Usko Jumalaan hallitsi elämääni kommunistisessa maassa
KERTONUT ONDREJ KADLEC
KESÄLLÄ 1966 toimin turistioppaana kiertoajelulla kotikaupungissani Prahassa Tšekkoslovakiassa. Innostuneena vasta löytämästäni uskosta puhuin Jumalasta samalla kun näytin ryhmälle kaupunkimme vaikuttavia kirkkoja ja temppeleitä.
”Oletko sinä Jehovan todistaja?” kysyi muuan amerikkalainen taloustieteiden professori.
”En ole”, vastasin. ”En ole koskaan kuullut Jehovan todistajista. Olen katolilainen.”
Alan uskoa Jumalaan
Minut kasvattaneet vanhempani olivat huomattavia henkilöitä koulutuksen, politiikan ja lääketieteen alalla. Pian sen jälkeen kun synnyin vuonna 1944 ja kun toinen maailmansota päättyi seuraavana vuonna, isästäni tuli kommunisti. Hän oli itse asiassa yksi kommunistisen uudistusliikkeen perustajista, ja vuonna 1966 hänestä tuli Prahan kauppakorkeakoulun kansleri. Muutamaa vuotta myöhemmin hänet nimitettiin Tšekkoslovakian opetusministeriksi. Tšekkoslovakia oli tuolloin sekä kommunistinen että ateistinen maa.
Äiti oli äärimmäisen rehellinen, lahjakas nainen. Hän oli silmäkirurgi, kuulemma maan paras. Silti hän auttoi tarpeessa olevia maksutta. Hänellä oli tapana sanoa: ”Onpa ihmiselle uskottu mitä lahjoja tahansa, niitä täytyy käyttää yhteiskunnan ja kansan hyödyksi.” Hän ei edes pitänyt äitiyslomaa, kun synnyin, voidakseen olla tavoitettavissa klinikalla.
Minulta odotettiin erinomaista koulumenestystä. Isä kysyi monesti: ”Menestyykö joku paremmin kuin sinä?” Aloin nauttia tästä kilpailusta, koska sain usein stipendejä erinomaisen koulumenestyksen johdosta. Opin venäjää, englantia ja saksaa ja matkustin laajalti pitkin kommunistista maailmaa sekä sen ulkopuolella. Nautin uskonnollisten käsitysten kumoamisesta naurettavana taikauskona. Ja vaikka omaksuinkin ateismin täysin, aloin vihata sen poliittisia ilmenemismuotoja.
Matkalla, jonka tein Englantiin vuonna 1965 ollessani vasta 21-vuotias, oli syvällinen vaikutus minuun. Tapasin ihmisiä, jotka puolustivat uskoaan Korkeimpaan Olentoon vakuuttavasti ja johdonmukaisesti. Kun palasin Prahaan, eräs roomalaiskatolinen tuttavani ehdotti: ”Älä lue kristikunnasta. Lue Raamattua.” Juuri niin tein. Luin sen läpi kolmessa kuukaudessa.
Minuun teki vaikutuksen se tapa, jolla Raamatun kirjoittajat esittivät sanomansa. He olivat avoimia ja itsekriittisiä. Aloin uskoa, että se suurenmoinen tulevaisuus, josta he puhuivat, oli jotakin sellaista, minkä vain persoonallinen Jumala voisi nähdä mielessään ja saada aikaan.
Kun olin kuukausien ajan lukenut itsekseni Raamattua ja mietiskellyt sitä, tunsin olevani valmis kohtaamaan isäni ja ystäväni. Tiesin, että he asettaisivat vasta löytämäni uskon kyseenalaiseksi. Tämän jälkeen minusta tuli innokas käännyttäjä. Joka ikinen lähelläni ollut – kuten tuo alussa mainittu amerikkalainen professori – joutui käännytykseni kohteeksi. Pidin jopa krusifiksia seinällä sänkyni yläpuolella, koska halusin kaikkien tietävän uskostani.
