’Jopa änkyttävien kieli puhuu’

TŠEKKOSLOVAKIASSA (nykyisessä Tšekin tasavallassa) oli meneillään Jehovan todistajien erikoiskonventtipäivän iltapäiväohjelma, ja sadat ihmiset olivat tulleet saamaan raamatullista opetusta. Seisoin puhujalavan takana ja kertasin omaa ohjelmanosaani. Se ei ollut pitkä. Kahden nuoren todistajan oli määrä kertoa kokemuksia, ja minun tuli vain toimia ohjelman puheenjohtajana. Tuona aamuna tunsin sisäistä jännitystä, ja nyt se vain kasvoi kasvamistaan. Tunsin itseni kirjaimellisesti halvaantuneeksi, äärimmäisen huolestuneeksi ja kykenemättömäksi puhumaan.

Saatat ajatella, että lähes jokainen olisi hermostunut tuollaisessa tilanteessa. Mutta tässä oli kyse muustakin kuin vain hermoista. Annahan kun selitän.

Puhevikani

Kun olin 12-vuotias, kaaduin ja loukkasin pääni, niskani ja selkärankani. Sen jälkeen änkytin toisinaan ja minun oli vaikea muodostaa varsinkin p-, k-, t-, d- ja m-kirjaimella alkavia sanoja. Joskus en pystynyt puhumaan ollenkaan.

Ongelma ei vaivannut minua tuolloin paljoakaan; se tuntui olevan vain pieni haitta. Mutta vuosien kuluessa minulle kehittyi todellinen pelko kaikenlaista julkista puhumista kohtaan. Kerran pyörryin pitäessäni suullista esitystä koulussa. Ja toisinaan ollessani ostoksilla en kyennytkään vastaamaan myyjille, kun he kysyivät, mitä halusin. Samalla kun yritin epätoivoisesti saada sanottua jotakin, heidän ärsyyntyneisyytensä vain kasvoi: ”Nopeasti nyt! Ei minulla ole koko päivää aikaa. Toiset asiakkaat odottavat.” Tästä syystä en onnistunut ostamaan tarvitsemiani tavaroita.

Kouluvuoteni olivat hyvin vaikeita. Kun pidin suullisia esityksiä, koulutoverit tekivät pilaa änkytyksestäni. Siitä huolimatta sain lukion päästötodistuksen ja menin vuonna 1979 opiskelemaan erääseen Prahan yliopistoon. Koska pidin urheilusta, valitsin oppikursseja, joiden avulla valmistuisin liikunnanopettajaksi. Mutta miten voisin päästä tavoitteeseeni? Epäilyksistä huolimatta ponnistelin eteenpäin.

Haen apua

Täytyihän olla olemassa jokin keino, jolla pääsisin eroon puheviastani. Niinpä valmistuttuani yliopistosta päätin hakea ammattiapua. Etsin Prahasta klinikan, joka on erikoistunut puhevikojen hoitoon. Ensimmäisen käynnin aikana muuan sairaanhoitaja tokaisi: ”Teidän neuroosinne on aivan omaa luokkaansa!” Minua loukkasi se, että hän piti minua neurootikkona, vaikka asiantuntijat ovat sitä mieltä, ettei änkyttäminen ole neuroottinen ongelma. Tajusin nopeasti, että vastassani oli ainutlaatuinen haaste: olin 24-vuotias nuorimies, kun taas kaikki muut potilaat olivat lapsia.

Pian koko laitoksen henkilökunta, myös psykologi, yrittivät auttaa minua. He kokeilivat kaikkea mahdollista. Kerran he kielsivät minua puhumasta kenellekään viiteen viikkoon. Erään toisen kerran he sallivat minun puhua ainoastaan yksitoikkoisella äänellä ja h-y-v-i-n hitaasti. Vaikka tästä menetelmästä oli apua, sain lempinimen Käärmeenlumooja, koska monet nukahtivat esitysteni aikana.

