Sammakon lapsi

”Sammakon lapsi on sammakko.”

Tämä japanilainen sananlasku tarkoittaa sitä, että lapsesta kasvoi vanhempansa kaltainen. Minun äitini oli geiša.

KASVOIN äitini ylläpitämässä geišatalossa. Siksi pienestä pitäen ympärilläni oli kauniita naisia, joilla oli yllään hyvin kalliit kimonot. Tiesin, että kun tulisin vanhemmaksi, liittyisin heidän maailmaansa. Valmennukseni alkoi vuonna 1928 kuudentena päivänä kuudetta kuuta ollessani kuusivuotias. Numeron 666 sanottiin takaavan menestyksen.

Opiskelin Japanin perinteisiä taidelajeja: muiden muassa tanssia, laulua, erilaisten instrumenttien soittamista ja teeseremonioiden hoitamista. Joka päivä koulun jälkeen kiiruhdin kotiin, vaihdoin vaatteet ja menin tunneilleni. Olin silloin taas yhdessä koulutovereideni kanssa, koska me kaikki olimme geišojen lapsia. Se oli kiireistä aikaa, ja nautin siitä.

Tuohon aikaan, ennen toista maailmansotaa, oppivelvollisuus päättyi lapsen ollessa 12-vuotias, joten sen ikäisenä aloitin työnteon. Vasta aloittaneena geišana pukeuduin loisteliaisiin kimonoihin, joiden hihat ulottuivat melkein jalkateriini. Olin täynnä iloa mennessäni suorittamaan ensimmäistä tehtävääni.

Työni geišana

Työhöni kuului pääasiassa ihmisten viihdyttäminen sekä emännöinti. Kun varakkaat miehet suunnittelivat pitävänsä päivälliskutsut jossakin hienossa ruokapaikassa, he soittivat tavallisesti johonkin geišataloon ja pyysivät muutaman geišan palvelemaan kutsuilleen. Geišojen odotettiin tekevän illasta eloisan ja pitävän huolta siitä, että kotiin lähtiessään jokainen vieras oli tyytyväinen ja tunsi, että hänellä oli ollut mukavaa.

Tämä vaati sitä, että meidän oli osattava aavistaa kunkin vieraan tarve ja täytettävä se – jopa ennen kuin vieras tajusi tarvitsevansa jotakin. Vaikeinta mielestäni oli mukautua hetken toiveisiin. Jos vieraat halusivat yhtäkkiä katsella tanssia, me tanssimme. Jos toivottiin musiikkia, haimme soittimemme ja soitimme, mitä pyydettiin, tai lauloimme minkä tahansa laulun vieraat tahtoivat.

Yleinen väärinkäsitys on, että kaikki geišat ovat huippuluokan kalliita prostituoituja. Se ei pidä paikkaansa. Vaikka jotkut geišat hankkivat elantonsa myymällä itseään, geišalla ei ole mitään tarvetta alentua siihen. Tiedän sen, koska en itse koskaan tehnyt sellaista. Geiša on viihdyttäjä, ja jos hän on hyvä, hän saa taitojensa ansiosta töitä, kalliita lahjoja ja runsaat juomarahat asiakkailta.

On myönnettävä, että harvat ovat kyllin hyviä päästäkseen huipulle. Yleensä geišat pätevöityvät vain yhteen Japanin perinteisistä taidelajeista. Minä olin kuitenkin saanut diplomit seitsemästä eri taidelajista, esimerkiksi japanilaisesta tanssista, kukka-asetelmien teosta, teeseremonioiden hoitamisesta, taikoksi sanotun japanilaisen rummun soitosta ja kolmen musiikkityylin soittamisesta kolmikielisellä samisenilla. Ellei minulla olisi ollut tällaista pätevyyttä, minusta olisi voinut tuntua siltä, että minun olisi täytynyt elantoni vuoksi tehdä kaikkea, mitä asiakkaat ikinä pyysivät.

