”Kiitos että toit minut kotiin, äiti”

OLIN aina huolissani, kun mieheni Glen lähti lentämään, ja maltoin tuskin odottaa hänen paluutaan. Tavallisesti hän lensi huvikseen, mutta tällä kertaa hänet oli palkattu ottamaan joitakin ilmakuvia. Nuorempi poikamme Todd lähti hänen mukaansa. Glen oli aina varovainen lentäjä eikä koskaan ottanut turhia riskejä.

Kun puhelin soi tuona sunnuntai-iltapäivänä 25. huhtikuuta 1982, aavistelin pahaa vastatessani siihen. Se oli mieheni veli. ”Glen ja Todd ovat joutuneet lento-onnettomuuteen”, hän sanoi. ”Tavataan sairaalassa.”

Rukoilimme 13-vuotiaan poikani Scottin kanssa ja kiiruhdimme sairaalaan. Saimme siellä kuulla, että Glenin kone oli syöksynyt maahan noin sadan kilometrin päässä New Yorkista pohjoiseen. (Onnettomuuden tarkkaa syytä ei koskaan saatu selville.) Glen ja Todd olivat elossa mutta kriittisessä tilassa.

Allekirjoitin lomakkeet, jotka antoivat sairaalalle valtuuden hoitaa heitä niin kuin tarve vaatisi. Mutta koska olen Jehovan todistaja, en suostuisi verensiirron antamiseen. Se olisi merkinnyt sen Raamatun käskyn rikkomista, jonka mukaan meidän tulee ’karttaa verta’ (Apostolien teot 15:28, 29). Glenillä oli ollut mukanaan lääkärinhoitoa koskeva asiakirja, jossa ilmoitettiin selvästi hänen vakaumuksensa tässä asiassa. Annoimme kuitenkin lääkäreille luvan käyttää verettömiä plasmatilavuuden kohottajia.a

Glenin pää ja rinta olivat loukkaantuneet pahoin. Hän kuoli muutamassa tunnissa. Koin elämäni vaikeimman tilanteen, kun minun oli mentävä odotushuoneeseen ja kerrottava pojalleni Scottille, että hänen isänsä oli kuollut. Hän aivan tarrautui minuun ja sanoi: ”Mitä minä nyt teen? Olen juuri menettänyt parhaan ystäväni!” Glen oli tosiaan ollut molempien poikiensa paras ystävä ja osallistunut heidän kanssaan vapaa-ajan viettoon ja palvontaan. Hän oli minunkin paras ystäväni ja myös aviomieheni. Hänen kuolemansa oli hirvittävä menetys.

Pysymme vakaumuksessamme

Toddilta oli murtunut jalka, sormi ja poskiluita, ja aivot olivat vahingoittuneet vakavasti. Hän vajosi koomaan. Oli tuskallista katsoa yhdeksänvuotiasta poikaani, joka vain muutama tunti sitten oli pursunnut elämää. Todd oli aina ollut ihastuttavan tarmokas pikkupoika. Hän puhui paljon ja lauloi ja leikki mielellään. Nyt hän ei edes tiennyt meidän olevan paikalla.

Koska lääkärit pelkäsivät, että Todd täytyisi leikata, he vaativat minulta suostumusta verensiirtoon. Kieltäydyin. Vastavetona he hankkivat oikeuden päätöksen, joka antoi heille luvan käyttää verta. Ilmeni kuitenkin, ettei leikkausta tarvittaisi ja ettei Toddilla ollut sisäisiä verenvuotoja. Mutta muutaman päivän kuluttua lääkärit kertoivat, että he aikovat antaa hänelle verta joka tapauksessa. Olimme tyrmistyneitä! ”Meidän vain täytyy tehdä niin!” oli ainoa selitys, jonka Toddin lääkäriltä sain. Välittämättä lainkaan uskonnollisista näkemyksistämme he antoivat Toddille kolme yksikköä verta. Tunsin itseni täysin avuttomaksi.

Onnettomuuden jälkeen olimme monta päivää lehtien etusivuilla. Paikallislehdessä uskoteltiin, että Glen oli kuollut, koska hän oli kieltäytynyt ottamasta verta, ja tueksi lainattiin jopa erästä täkäläistä lääkäriä! Se ei pitänyt paikkaansa. Ruumiinavauksessa vahvistettiin myöhemmin, ettei Glen yksinkertaisesti olisi voinut jäädä eloon, koska hänen päänsä ja rintansa olivat vahingoittuneet niin pahoin. Onneksi paikallisradio pyysi useita Jehovan todistajien sananpalvelijoita selittämään Raamattuun perustuvaa kantaamme. Näin saatiin jonkin verran myönteistä julkisuutta, ja todistajien kanta verta koskevassa asiassa oli yleinen keskustelunaihe saarnatessamme ovelta ovelle.

