtisi kotoa vailla suhdetta vanhempiinsa. Päätin entistä lujemmin parantaa edelleen viittomakielen taitoani. Ajan mittaan minulle vähitellen valkeni, että viittomakielen valinta oli ollut hyvä ratkaisu meidän tapauksessamme. Spencerin kieli kehittyi jatkuvasti, ja saatoimme keskustella mistä vain, kuten kysymyksistä ”Minne haluamme lähteä lomalla?” tai ”Miksi haluat tulla isona?”. Tajusin, kuinka paljosta olisimme jääneet paitsi, jos olisin yrittänyt jättää kommunikoinnin puheen varaan.
Viisivuotiaana Spencer pantiin tavalliselle, kuulevien lasten luokalle, jonka opettaja osasi viittomakieltä. Spencer oli tuossa luokassa kolme pitkää vuotta. Hän inhosi koulunkäyntiä, eikä ollut helppoa katsoa vierestä, kun hän joutui kestämään niin suuria vaikeuksia. Onneksi pystyin viestimään hänen kanssaan yrittäessämme keksiä keinoja, joilla hän voisi voittaa turhautuneisuutensa. Lopulta kuitenkin tulin siihen tulokseen, ettei tämän koulun menetelmä ollut hyväksi hänen itsetunnolleen eikä edistänyt hänen oppimistaan.
Avioliittoni kariutui vuonna 1989, ja olin nyt kuusivuotiaan pojan yksinhuoltaja. Poikani viittomakielen taito kehittyi pikavauhtia. Vaikka saatoinkin vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, tiesin, että minun pitäisi kohentaa viittomakielen taitoani voidakseni jatkaa ja vahvistaa kommunikointiamme.
Aika muuttaa
Otin selvää monista eri osavaltioissa järjestettävistä, kuuroille lapsille tarkoitetuista opetusohjelmista ja löysin Massachusettsista erään koulun, jossa käytettiin niin sanottua kaksikielistä metodia eli opetettiin sekä viittomakieltä että englantia. Lisäksi minulle kerrottiin, että Bostonin alueella alkaisi pian toimia viittomakielinen Jehovan todistajien seurakunta, ja muuan ystävä suositteli, että muuttaisimme sinne. Yksinhuoltajana minun oli vaikeaa hyväksyä sitä ajatusta, että muuttaisimme pois kodistamme ja perheemme ja ystäviemme luota New Hampshiren maaseudulta suurkaupunkialueelle. Spencerkin piti maalla asumisesta. Minun oli kuitenkin harkittava kahta asiaa. Spencerin oli päästävä kouluun, jossa sekä opettajat että oppilaat kommunikoisivat vapaasti viittomakielellä, ja minusta tuntui, että olisi parempi olla seurakunnassa, jossa olisi muita kuuroja todistajia.
Muutimme neljä vuotta sitten, jolloin Spencer oli yhdeksänvuotias. Pian sen jälkeen perustettiin viittomakielinen seurakunta Maldeniin Massachusettsiin, ja Spencer on siitä lähtien edistynyt valtavasti. Hänen käytöksensä on parantunut suuresti, ja hän nauttii kokouksista. Minä iloitsen kovasti nähdessäni hänen olevan tekemisissä toisten kanssa ja solmivan ystävyyssuhteita heihin. Seurakunnan kuurot veljet ja sisaret ovat pojalleni hyviä roolimalleja, kun he auttavat häntä ymmärtämään, että hänkin voi saavuttaa hengellisiä tavoitteita. Ja niitä hän on saavuttanutkin. Hän pitää nykyään puheita teokraattisessa palveluskoulussa ja palvelee kastamattomana julistajana. Hän on ilmaissut haluavansa mennä kasteelle.
