Määräävätkö geenit käyttäytymisemme?
”AIEMMIN ajattelimme, että kohtalomme oli tähdissä. Nykyään tiedämme, että kohtalomme on suureksi osaksi geeneissämme.” Näin sanoi James Watson, jota lainataan Ruth Hubbardin ja Elijah Waldin kirjan Exploding the Gene Myth alussa. Heti Watsonin perään kirja kuitenkin lainaa R. C. Lewontinin, Steven Rosen ja Leon J. Kaminin sanoja: ”Emme voi kuvitella, että mikään tärkeä sosiaalinen käyttäytymistapa olisi meillä geeneissämme sillä tavoin luontaisena, että sosiaaliset olot eivät voisi muovata sitä.”
Tämän kirjan irtopäällyksessä on sen sisällyksestä tiivistelmä, joka alkaa keskeisellä kysymyksellä: ”Onko ihmisen käyttäytyminen perinnöllistä?” Toisin sanoen määräytyykö ihmisen käyttäytyminen yksinomaan hänen geeniensä perusteella, jotka siirtävät yksilön periytyvät biologiset ominaisuudet sukupolvelta toiselle? Pitäisikö jonkin moraalittoman käyttäytymistavan olla hyväksyttävä sen perusteella, että se on perinnöllistä? Pitäisikö rikollisia kohdella geneettisen koodinsa uhreina, jotka voivat vaatia, että heitä ei perinnöllisten taipumustensa vuoksi tule pitää täysin vastuullisina teoistaan?
Tiedemiehet ovat kiistämättä tehneet tällä vuosisadalla monia hyödyllisiä löytöjä. He ovat löytäneet esimerkiksi kiehtovan DNA:n eli niin sanotut perintötekijöittemme piirustukset. Geneettisen koodin sisältämät tiedot ovat herättäneet kiinnostusta sekä tiedemiehissä että maallikoissa. Mitä perinnöllisyystieteellinen tutkimus on todellisuudessa saanut selville? Miten havaintoja on käytetty nykyajan esiohjelmointi- eli ennaltamääräysopin tukemiseen?
Miten on uskottomuuden ja homoseksuaalisuuden laita?
The Australian -sanomalehdessä olleen kirjoituksen mukaan jotkut geenitutkijat väittävät, että ”uskottomuus on todennäköisesti geeneissämme. – – Näyttää siltä, että taipumuksemme uskottomuuteen on meissä ennalta määrättyä.” Ei ole vaikea kuvitella, miten tuhoisa vaikutus tällaisella asenteella voi olla avioliittoihin ja perheisiin, kun se antaa kelle tahansa mahdollisuuden välttää vastuun harrastamistaan irrallisista sukupuolisuhteista!
Newsweek-viikkolehdessä oli homoseksuaalisuutta tarkastelevan kirjoituksen otsikkona ”Perinnöllistä vai opittua?”. Kirjoituksessa sanottiin: ”Luonnontieteet ja psykiatria ponnistelevat päästäkseen selvyyteen uusista tutkimuksista, joiden mukaan homoseksuaalisuus saattaa olla periytyvää, ei kotikasvatuksen tulosta. – – Monet homoseksualistit ottavat tervetulleina vastaan viitteet siitä, että homoseksuaalisuus saa alkunsa kromosomeista.”
Seuraavaksi kirjoituksessa lainataan tohtori Richard Pillardin sanoja: ”Jokin seksuaalisen suuntautumisen perinnöllinen osatekijä sanoo: ’Se ei ole mikään vika, eikä se ole sinun vikasi.’” Tätä ”ei vikaa” -väitettä tukee lisäksi homoseksuaalisuuden tutkija Frederick Whitam todetessaan, että ”kun homoseksuaalisuuden kerrotaan olevan biologista, ihmiset yleensä huokaisevat helpotuksesta. Se vapauttaa perheet ja homoseksuaalit syyllisyydentunteesta. Se merkitsee myös sitä, ettei yhteiskunnan tarvitse olla huolissaan esimerkiksi homoseksuaalisista opettajista.”
Joskus niin sanotuista todisteista, joiden mukaan homoseksuaaliset taipumukset määräytyvät geenien perusteella, annetaan tiedotusvälineissä sellainen kuva, että ne ovat tosiasioihin perustuvia ja lopullisia, sen sijaan että niitä pidettäisiin vain yhtenä mahdollisuutena ja asiana, josta ei ole täyttä varmuutta.