Toddia yritetään saada tajuihinsa

Todd oli edelleen koomassa. Vihdoin 13. toukokuuta hän avasi silmänsä, kun eräs hoitaja oli kääntämässä häntä! Syleilin häntä ja yritin puhua hänelle, mutta hän ei reagoinut mitenkään. Hän ei kyennyt edes räpäyttämään silmäänsä tai puristamaan kättäni. Mutta siitä lähtien hän alkoi hitaasti edistyä. Aina kun tulimme huoneeseen, hänen päänsä kääntyi kohti ovea. Puhuessamme hänelle hän katsoi meitä. Emme silti tienneet, tajusiko hän todella meidän olevan siellä. Siksi aloimme työskennellä piristääksemme häntä ja kohentaaksemme hänen kuntoaan. Ensimmäisestä päivästä lähtien puhuimme ja luimme hänelle sekä soitimme musiikkia nauhalta ja raamatullisia kasetteja. Soitin hänelle jopa kitaraani. Se oli terapiaa meille molemmille.

Saimme paljon apua paikalliselta Jehovan todistajien seurakunnalta. Vanhempi poikani Scott muisteli äskettäin: ”Kaksi perhettä otti minut käytännössä kuin omaksi pojakseen ja vei minua mukanaan lomamatkoille.” Lisäksi jotkut leikkasivat nurmikkomme, pesivät pyykkimme ja laittoivat meille ruokaa. Ystävät ja sukulaiset myös valvoivat vuorotellen joka yö Toddin luona sairaalassa.

Moneen viikkoon Todd ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan hänelle osoitettuun huomioon – ei edes hymyilemään. Sitten hän sai keuhkokuumeen. Lääkäri pyysi minulta lupaa kytkeä hänet takaisin hengityslaitteeseen. Siinä oli yksi riski: hän voisi tulla siitä pysyvästi riippuvaiseksi. Ja nyt tämä elämän ja kuoleman kysymys työnnettiin minun ratkaistavakseni! Sen sijaan verensiirron kohdalla toivomuksistani oli vähät välitetty! Valitsimme kuitenkin hengityslaitteen ja toivoimme parasta.

Samana iltapäivänä lähdin kotiin virkistäytymään. Etupihallani seisoi eräs viranomainen. Hän kertoi, että meidän täytyy myydä talomme, koska tietä aiottiin leventää. Nyt meillä oli yksi suuri kriisi lisää selvitettävänämme. Olin aina sanonut toisille, ettei Jehova koskaan antaisi meille suurempaa taakkaa kuin jaksamme kantaa. Tapanani oli lainata 1. Pietarin kirjeen 5:6, 7:n sanoja: ”Nöyrtykää sen tähden Jumalan väkevän käden alle, jotta hän korottaisi teidät aikanaan, samalla kun heitätte kaiken huolenne hänelle, koska hän huolehtii teistä.” Nyt uskoni ja luottamukseni Jumalaan koeteltiin kovemmin kuin koskaan.

Viikot tulivat ja menivät, ja Todd kärsi infektiosta toisensa perään. Päivät olivat täynnä verikokeita, selkäydinpunktioita, luu- ja aivotutkimuksia, nesteen poistoa keuhkoista sekä loputtomia röntgenkuvauksia. Elokuuhun tultaessa Toddin ruumiinlämpö oli palautunut vihdoin normaaliksi. Samassa kuussa irrotettiin hänen tiputus- ja hengitysletkunsa! Edessämme oli nyt kaikkein suurin haaste.

Kotiinpaluu

Lääkärien mielestä Todd olisi ollut parasta sijoittaa johonkin laitokseen. Eräs lääkäri muistutti Scottille ja minulle, että meillä oli oma elämämme elettävänä. Hyvää tarkoittavat ystävätkin järkeilivät samoin. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että Todd oli hyvin kiinteä osa elämäämme. Ja jos pystyisimme hoitamaan häntä kotona, hänen ympärillään olisi ihmisiä, jotka rakastivat häntä ja uskoivat samalla tavalla kuin hän.