Äiti kuitenkin väitti, että tuskin voisin olla kristitty, koska muistutin niin paljon isääni, kiihkeää kommunistia. En kuitenkaan antanut periksi. Luin Raamatun toisen ja kolmannen kerran. Silloin tajusin, että mikäli haluaisin edelleen edistyä, tarvitsisin opastusta.
Etsimiseni palkitaan
Otin yhteyttä roomalaiskatoliseen kirkkoon. Eräs nuori pappi oli ensisijaisesti kiinnostunut opettamaan minulle kirkon opit, ja minä myönnyin siihen täysin. Sitten vuonna 1966 – isälleni häpeäksi – minut kastettiin. Pirskoteltuaan päälleni vettä pappi ehdotti, että lukisin Raamattua, mutta lisäsi: ”Paavi on jo hyväksynyt evoluutioteorian, joten älä ole huolissasi; me tulemme erottamaan vehnän rikkaruohoista.” Olin järkyttynyt siitä, että se kirja, josta olin saanut uskon, pitäisi kyseenalaistaa.
Samoihin aikoihin, syksyllä 1966, puhuin erään ystäväni kanssa, joka oli katolisesta perheestä, ja kerroin hänelle uskonkäsityksistäni. Hänkin oli perehtynyt Raamattuun ja puhui minulle Harmagedonista (Ilmestys 16:16). Hän sanoi olevansa yhteydessä Jehovan todistajiin, joista olin kuullut ensimmäistä kertaa muutamaa kuukautta aiemmin toimiessani oppaana edellä mainitulla kiertoajelulla. Pidin kuitenkin hänen ryhmäänsä merkityksettömänä verrattuna voimakkaaseen, rikkaaseen ja väekkääseen roomalaiskatoliseen kirkkooni.
Tutkimme seuraavien keskustelujen aikana kolmea polttavaa kysymystä. Ensinnäkin onko roomalaiskatolinen kirkko ensimmäisen vuosisadan kristillisyyden perijä? Toiseksi mitä tulisi pitää ylimpänä auktoriteettina – kirkkoani vai Raamattua? Ja kolmanneksi kumpi pitää paikkansa, Raamatun luomiskertomus vai evoluutioteoria?
Koska Raamattu oli uskon lähde meille molemmille, ystävälläni ei ollut mitään vaikeuksia saada minua vakuuttumaan siitä, että katolisen kirkon opetukset eroavat suuresti varhaiskristittyjen opetuksista. Sain esimerkiksi tietää jopa katolisten lähteiden tunnustavan, että kirkon huomattava oppi kolminaisuudesta ei perustu Jeesuksen Kristuksen ja hänen apostoleittensa opetuksiin.
Se toi meidät tähän liittyvään kysymykseen siitä, minkä pitäisi olla ylin auktoriteettimme. Viittasin pyhän Augustinuksen sanoihin ”Roma locuta est; causa finita est”, jotka tarkoittavat ’Rooma on puhunut; asia on päätetty’. Ystäväni oli kuitenkin sitä mieltä, että Jumalan sanan, Raamatun, tulee olla meidän ylin auktoriteettimme. Minun täytyi yhtyä apostoli Paavalin sanoihin: ”Havaittakoon Jumala totuudelliseksi, vaikka jokainen ihminen havaittaisiin valehtelijaksi.” (Roomalaisille 3:4.)
Lopuksi ystäväni tarjosi minulle nuhraantuneen, koneella kirjoitetun vihkosen Kehitysoppi uutta maailmaa vastaan. Koska Jehovan todistajien toiminta oli kielletty Tšekkoslovakiassa 1940-luvun lopussa, he tekivät kopioita julkaisuistaan ja olivat tarkkoja siitä, ketkä niitä saivat. Luettuani kirjasen tiesin, että siinä oli totuus. Ystäväni aloitti raamatuntutkistelun kanssani. Hän lainasi minulle useita sivuja kerrallaan Raamatun tutkimisen apuvälineestä ”Olkoon Jumala totinen”, ja keskustelimme noista sivuista yhdessä.