Aikakauslehti New Statesman & Society haluaa hillitä tällaista lennokasta raportointia: ”Hämmentyneeltä lukijalta on hyvinkin voinut jäädä huomaamatta että niin kutsutut todelliset, konkreettiset todisteet ovat riittämättömiä – tai ettei sillä tieteellisesti ennenkuulumattomalla selityksellä, että seksuaalinen holtittomuus ’on valmiina miehen geeneissä ja painettuna miehen aivojen piirilevyyn’, ole itse asiassa minkäänlaisia perusteita.” Myös David Suzuki ja Joseph Levine ilmaisevat kirjassaan Cracking the Code huolestuneisuutensa nykyisen geenitutkimuksen johdosta: ”Vaikka geenien voidaankin sanoa vaikuttavan käyttäytymiseen yleensä, on aivan eri asia todistaa, että jokin tietty geeni – tai geenipari tai edes joukko geenejä – todellisuudessa määräisi jollakin nimenomaisella tavalla sen, miten eläin reagoi ympäristöönsä. Tässä vaiheessa on kohtuullista kysyä, onko kukaan kyennyt paikantamaan ja käsittelemään suoraan molekyylitasolla sellaisia DNA-pätkiä, jotka vaikuttaisivat tietynlaisiin käyttäytymistapoihin ennaltaodotetusti.”
Alkoholismia ja rikollisuutta aiheuttavat geenit
Alkoholismin tutkiminen on vuosien mittaan herättänyt kiinnostusta monissa geenitutkijoissa. Jotkut sanovat tutkimusten osoittaneen, että jotkin geenit tai niiden puuttuminen aiheuttaa alkoholismia. Esimerkiksi lääketieteellinen aikakauslehti The New England Journal of Medicine kertoi vuonna 1988, että ”kymmenen viime vuoden aikana kolme erillistä tutkimusta on tuottanut vakuuttavia todisteita siitä, että alkoholismi on periytyvä ominaisuus”.
Nykyään jotkut riippuvuustilojen tutkijat kuitenkin asettavat kyseenalaiseksi sen, että biologiset tekijät vaikuttaisivat ratkaisevasti alkoholismin syntyyn. Sanomalehti The Boston Globe (9.4.1996) mainitsi eräässä raportissaan: ”On epätodennäköistä, että lähitulevaisuudessa löydettäisiin alkoholismia aiheuttava geeni, ja jotkut tutkijat myöntävätkin, että parhaassa tapauksessa he todennäköisesti löytävät perintötekijöistä johtuvan taipumuksen, jonka vuoksi jotkut voivat nauttia tavallista enemmän alkoholia humaltumatta – ominaisuuden, joka ehkä altistaa heidät alkoholismille.”
The New York Times kertoi Marylandin yliopistossa pidetystä kokouksesta, jonka teemana oli ”Perinnöllisyystiedettä ja rikollista käyttäytymistä koskevien tutkimusten merkitys”. Ajatus rikollisuutta aiheuttavasta geenistä on houkuttelevan yksinkertainen. Monet kommentoijat näyttävät tukevan innokkaasti tätä suuntausta. Eräs The New York Times Magazinen tiedetoimittaja sanoi, että pahuus on ehkä ”istutettu spiraalinmuotoisiin kromosomeihin, jotka saamme vanhemmiltamme hedelmöitymishetkellä”. Erään The New York Timesin kirjoituksen mukaan jatkuva keskustelu rikollisuuteen altistavista geeneistä antaa sen vaikutelman, että rikollisuudella on ”yhteinen alkusyy: jokin aivojen toiminnan poikkeavuus”.
Psykologi Jerome Kagan Harvardin yliopistosta ennustaa, että tulee aika, jolloin geenitesteillä voidaan tunnistaa lapsia, joilla on taipumusta väkivaltaisuuteen. Jotkut antavat ymmärtää, että rikollisuutta voidaan ehkä hillitä biologisen manipulaation avulla, sen sijaan että turvauduttaisiin sosiaalisiin uudistuksiin.