Kun Japani ei ollut taloudellisesti vakaa, tytöt päättivät joskus ryhtyä geišoiksi voidakseen avustaa perhettään. He lainasivat rahaa maksaakseen valmennuksensa ja kimononsa. Joidenkuiden tyttöjen perheet taas myivät heidät geišataloihin. Tyttöjen omistajat, jotka olivat maksaneet heistä suuret summat, vaativat takaisinmaksua tytöiltä. Tällaisissa oloissa geišojen asema oli hyvin epäedullinen, koska heidän valmennuksensa alkoi myöhään ja he olivat heti alkajaisiksi kovissa veloissa. Monet näistä geišoista turvautuivat tai heidät pakotettiin moraalittomuuteen, jotta he olisivat suoriutuneet taloudellisista velvollisuuksista.

Palveluksistani tuli kysyttyjä tunnettujen urheilu-, viihde- ja liikemaailman ihmisten sekä poliitikkojen keskuudessa. Asiakkaisiini kuului kabinetti- ja pääministereitä. Nämä miehet kohtelivat minua kunnioittavasti ja kiittivät minua työstäni. Vaikka en ottanut osaa yleiseen keskusteluun ellei minua pyydetty, joskus mielipidettäni kysyttiin. Siksi luin sanomalehtiä ja kuuntelin radiota päivittäin pysyäkseni ajan tasalla uutisten suhteen. Kutsut, joissa palvelin, pidettiin usein neuvottelutarkoituksessa, joten minun oli tahdikkaasti oltava puhumatta kuulemistani asioista.

Kuka on äitini?

Eräänä päivänä vuonna 1941, jolloin olin 19-vuotias, minua pyydettiin erääseen ruokapaikkaan. Totesin kahden naisen odottavan minua. Toinen heistä ilmoitti, että hän oli minun biologinen äitini ja että hän oli tullut hakemaan minut kotiin. Toinen nainen otti palvelukseensa geišoja ja tarjosi minulle työtä. Hän ajatteli, että minun tulisi elättää mieluummin biologinen äitini kuin ottoäitini. Mieleeni ei ollut koskaan juolahtanut sellaista ajatusta, että se nainen, joka oli kasvattanut minut, ei ollutkaan oikea äitini.

Juoksin hämmentyneenä kotiin ja kerroin ottoäidilleni, mitä oli tapahtunut. Hän oli aina hallinnut tunteensa, mutta nyt hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän sanoi halunneensa itse kertoa minulle sen, että kun olin vuoden ikäinen, minut oli jätetty geišataloon. Kuullessani totuuden menetin kaiken luottamuksen ihmisiin ja minusta tuli sulkeutunut ja hiljainen.

Kieltäydyin hyväksymästä biologista äitiäni. Lyhyt tapaamisemme paljasti, että hän tiesi menestyksestäni ja halusi minun elättävän työlläni hänet. Tiesin hänen ystävänsä yrityksen sijaintipaikan perusteella, että siellä työskentelemiseen liittyi moraalittomuutta. Halusin myydä taiteellisia kykyjäni, en ruumistani. Niinpä ajattelin silloin ja ajattelen edelleenkin, että tein oikean ratkaisun.

Vaikka olin loukkaantunut ottoäidilleni, minun oli pakko myöntää, että hän oli kouluttanut minut niin, että voisin aina ansaita leipäni. Mitä enemmän ajattelin sitä, sitä enemmän tunsin olevani kiitollisuudenvelassa hänelle. Hän oli huolellisesti ja johdonmukaisesti valinnut työpaikkani ja suojellut näin minua sellaisilta miehiltä, jotka pyysivät geišan palveluksia vain moraalittomissa aikeissa. Olen vielä tänäkin päivänä kiitollinen hänelle tästä.