Pian sen jälkeen kun olimme aloittaneet nämä keskustelut – vuoden 1966 joulun aikoihin – länsisaksalaisia ystäviäni tuli Prahaan tapaamaan minua. Eräässä keskustelussamme he pilkkasivat kristittyjä ulkokultaisiksi sodanlietsojiksi. ”NATO-maiden sotilaina voisimme taistella sinua, kommunistisessa Varsovan liiton maassa asuvaa kristityksi tunnustautuvaa, vastaan”, he sanoivat. Heidän päätelmänsä oli: ”On parempi olla kyyninen kuin ulkokultainen.” Minusta tuntui, että he saattoivat olla oikeassa. Kysyinkin seuraavassa raamatuntutkistelussani ystävältäni, miten tosi kristityt suhtautuvat sotaan ja siihen valmentautumiseen.
Edessäni olleita ratkaisuja
Olin ihmeissäni ystäväni selvästä selityksestä. Mutta mukautuminen Raamatun opetukseen ’miekkojen takomisesta auranvantaiksi’ vaikuttaisi dramaattisesti elämääni ja tulevaan uraani (Jesaja 2:4). Minun oli määrä valmistua viiden kuukauden kuluessa lääketieteellisestä tiedekunnasta, minkä jälkeen edessäni oli pakollinen sotapalvelus. Mitä minun pitäisi tehdä? Olin poissa tolaltani. Niinpä rukoilin Jumalaa.
Mietin asiaa syvällisesti joitakin päiviä enkä löytänyt mitään perustetta olla mukautumatta siihen vaatimukseen, että tosi kristittyjen tulee olla rauhan ihmisiä. Valmistuttuani yliopistosta päätin, että ennen kuin minut tuomittaisiin aseistakieltäytyjänä ottaisin vastaan työpaikan sairaalasta. Mutta sitten sain tietää, mitä Raamattu sanoo veren karttamisesta. Koska tajusin, että työhöni saattaisi liittyä verensiirtojen antaminen, päätin lopettaa sairaalassa työskentelemisen. (Apostolien teot 15:19, 20, 28, 29.) Jouduin tämän päätöksen vuoksi yleisesti huonoon maineeseen.
Kun isäni oli ensin varmistunut siitä, etten aiheuttanut tahallani harmia ja yrittänyt tuhota hänen poliittista uraansa, hän puuttui asiaan ja sai aikaan sen, että asevelvollisuuteni suorittamista lykättiin vuodella. Tuo vuoden 1967 kesä oli minulle vaikea. Mietipä tilannettani: Olin uusi Raamatun tutkija, jonka opettaja – ainoa todistaja, johon olin siihen mennessä ollut kosketuksissa – oli poissa tuon kesän. Ja hän oli jättänyt minulle vain muutaman luvun kirjasta ”Olkoon Jumala totinen” henkilökohtaista tutkimistani varten. Ne sekä Raamattuni olivat ainoat hengellisen ohjauksen lähteeni.
Tutustuin myöhemmin toisiin todistajiin, ja 8. maaliskuuta 1968 menin vesikasteelle Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi. Seuraavana vuonna minulle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa opintojani kahden vuoden ajan Oxfordin yliopistossa Englannissa. Jotkut ehdottivat, että ottaisin tarjouksen vastaan ja menisin Englantiin, missä voisin edistyä hengellisesti sellaisessa maassa, jossa todistajien työ ei ollut kiellettyä. Voisin samaan aikaan hankkia itselleni hyvän ammatin. Muuan kristitty vanhin kuitenkin sanoi, ettei minun palveluksiani tarvittu yhtä paljon Englannissa kuin Tšekkoslovakiassa. Niinpä päätin hylätä tuon tarjouksen jatkaa maallista koulutusta ja jäin Tšekkoslovakiaan auttamaan maanalaisessa saarnaamistoiminnassamme.