Tällaisissa raporteissa pohdiskellaan usein epämääräisellä ja epäselvällä kielellä sitä, miten perintötekijät vaikuttavat käyttäytymiseen. Kirjassa Exploding the Gene Myth kerrotaan käyttäytymistieteilijä ja perinnöllisyyden tutkija Lincoln Eavesin tekemästä tutkimuksesta. Hän sanoi löytäneensä todisteita masennuksen perinnöllisestä aiheuttajasta. Tutkittuaan naisia, joilla katsottiin olevan taipumusta masentuneisuuteen, Eaves ”esitti käsityksenään, että [näiden naisten] depressiivinen elämänasenne ja käyttäytyminen on ehkä lisännyt tällaisten satunnaisten ikävyyksien todennäköisyyttä”. Millaisten ”satunnaisten ikävyyksien”? Naiset, joita hän oli tutkinut, oli ”raiskattu tai pahoinpidelty tai irtisanottu”. Olivatko nämä traumaattiset kokemukset siis masennuksen syytä? ”Millaista logiikkaa tämä tällainen on?” kirja jatkaa. ”Nämä naiset oli raiskattu tai pahoinpidelty tai irtisanottu, ja he olivat masentuneita. Mitä traumaattisempia heidän kokemuksensa olivat olleet, sitä kroonisempaa oli masennus. – – Jos hän [Eaves] olisi havainnut, ettei masennus johtunut elämänkokemuksista, sille olisi ehkä kannattanut etsiä perinnöllistä syytä.”
Tämän julkaisun mukaan tällaiset tarinat ovat ”nykyään tyypillisiä useimmille nykyisistä geneettistä [käyttäytymistä] käsitteleville raporteille sekä joukkoviestimissä että tiedelehdissä. Ne ovat sekoitus mielenkiintoisia tosiasioita, katteettomia olettamuksia ja hurjaa liioittelua geenien merkityksestä elämässämme. Tälle kirjoittamiselle on usein silmiinpistävää sen epämääräisyys.” Se jatkaa: ”On aivan eri asia yhdistää geenejä tauteihin, jotka noudattavat Mendelin perinnöllisyyslakeja, kuin selittää teoreettisten ’perinnöllisten’ taipumusten avulla sellaisia vaikeaselkoisia tauteja kuin syöpää ja korkeaa verenpainetta. Tiedemiehet menevät vielä pitemmälle antaessaan ymmärtää, että geenitutkimuksen avulla voidaan selittää ihmisen käyttäytymistapoja.”
Kun ajatellaan kaikkea sitä, mitä edellä on esitetty, niin vastausta vaille jäävät yhä seuraavat usein herätetyt kysymykset: Mistä johtuu, että me aika ajoin havaitsemme muuttuneiden käyttäytymismallien vaikuttavan elämässämme? Entä miten voimme hallita tällaisia tilanteita? Miten voimme saada elämämme hallintaamme ja pitää sen hallinnassamme? Seuraava kirjoitus antaa näihin kysymyksiin joitakin vastauksia.
[Tekstiruutu/Kuva s. 6]
Geeniterapia – onko se vastannut odotuksia?
Mitä on sanottava geeniterapiasta – korjausgeenien siirtämisestä potilaisiin heidän parantamisekseen perinnöllisistä taudeista? Tiedemiehillä oli vielä muutama vuosi sitten suuria odotuksia. ”Onko geeniterapia menetelmä, jonka aika on tullut?” kysyi talouslehti The Economist 16. joulukuuta 1995 ja sanoi: ”Näin voisi luulla sekä sitä harjoittavien julkisuudessa antamien lausuntojen että sen perusteella, miten paljon lehdistö on siitä kirjoittanut. Kuuluisista amerikkalaistiedemiehistä koostuva raati on kuitenkin toista mieltä. Yhdysvaltain Kansanterveyslaitoksen (NIH) johtaja Harold Varmus pyysi neljäätoista nimekästä tiedemiestä laatimaan oman arvionsa geeniterapiasta. Seitsemän kuukautta kestäneitten pohdiskelujen jälkeen he sanoivat viime viikolla julkistetussa raportissaan, että vaikka geeniterapia näyttää lupaavalta, sen saavutuksia on toistaiseksi ’liioiteltu’.” Kokeissa oli mukana 597 sellaista potilasta, jotka kärsivät adenosiinideaminaasin (ADA) vajauksesta tai jostakin muusta taudista, joita oli toistakymmentä erilaista ja joita oli arveltu voitavan hoitaa siirtämällä näihin potilaisiin vieraita geenejä. The Economist sanoi: ”Raadin mukaan tällaisiin kokeisiin osallistumisesta ei ole ollut selvästi havaittavaa hyötyä yhdellekään näistä potilaista.”
[Kuva s. 7]
Huolimatta siitä, mitä jotkut ehkä sanovat perinnöllisistä taipumuksista, ihmiset voivat valita käyttäytymistapansa