Hän opetti minulle periaatteita. Hän painotti muun muassa sitä, että sanani ”kyllä” pitäisi merkitä ’kyllä’ ja ”ei” ’ei’. Hän opetti minua myös kantamaan vastuuta ja olemaan tiukka itselleni. Koska noudatin hänen opettamiaan periaatteita, menestyin työssäni. Epäilen, etten olisi saanut tällaista apua biologiselta äidiltäni. Adoptioni pelasti luultavasti minut erittäin kovalta elämältä, ja tulin siihen tulokseen, että voin olla hyvin iloinen sen tapahtumisesta.

Saan pojan sodan keskellä

Minulle syntyi poika vuonna 1943. Perinteinen japanilainen kulttuuri ei tunne ”syntiä”, enkä sen mukaisesti ajatellut tehneeni mitään väärää tai häpeällistä. Olin ihastuksissani pojastani. Hän oli kallisarvoisin omaisuuteni – joku, jonka vuoksi elää ja tehdä työtä.

Vuonna 1945 Tokioa pommitettiin hyvin ankarasti, ja minun täytyi paeta kaupungista poikani kanssa. Ruokaa oli niukasti, ja poika oli hyvin sairas. Sekasortoinen ihmisjoukko tungeksi rautatieasemalla, mutta jotenkin me onnistuimme nousemaan pohjoiseen, Fukushimaan menevään junaan. Olimme siellä eräässä majatalossa seuraavan yön, mutta ennen kuin pääsin viemään poikani sairaalaan, hän kuoli vajaaravitsemukseen ja nestehukkaan. Hän oli vasta kaksivuotias. Olin murtunut. Majatalon kuumavesisäiliöistä huolehtiva mies poltti poikani ruumiin tulessa, jolla hän lämmitti kylpyveden.

Sota päättyi pian tämän jälkeen, ja palasin Tokioon. Kaupunki oli pommituksen jäljiltä maan tasalla. Kotini ja kaikki, mitä omistin, oli mennyttä. Menin erään ystäväni luokse. Hän lainasi minulle kimonojaan, ja aloin jälleen työskennellä. Ottoäitini, joka oli evakuoitu erääseen Tokion ulkopuolella sijaitsevaan paikkaan, vaati, että minun piti lähettää hänelle rahaa ja rakentaa hänelle talo Tokioon. Tällaiset vaatimukset saivat minut tuntemaan itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Surin edelleen poikaani ja kaipasin lohdutusta, mutta äiti ei koskaan edes maininnut lastani. Hän oli kiinnostunut vain itsestään.

Perhevelvollisuudet

Perinteet opettivat, että kaikesta, mitä omistamme, saamme kiittää vanhempiamme ja esi-isiämme ja että lasten velvollisuus on korvata se vanhemmilleen tottelemalla heitä sen enempiä kyselemättä ja huolehtimalla heistä heidän kuolemaansa asti. Täytin siksi velvollisuuteni, mutta ottoäitini vaatimukset olivat kohtuuttoman suuret. Hän odotti minun elättävän myös veljensä kaksi lasta, jotka hän oli adoptoinut. Olin 19-vuotiaaksi asti luullut heitä veljekseni ja sisarekseni.

Monet geišat eivät koskaan menneet naimisiin, ja he pidättyivät hankkimasta omia lapsia. Monesti he adoptoivat köyhien perheiden tyttövauvoja ja kouluttivat näistä geišoja yksinomaisena tarkoituksenaan saada taloudellista tukea ja nauttia mukavasta elämästä vanhana. Ikävä kyllä aloin ymmärtää, miksi minä olin saanut osakseni kaiken tuon huolenpidon ja valmennuksen. Sen ainoa tarkoitus oli taata taloudellisesti turvallinen tulevaisuus.

Hyväksyin tämän kaiken, vaikka ihmettelinkin sitä, miksi minun oli ottoäitini lisäksi elätettävä ”veljeni” ja ”sisareni”, jotka molemmat olivat terveitä ja työkykyisiä. Siitä huolimatta elätin nuo kolme ja tein kaikki, mitä he pyysivät. Lopulta päivää ennen kuin äitini kuoli vuonna 1954, hän polvistui vuoteessaan, kumarsi ja kiitti minua virallisesti. Hän sanoi, että olin tehnyt riittävästi. Tämä yksi tunnustus ja nämä kiitoksen sanat korvasivat vuosien työni. Tyytyväisyys sen tietämisestä, että olin täyttänyt kaikki velvollisuuteni, liikuttaa minua edelleenkin kyyneliin asti.