Vuonna 1969 minut kutsuttiin Valtakunnan palveluskoulun kurssille, jossa annettiin erityisohjeita kristityille valvojille. Samana vuonna sain stipendin Tšekkoslovakian parhaana nuorena farmakologina. Osallistuin sen johdosta Sveitsissä pidettyyn kansainväliseen farmakologian liiton kokoukseen.
Tiedemies muuttaa näkemyksiään
Eräällä luennolla, johon osallistuin vuonna 1970, tiedemies nimeltä František Vyskočil selitti monimutkaista aihetta impulssin kulkeutumisesta hermosolusta toiseen. Hän sanoi, että aina kun elimistössä ilmeni jokin tarve, siihen oli erinomainen ratkaisu. ”Luonto, Lumoojatar, tietää, miten tehdä tämän kaiken”, hän sanoi lopuksi.
Lähestyin häntä luennon jälkeen. Kysyin: ”Eikö kunnia elävien olentojen erinomaisesta rakenteesta tulisi antaa Jumalalle?” Kysymykseni yllätti hänet, sillä hän oli ateisti. Hän vastasi esittämällä erilaisia kysymyksiä. Hän kysyi: ”Mistä pahuus tuli?” ja: ”Kuka on syyllinen siihen, että niin monet lapset ovat orpoja?”
Kun esitin järkevät, Raamattuun perustuvat vastaukset, hänen kiinnostuksensa heräsi. Hän halusi kuitenkin tietää, miksei Raamatussa anneta yksityiskohtaista tieteellistä tietoa, esimerkiksi kuvailla solun rakennetta, jotta ihmisten olisi helppo tajuta, että sen kirjoittaja on Luoja. ”Kumpi on vaikeampaa”, vastasin, ”kuvailla vai luoda?” Lainasin hänelle kirjan Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos?.
Luettuaan sen pikaisesti läpi František leimasi sen yksinkertaiseksi ja epätarkaksi. Hän kritisoi myös sitä, mitä Raamattu sanoi moniavioisuudesta, Daavidin aviorikoksesta ja Daavidin syyllistymisestä viattoman miehen surmaamiseen (1. Mooseksen kirja 29:23–29; 2. Samuelin kirja 11:1–25). Kumosin hänen väitteensä osoittamalla, että Raamattu kertoo rehellisesti jopa Jumalan palvelijoidenkin heikkouksista sekä heidän suoranaisista rikkomuksistaan.
Keskustellessamme erään kerran sanoin lopulta Františekille, että jos jollakulla ei ole hyvää vaikutinta, jos häneltä puuttuu rakkaus totuuteen, mitkään todisteet tai perustelut eivät vakuuttaisi häntä Jumalan olemassaolosta. Kun tein lähtöä, hän pysäytti minut ja pyysi raamatuntutkistelua. Hän sanoi, että hän lukisi uudelleen kirjan Onko ihminen kehityksen vai luomisen tulos? – tällä kertaa ilman ennakkoasennetta. Sen jälkeen hänen asenteensa muuttui täysin, minkä osoittaa seuraava lainaus, jonka hän sisällytti erääseen kirjeeseensä: ”Ihmisen pöyhkeyden täytyy kumartua, ja miesten ylväyden täytyy painua alas, ja Jehova yksin on oleva korotettu sinä päivänä.” (Jesaja 2:17.)
Vuoden 1973 kesällä František ja hänen vaimonsa kastettiin Jehovan todistajiksi. Tätä nykyä František palvelee vanhimpana eräässä Prahan seurakunnassa.