Hankimme pyörätuolin ja sairaalasängyn. Muutamien ystävien avulla poistimme makuuhuoneestani seinän ja asensimme joitakin lasisia liukuovia. Lisäksi rakensimme ulos tasanteen sekä luiskan, jota pitkin Todd voitiin työntää suoraan hänen makuuhuoneeseensa.

Aamulla 19. elokuuta poikani tuotiin kotiin, vaikka hän oli edelleen osittain koomassa. Todd kykeni avaamaan silmänsä ja liikuttamaan aavistuksen verran oikeaa jalkaansa ja kättään, mutta hänen lääkärinsä ei uskonut edistystä enää tapahtuvan. Muutaman viikon kuluttua veimme Toddin neurologille, jota meille oli hyvin paljon suositeltu, mutta hän toisti saman, minkä lääkäri oli sanonut. Oli silti mahtava tunne saada Todd kotiin! Äitini ja muutama lähin ystävämme olivat odottamassa meitä. Menimme tuona iltana yhdessä jopa valtakunnansaliin. Saimme samalla esimakua siitä, kuinka valtavia ponnisteluja Toddin hoitamiseen sisältyisi.

Toddin hoitaminen kotona

Vammaisen hoitaminen osoittautui uskomattoman aikaa vieväksi työksi. Toddilta kului toista tuntia aterian syömiseen. Hänen kylvettämisensä, pesemisensä sienen avulla, pukemisensa ja hiustensa peseminen vievät minulta vieläkin lähes tunnin. Porealtaassa kylpemiseen saattaa hyvinkin kulua kaksi tuntia. Matkustaminen on suuritöistä ja vaatii melkoisesti fyysistä ponnistelua. Vaikka Todd on edistynyt viime aikoina paljon, hänen on ollut vaikea istua suorassa edes säädettävässä pyörätuolissa, joten hänen on tavallisesti täytynyt käydä pitkäkseen lattialle. Vuosien ajan istuin hänen kanssaan lattialla valtakunnansalin takaosassa. Emme kuitenkaan antaneet sen estää meitä tulemasta kokouksiin, ja yleensä olimme myös ajoissa.

Kärsivälliset ponnistelumme ovat tuottaneet tulosta. Jonkin aikaa lääkärit epäilivät Toddin jääneen onnettomuuden vuoksi kuuroksi ja sokeaksi. Olin kuitenkin alkanut opettaa pojilleni viittomakieltä ennen onnettomuutta. Kun Todd oli ensimmäistä viikkoa kotona, hän alkoi vastata kysymyksiimme viittomalla myöntävästi tai kieltävästi. Myöhemmin hän oppi osoittamaan sormellaan asioita. Näytimme hänelle valokuvia ja pyysimme häntä osoittamaan joitakin ystäviä, ja hän tunnisti heidät täsmälleen. Hän pystyi tunnistamaan myös numeroita ja kirjaimia erehtymättä. Myöhemmin siirryimme sanoihin. Hänen käsityskykynsä ei ollut vahingoittunut! Marraskuussa, vain seitsemän kuukautta onnettomuuden jälkeen, tapahtui jotain, mitä olimme kauan odottaneet.

Todd hymyili. Tammikuuhun mennessä hän oli hymyilemisen lisäksi alkanut nauraa.

Kuten muistanet, meidän täytyi myydä talomme. Se osoittautui kuitenkin loppujen lopuksi siunaukseksi, sillä kaksikerroksinen talomme oli pieni ja rajoitti suuresti Toddin liikkumista. Niukoilla varoillamme olisi vaikea löytää meille sopivaa taloa. Muuan ystävällinen kiinteistönvälittäjä kuitenkin löysi yhden. Talon omisti eräs leskimies, ja koska hänen vaimonsa oli ollut pyörätuolissa, se oli otettu huomioon taloa suunniteltaessa. Juuri kuin Toddia varten tehty!

Talo kaipasi tietenkin siivoamista ja maalaamista. Mutta kun olimme valmiit aloittamaan maalaamisen, seurakunnastamme saapui 25 ystävää telat ja siveltimet käsissään.

