Hän muisti Luojaansa nuoruudessansa
”ADRIAN vaati aina paljon huomiota vanhemmiltaan”, sanoo hänen isänsä. ”Nelivuotiaana hän ajoi automme puuhun sillä seurauksella, että myöhästyimme kaikki seurakunnan kokouksesta. Viisivuotiaana hän keräili kymmenittäin sammakoita ja toi ne kotiin. Niiden pois toimittamisessa oli työtä moneksi päiväksi. Meistä tuntui kuin olisimme olleet egyptiläinen perhe Raamatussa kerrotun sammakkovitsauksen aikana.”
”Kun hän oli 11-vuotias, hän löysi maantien laidasta kolme pesukarhunpentua ja vei ne repussaan kouluun. Kun opettaja tuli luokkahuoneeseen, siellä vallitsi sekamelska: lapset olivat kokoontuneina Adrianin repun ympärille, ja he puhelivat innoissaan. Opettaja katsoi reppuun, näki pennut ja vei hänet lemmikkeineen autollaan eläinten orpokotiin. Adrianilla oli itku silmissä hänen ajatellessaan sitä, että hän nyt menettäisi pentunsa, mutta kun hän oli tehnyt kierroksen orpokodissa ja nähnyt, että ketunpennut ja muut orvot olivat siellä hyvässä hoidossa, hän jätti pesukarhut sinne.”
Isä jatkaa: ”Adrian ei ollut pahatapainen poika. Hän vain aina löysi jotakin tekemistä. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, joka piti elämän mielenkiintoisena.”
Adrianin äiti paljastaa pojastaan toisen puolen: hän oli kiinnostunut perheen yhteisistä asioista, viihtyi hyvin kotonaan ja oli hyväsydäminen. Hän kertoo: ”Koulutoverit luonnehtivat häntä ihmiseksi, joka ei halunnut tehdä kellekään pahaa. Hänen luokallaan oli tyttö, joka oli hidasjärkinen mutta ei kuitenkaan henkisesti jälkeenjäänyt. He käyttivät samaa koulubussia. Toiset lapset pilailivat tytön kustannuksella, mutta hänen äitinsä kertoi meille, että Adrian aina käyttäytyi hänen tytärtään kohtaan kunnioittavasti ja erityisen huomaavaisesti. Hänellä oli myös vakavampi puolensa: hän osasi ajatella asioita syvällisesti, vaikka hän ei aina paljastanutkaan ajatuksiaan. Kun hän teki niin, hämmästelimme sitä, miten hän oli osannut mennä asioitten ytimeen.”
Äidin loppuarvio pojastaan oli: ”Hänen sairautensa sai hänet kypsymään nopeasti ja syvensi hänessä hänen henkistä puoltaan.”
Hän oli ehdoton: ei verta!
Hänen sairautensa? Aivan. Se alkoi maaliskuussa 1993 Adrianin ollessa 14-vuotias. Hänen mahalaukustaan löytyi nopeasti kasvava kasvain. Lääkärit halusivat ottaa koepalan, mutta koska he pelkäsivät liiallista verenvuotoa, he sanoivat, että verensiirto voi käydä välttämättömäksi. Adrian ei suostunut ottamaan verta. Hän oli järkähtämätön. Hän sanoi kyyneleet silmissään: ”En voi elää rauhassa itseni kanssa, jos minulle annetaan verta.” Hän ja hänen perheensä olivat Jehovan todistajia, jotka kieltäytyvät verensiirroista niillä perusteilla, jotka löytyvät Raamatusta 3. Mooseksen kirjan 17:10–12:sta ja Apostolien tekojen 15:28, 29:stä.
Kun Adrian odotteli kanadalaisen Saint John’sin kaupungin lastensairaalassa (Dr. Charles A. Janeway Child Health Centre) kudosnäytteen ottamista – ilman verensiirtoa – kasvainspesialisti Lawrence Jardine pyysi häntä selittämään tarkemmin kantaansa verikysymyksessä.
Adrian sanoi: ”Sillä, ovatko vanhempani Jehovan todistajia vai eivät, ei ole merkitystä. En silti halua ottaa verta.”
Jardine kysyi: ”Ymmärrätkö, että voit kuolla, jollet anna tehdä verensiirtoa?”
”Totta kai ymmärrän.”
”Olet myös halukas kuolemaan?”