Saan suurta iloa palveluksessa, kun näen hänen kertovan uskostaan toisille kuuroille viittomakielellä. Hänen itsetuntonsa on kasvanut valtavasti. Spencer on kertonut minulle, mitä mieltä hän on seurakunnastamme. Hän sanoi: ”Me kuulumme tänne. Veljet ja sisaret voivat jutella kanssani.” Poikani ei enää pyydä minua lähtemään kotiin heti kokousten jälkeen. Nykyään täytyy minun sanoa hänelle, että on aika lähteä valtakunnansalilta!
Nykyisessä koulussaan Spencer voi kommunikoida helposti muiden kuurojen lasten kanssa. Hänen keskustelunsa heidän kanssaan ovat auttaneet häntä näkemään eron siinä, miten maailma suhtautuu lapsiin ja miten Jehova suhtautuu heihin. Spencer ja minä vaihdamme vapaasti ajatuksia, ja meillä on Raamatun periaatteiden mukaisesti läheinen suhde. Kun hän tulee kotiin iltapäivällä, teemme hänen läksynsä yhdessä. Menemme kokouksiimme ja talosta taloon palvelukseen yhdessä. Spencer voi kuitenkin nähdä, ettei kaikilla hänen koulunsa lapsilla ole tällaista läheistä suhdetta vanhempiinsa. (Kolossalaisille 3:20, 21.)
”Voimme puhua ihan mistä vain”
Suunnilleen vuosi sitten huomasin Spencerin katselevan minua ikään kuin hän olisi halunnut kertoa minulle jotakin. Kysyin häneltä, tarvitsiko hän jotakin. Hän vastasi, ettei tarvinnut. Kyselin häneltä, miten koulussa sujui ja sen sellaista. Saatoin nähdä, että hän halusi puhua minulle jostakin. Vartiotornin perhetutkistelussamme hän sitten sanoi: ”Tiesitkö, että joidenkin meidän koulun oppilaiden vanhemmat eivät osaa viittomakieltä?” Katsoin häntä hämmästyneenä. ”Ihan totta”, hän sanoi. ”Jotkut vanhemmat eivät osaa puhua lastensa kanssa.” Hän kertoi, että joitakuita vanhempia oli käynyt koululla ja että hän oli nähnyt heidän ilmaisevan osoittelemalla ja näyttelemällä, mitä he halusivat sanoa, yrittäessään kommunikoida lastensa kanssa. ”Minulla on todella ollut onnea, kun sinä olet opetellut viittomakieltä. Me voimme vaihtaa ajatuksia. Sinä et vain osoittele; me voimme puhua ihan mistä vain.”
Tämä todellakin liikutti minua! Monet meistä arvostavat vanhempiensa ponnisteluja vasta aikuisena. Mutta tässä 12-vuotias poikani kertoi minulle, kuinka kiitollinen hän oli voidessamme vaihtaa ajatuksia toistemme kanssa mielekkäästi.
Yksi tavoitteeni äitinä oli luoda hyvä suhde poikaani ja olla lähellä häntä. Niin ei olisi luultavasti käynyt, jollen olisi opetellut viittomakieltä. Vihkiytymiseni Jehovalle sai minut harkitsemaan vakavasti velvollisuuksiani vanhempana; tämä helpotti viestintää koskevien tärkeiden ratkaisujen tekemistä. Me molemmat olemme hyötyneet hengellisesti näistä ratkaisuista. Viidennen Mooseksen kirjan 6:7:ssä olevat sanat ovat todella tärkeät; niissä vanhempia neuvotaan kertomaan Jehovan käskyistä lapsilleen ’kotona istuessaan ja tietä kulkiessaan ja maata mennessään ja ylös noustessaan’. Olen todella kiitollinen siitä, että Spencer ja minä voimme keskustella esteettä ”Jumalan suurenmoisuuksista” (Apostolien teot 2:11). (Kertonut Cindy Adams.)
[Huomioteksti s. 12]
”En kestänyt ajatusta, että hän kasvaisi aikuiseksi – – vailla suhdetta vanhempiinsa”