Kamppailua arkihuolten voittamiseksi

Glen oli aina huolehtinut laskuista ja muista perheen raha-asioista. Pystyin kuitenkin ottamaan ne vastuulleni suuremmitta ongelmitta. Sen sijaan Glen ei ollut koskaan nähnyt tarpeelliseksi tehdä testamenttia tai hankkia kunnollista vakuutusta. Jos hän olisi käyttänyt aikaa tällaisista asioista huolehtimiseen, olisimme säästyneet monilta rahahuolilta, joita meillä on riittänyt tähän saakka. Monet ystävämme ovat kokemuksemme pohjalta alkaneet laittaa omia asioitaan järjestykseen.

Yksi haaste liittyi siihen, miten selviäisimme tunneperäisesti ja hengellisesti. Toddin päästyä sairaalasta kotiin jotkut käyttäytyivät kuin koko kriisi olisi ohi. Scott tarvitsi kuitenkin jatkuvasti apua ja rohkaisua. Emme milloinkaan unohda saamiamme kortteja, kirjeitä ja puhelinsoittoja. Muistan, kuinka saimme kerran kirjeitse rahallista apua. Kirjeessä sanottiin: ”En laita nimeäni tähän kirjeeseen, koska en halua teidän kiittävän minua vaan Jehovaa, sillä hän saa meidät osoittamaan rakkautta toisiamme kohtaan.”

Emme kuitenkaan ole jääneet kokonaan riippuvaisiksi toisten antamasta rohkaisusta vaan olemme opetelleet ottamaan itse myönteisiä askelia. Jos mieleni on maassa, yritän usein ajatella toisia. Pidän leipomisesta ja ruoanlaitosta, ja toisinaan järjestän ystäville jotain hauskaa tai yksinkertaisesti leivon jotain pientä, jonka sitten annan pois. Tuntuu siltä, että aina kun olen lopussa tai kaipaan vaihtelua, joku pyytää päivälliselle, lounaalle tai viikonloppuretkelle ystävien kanssa. Joskus joku tarjoutuu jopa olemaan Toddin kanssa, niin että voin käydä ostoksilla tai muilla asioilla.

Vanhempi poikani Scott on myös ollut suuri siunaus. Aina kun oli mahdollista, Scott otti Toddin mukaan seuranpitotilaisuuksiin. Hän oli aina valmis auttamaan Toddin hoitamisessa tavalla tai toisella eikä koskaan valittanut, että hänellä on liikaa vastuuta. Kerran hän sanoi: ”Jos joskus huomasin toivovani, että saisin viettää ’normaalimpaa’ elämää, palautin nopeasti mieleeni, kuinka kokemukseni on vetänyt minut lähemmäs Jumalaa.” Kiitän Jehovaa päivittäin siitä, että olen saanut noin rakkaudellisen, hengellisen pojan. Hän on seurakunnassaan avustavana palvelijana ja on vaimonsa kanssa kokoaikainen evankelista.

Entä mitä Toddille kuuluu? Hänen tilansa on kohentunut tasaisesti. Parissa vuodessa hän alkoi jälleen puhua. Ensin hän lausui lyhyitä sanoja, sitten lauseita. Nyt hän pystyy jo vastaamaan kristillisissä kokouksissa. Hän ponnistelee ahkerasti puhuakseen sujuvammin, ja puheterapia on auttanut. Hän laulaa vieläkin mielellään – etenkin valtakunnansalissa. Hän on myös edelleen ikuinen optimisti. Nyt hän kykenee seisomaan tuen avulla. Vähän aikaa sitten saimme kertoa osan tarinastamme eräässä Jehovan todistajien konventissa. Kun Toddilta kysyttiin, mitä hän haluaisi sanoa läsnäolijoille, hän sanoi: ”Älkää huolehtiko, kyllä minä paranen.”

Annamme Jehovalle kaiken kunnian siitä, että hän on tukenut meitä kaiken tämän läpi. Olemme todella oppineet luottamaan häneen enemmän kuin koskaan. Kaikki unettomat yöt, kaikki se kova työ, joka on liittynyt Toddin tarpeista ja mukavuudesta huolehtimiseen, kaikki uhraukset, joita olemme tehneet – ne ovat kaikki olleet vaivan arvoisia. Jokin aika sitten aamiaista syödessämme vilkaisin Toddiin ja näin hänen katsovan minua leveä hymy kasvoillaan. Hän sanoi: ”Rakastan sinua, äiti. Kiitos, että toit minut kotiin sairaalasta.” (Kertonut Rose Marie Boddy.)

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 13]

Kaikkein vaikeinta oli kertoa pojalleni Scottille, että hänen isänsä oli kuollut

[Kuva s. 15]

Poikieni kanssa