”Kyllä, jos ei muu auta.”
Äiti oli myös läsnä, ja hän kysyi: ”Miksi olet omaksunut tällaisen kannan?”
Adrian vastasi: ”Äiti, se olisi huono vaihtokauppa. Jos nyt olisin tottelematon Jumalalle ja saisin elämääni pidennetyksi muutamalla vuodella ja sen jälkeen menettäisin ylösnousemuksen ja ikuisen elämän paratiisimaassa, koska olin ollut tottelematon Jumalalle – eihän se olisi edes järkevää.” (Psalmit 37:10, 11; Sananlaskut 2:21, 22.)
Kudosnäyte otettiin 18. maaliskuuta. Sen tutkiminen antoi tulokseksi sen, että Adrianilla oli suuri imukudoskasvain. Vähän myöhemmin otetun luuydinnäytteen avulla varmistui se, että hänelle oli kehittynyt leukemia. Jardine selitti nyt, että voimaperäinen kemoterapiaohjelma ja verensiirrot ovat ainut keino, jolla Adrianin henki voidaan ehkä pelastaa. Adrian kuitenkin kieltäytyi yhä verensiirroista. Häntä alettiin hoitaa kemoterapian avulla, mutta ilman verensiirtoja.
Nyt oli kuitenkin pelättävissä, että tässä hoidon kriittisessä vaiheessa paikallinen sosiaalilautakunta voi puuttua asiaan ja hankkia tuomioistuimelta huostaanottopäätöksen ja valtuudet verensiirtojen antamiseen. Kanadan laki antaa kaikille vähintään 16-vuotiaille oikeuden päättää itse itselleen annettavasta hoidosta. Alle 16-vuotiaalla on tämä oikeus ainoastaan silloin, jos hänet voidaan luokitella niin sanotusti ”kypsäksi alaikäiseksi”, sellaiseksi alaikäiseksi, joka pystyy päättämään asioistaan.
Newfoundlandin korkeimpaan oikeuteen
Sunnuntaiaamuna 18. heinäkuuta päätti sosiaalilautakunnan virkaa tekevä puheenjohtaja ryhtyä hakemaan tuomioistuimelta huostaanottopäätöstä. Adrianille hankittiin viivyttelemättä Saint John’sin kaupungista asianajajaksi kuuluisa ja erittäin arvostettu juristi David C. Day. Newfoundlandin provinssin korkein oikeus kokoontui tuona samana sunnuntaina iltapäivällä kello 15.30 tuomari Robert Wellsin toimiessa puheenjohtajana.
Iltapäivällä pidetyn oikeudenistunnon aikana Jardine selvitti tuomioistuimelle erittäin seikkaperäisesti sen, että hän pitää Adriania ”kypsänä alaikäisenä”, joka lujan vakaumuksensa vuoksi ei ota verta, ja että hän, lääkäri Lawrence Jardine, oli luvannut Adrianille, että hän ei sisällyttäisi mihinkään hoitotapoihin verensiirtoja. Tuomari kysyi lääkäriltä, antaisiko hän verta siinä tapauksessa, että tuomioistuin päätyisi päätöksessään verensiirtojen antamisen kannalle. Jardine vastasi: ”Minä en missään tapauksessa tekisi niin.” Hän mainitsi Adrianin olleen sitä mieltä, että hän olisi vaarassa menettää Raamattuun perustuvan toivonsa ikuisesta elämästä. Tämän nimekkään lääkärin vilpitön lausunto oli sekä yllättävä että sydäntä lämmittävä ja sai Adrianin vanhemmat vuodattamaan ilonkyyneleitä.