Tapaan Jehovan todistajia

Eräänä kesäpäivänä vuonna 1984 kaksi nuorta miestä lähestyi minua kävellessäni keskikaupungille päin. Minua ei niinkään hämmästyttänyt heidän ulkoinen olemuksensa vaan se, mitä he sanoivat. He sanoivat, että Jumalalla on hallitus, Valtakunta, joka lopettaisi kaikki ihmiskunnan ongelmat. He antoivat minulle puhelinnumeronsa, ja myöhemmin soitin heille.

Tuohon aikaan Jehovan todistajia ei tunnustettu lailliseksi uskonnolliseksi järjestöksi Tšekkoslovakiassa. Ennen pitkää kiinnostukseni kasvoi kuitenkin niin paljon, että aloin käydä heidän kokouksissaan. Saatoin aistia sen rakkauden ja kiinnostuksen, jota todistajat tunsivat toisiaan kohtaan.

Alan uskoa itseeni

Sain apua puhevikaani niin kutsutun teokraattisen palveluskoulun välityksellä. Tuota koulua pidetään viikoittain jokaisessa Jehovan todistajien seurakunnassa. Minua kannustettiin liittymään siihen, ja niin teinkin. Sen neuvot perustuvat koulun yhden oppikirjan, Teokraattisen palveluskoulun ohjekirjan, ehdotuksiin, ja työskentelin kehittääkseni sellaisia puheen ominaisuuksia kuin sujuvuutta, lausumista, ajatuspainotusta ja äänenvaihtelua.a

Ensimmäinen puheeni, joka oli raamatunlukutehtävä, oli fiasko. Olin äärimmäisen jännittynyt ja tuskin kykenin menemään kotiin kokouksen jälkeen. Miten kiitollinen olinkaan kuuman suihkun rentouttavasta vaikutuksesta!

Tuon ensimmäisen puheen jälkeen koulunvalvoja kiinnitti minuun ystävällisesti henkilökohtaista huomiota. Sen lisäksi, että hän antoi minulle rakentavia neuvoja, hän kiitti minua. Sain siitä rohkeutta jatkaa yrittämistä. Pian tämän jälkeen, vuonna 1987, minusta tuli kastettu todistaja. Muutamia kuukausia myöhemmin muutin Prahasta hiljaiseen pikkukaupunkiin, Žďár nad Sázavouhon. Pieni paikallinen todistajien ryhmä toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi. He hyväksyivät myös yhä melko katkonaisen puhetapani, mikä kohotti itseluottamustani.

Aikanaan aloin johtaa pientä raamatuntutkisteluryhmää, ja sen jälkeen pidin ensimmäisen raamatullisen esitelmäni. Lopulta Tšekkoslovakian hallituksen vaihduttua aloin pitää samanlaisia puheita myös naapuriseurakunnissa. Vieraassa ympäristössä puheongelmani palasivat. Mutta en antanut periksi.

Kohtaan erityishaasteita

Eräänä päivänä muuan kristitty vanhin pyysi minua tulemaan työpaikalleen. Hän sanoi: ”Petr, minulla on sinulle tosi hyviä uutisia! Haluaisimme sinun pitävän yhden ohjelman seuraavassa kierroskonventissa.” Tunsin pyörtyväni, ja minun oli istuuduttava. Ystäväni suureksi pettymykseksi kieltäydyin tarjouksesta.

Kieltäytymiseni jäi vaivaamaan minua. En saanut sitä pois mielestäni. Aina kun kristillisissä kokouksissa puhuttiin Jumalaan luottamisesta, muistin tuskallisesti tuon kieltäytymiseni. Kokouksissa puhuttiin toisinaan Gideonista, joka Jumalan ohjauksessa kohtasi koko midianilaisten armeijan vain 300 miehen joukolla (Tuomarit 7:​1–25). Tämä mies tosiaan luotti Jumalaansa Jehovaan! Olinko noudattanut Gideonin esimerkkiä kieltäytyessäni tuosta tehtävästä? Rehellisyyden nimessä minun oli myönnettävä, etten ollut. Minua hävetti.