Huolehdin tyttärestäni

Vuonna 1947 minusta tuli pienen tytön äiti, ja päätin työskennellä lujasti kootakseni varallisuutta hänelle. Joka ilta lähdin työhön. Aloin myös esiintyä Japanin pääteattereissa, esimerkiksi Ginzan Kabukizassa. Siitäkin maksettiin hyvin.

Sain aina pääosat, olipa sitten kyse tanssimisesta tai samisenin soitosta. Mutta huolimatta saamastani menestyksestä, josta toiset geišat vain uneksivat, en ollut onnellinen. En ehkä olisi ollut niin yksinäinen, jos olisin mennyt naimisiin, mutta geišan elämä ja avioliitto eivät oikein sovi yhteen. Ainoa lohtuni oli Aiko, pikku tyttäreni, ja rakensin elämäni hänen ympärilleen.

Tavallisesti geišat valmentavat tyttäriään, ovatpa nämä heidän lihallisia lapsiaan tai adoptoituja, tekemään samaa työtä, jota he itse tekevät. Noudatin tätä tapaa, mutta myöhemmin aloin ajatella, millaiseen elämään häntä valmistin. Jos tapaa jatkettaisiin, sukupolvi toisensa perään ei koskaan saisi tietää, millaista olisi elää todellisessa perheessä. Halusin rikkoa tuon ketjun. Halusin, että Aiko ja hänen lapsensa hänen jälkeensä nauttivat avioliitosta ja normaalista perhe-elämästä. En halunnut, että tämän sammakon lapsesta tulee sammakko!

Kun Aiko lähestyi teini-ikää, häntä alkoi olla mahdoton käsitellä. Ottoäitini oli kuollut joitakin vuosia aiemmin, ja siitä lähtien Aikon ainoat toverit kotona olivat olleet palvelukseen ottamani palvelustytöt. Hän kaipasi epätoivoisesti aikaani ja huomiotani. Niinpä vaikka olin puolivälissä neljättäkymmentä ja urani huipulla, päätin jättää geišojen maailman taakseni ja ottaa vastaan vain sellaista työtä, jossa minun tarvitsi tanssia ja soittaa samisenia. Lopetin Aikon takia. Aloimme syödä ilta-aterian yhdessä, ja melkein heti hän muuttui mukautuvaisemmaksi. Aikani antaminen hänelle sai aikaan ihmeitä.

Myöhemmin muutimme rauhalliselle asuinalueelle, missä avasin kahvilan. Aiko varttui, ja olin huojentunut nähdessäni hänen avioituvan Kimihiron, ystävällisen miehen kanssa, joka osoitti ymmärtävänsä sitä elämää, jota olin viettänyt.

Uskonto nousee kiistakysymykseksi

Vuonna 1968 Aiko synnytti ensimmäisen lapsenlapseni. Pian sen jälkeen hän alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Tämä hämmästytti minua, koska meillä oli jo uskonto. Olin laittanut suuren buddhalaisalttarin kotiimme sen jälkeen kun äitini – ottoäitini – kuoli, ja polvistuin sen eteen säännöllisesti palvomaan häntä. Lisäksi minulla oli tapana käydä sukuhaudalla joka kuukausi kertomassa hänelle kaikki, mitä tapahtui.

Esi-isien palvonta tyydytti minua. Tunsin tekeväni sen, mitä minun pitikin, huolehtiakseni esi-isistäni ja osoittaakseni heille kiitollisuutta ja kasvatin Aikon tekemään samoin. Olin siksi kauhistunut, kun hän kertoi minulle, ettei hän enää ottaisi osaa esi-isien palvontaan eikä palvoisi minua kuolemani jälkeen. Kysyin itseltäni, miten olin voinut saada tuollaisen lapsen ja miten hän saattoi liittyä uskontoon, joka opetti ihmisiä olemaan niin epäkunnioittavia esi-isiään kohtaan? Seuraavien kolmen vuoden ajan minusta tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi varjostanut elämääni.