”Pyydän teitä kunnioittamaan minua ja minun tahtoani”
Kun tuomioistuin kokoontui uudelleen maanantaina 19. heinäkuuta, David Daylla oli mukanaan kopioita Adrianin laatimasta lausunnosta. Hän oli näet niin sairas, ettei kyennyt tulemaan oikeuden kuultavaksi, ja niinpä hän oli laatinut ja allekirjoittanut lausunnon, jossa hän teki tiettäväksi oman tahtonsa, joka koski hänen syöpänsä hoitamista ilman verta tai verituotteita. Siinä Adrian sanoi:
”Sairaana ollessaan ihminen ajattelee monenlaisia asioita, ja jos hän sairastaa syöpää, hän tietää voivansa kuolla ja hän ajattelee sitä. – – En missään tapauksessa ota verta enkä salli käyttää sitä. Tiedän voivani kuolla, jos verta ei käytetä. Se on kuitenkin minun oma päätökseni. Kukaan ei ole suostutellut minua tähän. Luotan tohtori Jardineen hyvin paljon. Uskon hänen olevan sanansa mittainen mies. Hän sanoo antavansa minulle tehohoitoa, mutta ei missään tapauksessa verta. Hän on kertonut minulle riskeistä. Tiedän, kuinka vaarallinen tilanne on. Tiedän, miten pahimmassa tapauksessa voi käydä. – – Olen sitä mieltä, että jos minulle annettaisiin verta, se olisi samaa kuin jos minut raiskattaisiin, minulle tehtäisiin fyysistä väkivaltaa. En halua ruumistani, jos niin tapahtuu. En voi elää sen kanssa. En halua minkäänlaista hoitoa, jos verta aiotaan käyttää – en edes silloin, jos on olemassa se mahdollisuus, että verta voidaan käyttää. Tulen taistelemaan veren käyttämistä vastaan.” Adrianin lausunto päättyi vetoomukseen: ”Pyydän teitä kunnioittamaan minua ja minun tahtoani.”
Koko jutun suullisen käsittelyn ajan Adrian oli vuoteenomana sairaalassa, ja tuomari Robert Wells oli niin ystävällinen, että kävi tapaamassa häntä siellä, David Dayn ollessa myös läsnä. Selostaessaan tätä tapaamista David Day puhui siitä, miten Adrian oli sanoillaan vanginnut tuomarin huomion ja keskittynyt vain yhteen asiaan. Hänen tiivistelmänsä Adrianin sanoista: ”Tiedän, että olen vakavasti sairas, ja tiedän, että voin kuolla. Jotkut lääkärit sanovat verestä olevan apua. En ole samaa mieltä, sillä olen lukenut siihen liittyvistä vaaroista. Olipa verestä sitten hyötyä tai ei, en vakaumukseni takia hyväksy verta. Jos kunnioitatte vakaumustani, kunnioitatte myös minua. Jos ette kunnioita vakaumustani, pidän sitä loukkauksena oikeuksiani vastaan. Jos kunnioitatte vakaumustani, voin kohdata sairauteni menettämättä arvokkuuttani. Minulla ei ole juuri muuta kuin vakaumukseni, ja se on nyt tärkein asia, jota tarvitsen voidakseni taistella tautiani vastaan.”
David Day sanoi omana kommenttinaan Adrianista näin: ”Hän oli asiakas, joka kykeni suhtautumaan vakavaan sairauteensa kärsivällisesti, tyynen rauhallisesti ja pelottomasti. Hänen päättäväisyytensä ilmeni hänen silmistään, hänen hillitty itseluottamuksensa hänen äänestään ja hänen sisukkuutensa hänen käyttäytymisestään. Hänen sanojensa ja eleittensä välittämä viesti osoitti minulle sen, että hänellä oli luja vakaumus. Hänen tunnusomaisin ominaisuutensa oli vakaumuksellisuus. Peräänantamaton sairaus pakotti hänet rakentamaan nuoruusiän unelmien ja aikuisiän realiteettien välille siltoja. Vakaumus auttoi häntä siinä. – – Hän oli epäröimätön ja vilpitön ja käsitykseni mukaan rehellinen. – – Minua kiinnosti kovasti se kysymys, olivatko hänen vanhempansa taivutelleet hänet omaksumaan heidän kantansa, joka kielsi veren käytön lääkärinhoidon antamisessa heidän pojalleen. – – Olin varma siitä, [että] hänen tahdonilmauksensa, joka koski lääkärinhoidon saamista ilman verta, edusti hänen omaa mielipidettään.”
Eräässä toisessa yhteydessä David Day sanoi Adrianin vakaumuksesta, että ”se oli hänelle arvokkaampi kuin itse elämä”. Hän jatkoi: ”Tämä järkähtämätön nuori mies, joka on kohdannut tällaisia ongelmia, saa minut ajattelemaan kaikista omista murheistani, että ne ovat tyhjänveroisia. Hän tulee syöpymään lähtemättömästi mieleeni. Hän on kypsä alaikäinen, jolle on tunnusomaista erinomainen rohkeus, tarkkanäköisyys ja harkintakyky.”