Saarnaamista kiellon alaisuudessa
Kiellon aikana meitä kehotettiin olemaan hyvin varovaisia tehdessämme kenttäpalvelusta. Kerran eräs nuori todistaja pyysi sitkeästi minua lähtemään kanssaan saarnaamistyöhön. Hän epäili, osallistuvatko Jehovan todistajien järjestön johdossa olevat itse todellisuudessa palvelukseen. Meillä oli monia miellyttäviä keskusteluja todistaessamme vapaamuotoisesti. Lopulta tapasimme kuitenkin miehen, joka tunnisti kasvoni valtion salaisen poliisin valokuva-albumissa olevasta kuvasta, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. Vaikka minua ei pidätetty, olin siitä lähtien tiukan virallisen tarkkailun alainen, mikä esti minua olemasta tehokkaasti mukana maanalaisessa saarnaamistoiminnassamme.
Vuoden 1983 kesällä järjestin edellisvuosien tapaan ryhmän nuoria todistajia todistamaan joitakin päiviä vapaamuotoisesti eräässä maan syrjäisessä osassa. Laiminlöin viisaat neuvot ja lähdin matkaan omalla autollani, koska sillä oli mukavampi liikkua kuin julkisilla liikennevälineillä. Kun pidimme lyhyen tauon ja menimme ostamaan joitakin tavaroita tavaratalosta, pysäköin autoni tuon kaupan eteen. Maksaessani ostokseni viittasin joihinkin nuoriin kauppa-apulaisiin ja totesin eräälle vanhemmalle työntekijälle: ”Tulevaisuudessa me kaikki voisimme olla nuoria.” Nainen hymyili. ”Se ei kuitenkaan ole meidän ihmisten toteutettavissa”, jatkoin. ”Siihen tarvittaisiin apua ylhäältä.”
Koska enempää vastakaikua ei ilmennyt, lähdin. Tietämättäni tämä työntekijä, joka epäili minun levittävän uskonnollisia näkemyksiä, seurasi minua ikkunan läpi pannessani pakettia autooni. Sitten hän ilmoitti asiasta poliisille. Joidenkin tuntien kuluttua, kun olimme todistaneet vapaamuotoisesti kaupungin muissa osissa, palasimme toverini kanssa autolle. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi kaksi poliisia, ja he pidättivät meidät.
Meitä kuulusteltiin poliisiasemalla monta tuntia ennen kuin saimme luvan lähteä. Ensimmäiseksi mieleeni tuli, mitä tehdä niille kiinnostuneiden osoitteille, joita olimme tuona päivänä saaneet. Niinpä menin WC:hen huuhdellakseni ne viemäriin. Mutta erään poliisin vahva käsi esti minua tekemästä sitä. Hän onki paperit WC-pytystä ja puhdisti ne. Tämä aiheutti minulle lisää paineita, koska ne ihmiset, jotka olivat antaneet minulle osoitteensa, olivat nyt joutuneet vaaraan.
Myöhemmin meidät kaikki vietiin hotelliimme, missä poliisi oli jo tehnyt ratsian huoneeseemme. He eivät olleet kuitenkaan löytäneet muita kiinnostuneiden osoitteita, vaikka niitä ei ollut piilotettu huolellisesti. Myöhemmin työpaikallani, jossa toimin neurofarmakologina, minua nuhdeltiin julkisesti sekaantumisestani laittomaan toimintaan. Sain kuritusta myös Tšekkoslovakian saarnaamistyön valvojalta, joka oli aiemmin varoittanut minua käyttämästä autoani mennessämme palvelukseen.
Kuriin alistuminen
Vuonna 1976 minut oli nimitetty komiteaan, joka valvoo Jehovan todistajien saarnaamistyötä Tšekkoslovakiassa. Mutta koska salainen poliisi valvoi elämääni tarkkaan sen vuoksi, että olin edellä mainitun kaltaisissa asioissa osoittanut huonoa arvostelukykyä, minut vapautettiin maakomiteasta ja monista muista eduista. Yksi niistä eduista, joita erityisesti arvostin, oli etu opettaa koulussa, joka järjestettiin matkavalvojille ja tienraivaajille, kuten kokoaikaisia sananpalvelijoita kutsutaan.