Käänne tapahtui silloin, kun Aiko kastettiin Jehovan todistajaksi. Aikon todistajaystävä, joka hämmästyi sitä, etten ollut läsnä tyttäreni kastetilaisuudessa, sanoi Aikolle tulevansa tapaamaan minua. Olin raivoissani, mutta koska hyvät tavat olivat juurtuneet minuun lujasti, toivotin hänet tervetulleeksi, kun hän tuli. Samasta syystä en voinut torjua häntä, kun hän totesi, että hän tulisi uudelleen seuraavalla viikolla. Hän tuli uudelleen viikosta toiseen, mikä raivostutti minua niin paljon, etten aluksi oppinut mitään siitä, mitä hän sanoi. Vähitellen nuo keskustelut panivat minut kuitenkin ajattelemaan.

Mieleeni alkoi palautua ajatuksia, joita äidilläni oli tapana sanoa. Vaikka hän halusikin, että häntä palvottaisiin hänen kuoltuaan, hän ei ollut varma kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän sanoi monesti, että eniten vanhemmat haluavat sitä, että lapset ovat huomaavaisia heille ja puhuvat heille lämpimästi silloin, kun he ovat vielä elossa. Kun luin Raamatusta esimerkiksi Saarnaajan 9:​5, 10:n ja Efesolaiskirjeen 6:​1, 2:n ja näin, että Raamatussa esitettiin samanlaisia kehotuksia, minusta tuntui kuin suomukset olisivat pudonneet silmistäni. Raamatussa oli muitakin asioita, joita äiti oli minulle opettanut, esimerkiksi se, että sanani ”kyllä” pitää merkitä ’kyllä’ ja ”ei” ’ei’ (Matteus 5:​37). Minua askarrutti se, mitä muuta Raamattu mahtoi opettaa, ja suostuin säännölliseen raamatuntutkisteluun.

Se surumielisyys ja turhautuneisuus, joita olin tuntenut suurimman osan elämästäni, katosivat vähitellen samalla kun Raamatun tuntemukseni kasvoi. Kun aloin käydä Jehovan todistajien kokouksissa, ne tekivät minuun syvän vaikutuksen. Kokouksessa avautui eri maailma. Ihmiset olivat aitoja, huomaavaisia ja ystävällisiä, mikä herätti vastakaikua sydämessäni. Erityisesti minua liikutti tieto Jehovan armosta. Hän antaa rakkaudellisesti anteeksi kaikille katuville synnintekijöille. Hän antaisi tosiaankin anteeksi kaikki menneet virheeni ja auttaisi minua aloittamaan uuden elämän!

Muutoksia elämässäni

Vaikka halusin palvella Jehovaa, minulla oli vahvat siteet viihdemaailmaan. Olin tuolloin yli viisikymmenvuotias mutta esiinnyin edelleen teatterissa. Olin myös samisen-muusikkojen johtaja ja toinen heidän kahdesta organisaattoristaan, kun Danjuro Ichikawa esiintyi Kabukizassa näytelmässä nimeltä Sukeroku. Koska vain hyvin harvat samisenin soittajat osaavat säestää katoubushi-tyylillä, jota käytetään Sukerokussa, ei tilalleni saataisi ketään, jos lopettaisin. Tunsin siis olevani ansassa.

Eräs iäkäs todistaja, joka oli itsekin mukana tuottamassa perinteistä japanilaista viihdettä, kysyi minulta, miksi ajattelin, että minun täytyi lopettaa. ”Ihmisten täytyy tehdä työtä elättääkseen itsensä”, hän selitti. Hän auttoi minua näkemään, ettei siinä, mitä tein, ollut mitään epäraamatullista ja että voisin palvella Jehovaa ja jatkaa esiintymistäni.