Kristityt veljeni eivät kuitenkaan luovuttaneet kohdallani. He antoivat minulle toisen tilaisuuden. Minua pyydettiin pitämään eräs erikoiskonventtipäivän ohjelmanosa. Tällä kertaa suostuin siihen. Niin kiitollinen kuin olinkin tästä edusta, ajatus puhumisesta täydelle salille suoraan sanoen sai minut jähmettymään kauhusta. Minun oli tosiaan ponnisteltava luottamukseni kasvattamisessa Jehovaan. Mutta miten?

Tarkastelemalla huolellisesti toisten todistajien uskoa ja luottamusta Jehovaan. Näin toimiminen vahvisti minua. Jopa erään ystäväni kuusivuotiaan tyttären, Verunkan, kirje antoi minulle hyvän esimerkin. Hän kirjoitti: ”Syyskuussa menen kouluun. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan kansallislaulun takia. Uskon, että Jehova taistelee puolestani aivan niin kuin hän taisteli Israelin puolesta.”

Tässä nyt oli vain muutamia niistä tapahtumista, jotka johtivat siihen erikoiskonventtipäivän iltapäiväohjelmaan, josta mainitsin alussa. Olin rukoillut hartaasti. Nyt en ollut enää niinkään huolissani puheeni sujuvuudesta kuin Jumalan suuren nimen ylistämisestä tämän suuren yleisön edessä.

Siinä siis seisoin mikrofonin takana kasvot kohti satoja ihmisiä. Sitten tajutessani, että sanoma on tärkeämpi kuin sen esittäjä, vedin syvään henkeä ja aloitin. Jälkeenpäin minulla oli aikaa arvioida tilannetta. Jännittikö minua? Varmasti, ja jopa änkytin muutaman kerran. Kuitenkin tiesin, että ilman Jumalan tukea en olisi kyennyt puhumaan ollenkaan.

Myöhemmin aloin mietiskellä, mitä eräs veli oli kerran sanonut minulle: ”Ole iloinen siitä, että sinulla on änkytysongelma.” Silloin kun tuo veli sanoi nämä sanat, olin hyvin yllättynyt. Miten hän saattoi sanoa noin? Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Puhevikani on opettanut minut luottamaan ennemmin Jumalaan kuin itseeni.

Tuon erikoiskonventtipäivän iltapäivästä on kulunut jo muutamia vuosia. Näinä vuosina olen saanut toisia etuja, joihin on sisältynyt puhumista suurelle yleisölle. Minut nimitettiin Žďár nad Sázavoussa kristityksi vanhimmaksi ja myös tienraivaajaksi, joksi Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita kutsutaan. Kuvittele! Käytin siitä lähtien yli sata tuntia joka kuukausi Jumalan valtakunnasta puhumiseen toisille puhumattakaan siitä ajasta, jonka käytin viikoittain opettamiseen kristillisissä kokouksissamme. Nyt palvelen kierrosvalvojana ja pidän puheita joka viikko eri seurakunnalle.

Sydämeni kerrassaan hehkuu arvostuksesta aina, kun luen juuri tämän profetian Raamatun Jesajan kirjasta: ”Jopa änkyttävien kieli on nopea puhumaan selkeitä.” (Jesaja 32:​4; 2. Mooseksen kirja 4:​12.) Jehova on tosiaankin osoittanut olevansa kanssani ja auttanut minua ”puhumaan selkeitä” hänen kunniakseen, ylistyksekseen ja kirkastamisekseen. Olen hyvin tyytyväinen ja onnellinen voidessani ylistää mitä armollisinta Jumalaamme. (Kertonut Petr Kunc.)

[Alaviite]