Otin saamani kurin vastaan, mutta tämä jakso 1980-luvun puolivälistä sen loppuun oli minulle vaikeaa itsetutkistelun aikaa. Oppisinko toimimaan arvostelukykyisemmin ja vastedes välttämään varomattomia tekoja? Psalmin 30 jae 5 sanoo: ”Illalla itku voi jäädä yöpymään, mutta aamulla on ilohuuto.” Tuo aamu koitti minulle kommunistihallituksen kaaduttua Tšekkoslovakiassa marraskuussa 1989.
Ihmeellisiä siunauksia
Oli todella suuri muutos saada tehdä palvelustamme vapaasti ja olla avoimesti yhteydessä Jehovan todistajien päätoimistoon, joka sijaitsee Brooklynissa New Yorkissa. Pian minut nimitettiin matkavalvojaksi, ja aloitin tuon työn tammikuussa 1990.
Sitten vuonna 1991 sain osallistua palvelijoiden valmennuskouluun, joka pidettiin Manchesterissa Englannissa. Millainen siunaus olikaan saada nauttia kaksi kuukautta kypsien kristittyjen miesten seurasta ja opetuksesta! Meille oppilaille määrättiin jokin työ, johon käytimme osan jokaisesta päivästä. Se toi helpotusta intensiiviseen kouluopetukseemme. Minun tehtävänäni oli pestä ikkunoita.
Aloin heti Englannista paluuni jälkeen auttaa tärkeän Jehovan todistajien kokouksen järjestämisessä. Kokous pidettiin 9.–11. elokuuta valtavalla Strahov-stadionilla Prahassa. Tuohon tilaisuuteen kokoontui 74587 ihmistä monista eri maista palvomaan vapaasti Jumalaamme Jehovaa!
Seuraavana vuonna lopetin ansiotyöni neurofarmakologina. Olen työskennellyt lähes neljä vuotta Prahan toimistossa, missä jälleen kerran palvelen komiteassa, joka valvoo Jehovan todistajien työtä Tšekin tasavallassa. Äskettäin kunnostettiin Jehovan todistajille lahjoitettu uusi, kymmenkerroksinen rakennus, ja se toimii nyt haaratoimistona. Nämä kauniit tilat vihittiin Jehovan palvelukseen 28. toukokuuta 1994.
Suurimpia siunauksiani on ollut se, että olen saanut kertoa Raamatun totuuksia toisille, myös omille sukulaisilleni. Isästäni ja äidistäni ei vielä tähän mennessä ole tullut todistajia, mutta he suhtautuvat nykyään myönteisesti toimintaani. He ovat muutamien viime vuosien aikana olleet joissakin meidän kokouksissamme. Harras toiveeni on, että he yhdessä miljoonien muiden vilpitönsydämisten ihmisten kanssa alistuisivat Jumalan valtakunnan valtaan ja nauttisivat Jumalan niille lupaamista ikuisista siunauksista, jotka haluavat palvella häntä.
(Julkaisut, joihin tässä kirjoituksessa viitataan, ovat Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran julkaisemia.)
[Kuva s. 12]
Kun opiskelin yliopistossa
[Kuvat s. 13]
Isäni, josta tuli Tšekkoslovakian opetusministeri, ja äitini, joka oli merkittävä silmäkirurgi
[Kuva s. 15]
František Vyskočil, tiedemies ja ateisti, josta tuli Jehovan todistaja
[Kuva s. 16, 17]
Kommunismin kukistuttua Jehovan todistajat ovat pitäneet monia suuria konventteja Itä-Euroopassa. Yli 74000 henkeä oli läsnä tässä vuonna 1991 pidetyssä Prahan konventissa
[Kuva s. 18]
Tekemässä työtä, joka minulle määrättiin ollessani palvelijoiden valmennuskoulussa Englannissa
[Kuva s. 18]
Prahassa sijaitseva haaratoimistomme, joka vihittiin 28. toukokuuta 1994