Jatkoin jonkin aikaa Kabukizassa, Japanin arvostetuimmassa teatterissa. Sitten näytännöt alkoivat osua kokousilloiksi, joten pyysin, että joku tulisi tilalleni noina iltoina. Pian kokousaikamme kuitenkin muuttuivat, ja pystyin sovittamaan yhteen sekä työn että kokoukset. Mutta ehtiäkseni ajoissa kokouksiin minun täytyi hypätä heti esityksen päätyttyä taksiin, joka oli odottamassa, sen sijaan että olisin jäänyt rentoutumaan muiden esiintyjien kanssa, niin kuin oli tapana. Lopulta päätin lopettaa.

Olimme tuolloin jo hyvän aikaa harjoitelleet puolivuotista näytäntösarjaa varten, joka esitettäisiin Japanin suurimmissa kaupungeissa. Jos olisin alkanut puhua lähtemisestä, se olisi aiheuttanut paljon vaikeuksia. Niinpä aloin valmentaa itselleni seuraajaa puhumatta muille mitään aikeistani. Kun kiertue oli tehty, selitin kaikille, joita asia koski, että olin kantanut vastuuni ja aioin lopettaa. Jotkut suuttuivat. Toiset syyttivät minua siitä, että olin omahyväinen ja aiheutin heille tieten tahtoen ongelmia. Se ei ollut minulle helppoa aikaa, mutta pysyin päätöksessäni ja lopetin esiinnyttyäni 40 vuotta. Siitä lähtien olen opettanut samisenin soittoa ja saanut siitä hiukan tuloja.

Eläminen päätökseni mukaan

Olin vihkinyt elämäni Jehova Jumalalle muutamaa vuotta aiemmin. Kävin kasteella 16. elokuuta 1980. Tunne, joka minulla on nykyään voimakkaana, on syvä kiitollisuus Jehovaa kohtaan. Omasta mielestäni olen ollut jossain määrin samanlainen kuin se samarialainen nainen, josta kerrotaan Raamatussa Johanneksen 4:​7–42:ssa. Jeesus puhui naiselle huomaavaisesti, ja tämä katui. Samalla tavalla Jehova, joka ”näkee, millainen sydän on”, näytti huomaavaisesti minulle tien, ja hänen armostaan olen voinut aloittaa uuden elämän (1. Samuelin kirja 16:​7).

Maaliskuussa 1990, jolloin olin lähes 68-vuotias, ryhdyin tienraivaajaksi, joksi Jehovan todistajien kokoaikaista sananpalvelijaa kutsutaan. Aikokin on tienraivaaja samoin kuin hänen kolme lastaan. Heistä kasvoi äitinsä kaltaisia japanilaisen sananlaskun mukaan: ”Sammakon lapsi on sammakko.” Aikon mies toimii kristittynä vanhimpana seurakunnassa. Olen todella siunattu: saan olla perheeni ympäröimä – perheeni jonka kaikki jäsenet vaeltavat totuudessa – ja lisäksi minulla on rakastavia hengellisiä veljiä ja sisaria seurakunnassa.

Vaikka olenkin kiitollinen esi-isilleni, eniten kiitän Jehovaa, joka on tehnyt hyväkseni enemmän kuin kukaan ihminen voisi tehdä. Erityisen kiitollinen olen hänen runsaasta armostaan ja lohdutuksestaan, jotka synnyttävät minussa halun ylistää häntä halki ikuisuuden. (Kertonut Sawako Takahashi.)

[Kuva s. 19]

Harjoittelemassa 8-vuotiaana

[Kuva s. 20]

Ottoäitini kanssa

[Kuva s. 21]

Tyttäreni oli elämäni ylpeyden aihe

[Kuva s. 23]

Palvoin äitiäni tämän alttarin ääressä

[Kuva s. 24]

Tyttäreni, hänen miehensä ja lastenlasteni kanssa