Päätös: Adrian kypsä alaikäinen
Maanantaina 19. heinäkuuta suullinen käsittely saatiin loppuun, ja tuomari Robert Wells antoi päätöksensä, joka myöhemmin julkaistiin oikeustieteellisessä aikakauslehdessä Human Rights Law Journal 30. syyskuuta 1993. Seuraavassa otteita siitä:
”Sosiaalilautakunnan hakemus hylätään seuraavista syistä: tämä lapsi ei ole suojelun tarpeessa; ei ole näytetty toteen, että veren tai verituotteiden käyttö verensiirtojen antamiseksi olisi välttämätöntä; ja tässä nimenomaisessa tapauksessa se voisi olla vahingollista.”
”Veren tai verituotteiden käyttö on häntä hoidettaessa kiellettyä – paitsi siinä tapauksessa, että olosuhteitten muuttuminen vaatii tekemään uuden päätöksen. Poika julistetaan kypsäksi alaikäiseksi, jonka tahtoa lääkärinhoidon saamisesta ilman verta tai verituotteita tulee kunnioittaa. – –”
”Ei ole epäilystäkään siitä, että tämä ’nuori ihminen’ on hyvin rohkea. Käsittääkseni hänellä on tukenaan hyvä ja huolehtivainen perhe, ja käsittääkseni hän on kohdannut sairautensa hyvin rohkeasti. Osa hänen uskonkäsityksistään kieltää häntä käyttämästä mistään syystä verituotteita sillä tavoin, että hän antaisi johtaa niitä elimistöönsä – –. Minulla on ollut etu lukea A:n laatima lausunto eilen, ja minulla on ollut etu kuulla hänen äitiään, joka antoi lausuntonsa, ja minulla on ollut etu keskustella myös itsensä A:n kanssa.”
”Olen vakuuttunut siitä, että hän uskoo koko sydämestään siihen, että veren ottaminen olisi väärin ja että veren antaminen väkisin olisi puheena olevassa tapauksessa senlaatuinen loukkaus hänen ruumistaan, intimiteettisuojaansa ja koko hänen olemassaoloaan vastaan, että se heikentäisi vakavasti sitä voimaa ja kykyä, jota hän tarvitsee selviytyäkseen häntä odottavasta kauhistuttavasta tulikokeesta, oli sen lopputulos sitten millainen tahansa.”
”Katson lääkärin osuneen asian ytimeen siinä, kun hän sanoi, että ennen kuin voi olla mitään toivoa, mitään todellista toivoa, täytyy potilaan olla yhteistyöhaluinen ja suhtautua myönteisesti kemoterapiaan ja muihin syövänhoitomenetelmiin, ja että potilas, jolle tehtäisiin jotakin väkisin vastoin hänen syvästi vaalimaansa vakaumusta, olisi potilas, jonka hoitokelpoisuus olisi vähentynyt voimakkaasti. – –”
”Olen sitä mieltä, että se mitä A:lle on tapahtunut, on kypsyttänyt häntä niin paljon, ettei samaa voida ajatellakaan sellaiselta 15-vuotiaalta, joka ei ole joutunut kokemaan elämässään vastaavaa. Olen sitä mieltä, että se mitä hän on kokenut, on pahinta mitä voidaan kuvitella, ja pidän mahdollisena, että yksi niistä asioista, jotka ovat antaneet hänelle ja hänen perheelleen voimaa kestää, on juuri tämä heidän vakaumuksensa. Olen sitä mieltä, että se mitä A:lle on tapahtunut, on kypsyttänyt häntä enemmän kuin mitä 15-vuotiaan kypsyydeltä voidaan normaalisti odottaa. Olen sitä mieltä, että poika, jonka kanssa olen tänä aamuna puhunut, on traagisten olosuhteittensa vaikutuksesta aivan erilainen kuin joku tavallinen 15-vuotias.”
”Olen sitä mieltä, että hän on riittävän kypsä esittämään painavan näkemyksensä, ja hän on ilmaissut sen minulle – –. Olen myös vakuuttunut siitä, että – – minun puoleltani on oikein ottaa huomioon hänen tahtonsa, ja niin myös teen. Hänen tahtonsa on, että verituotteita ei saa käyttää, ja olen vakuuttunut myös siitä, että jos sairaalan johtaja tämän tuomioistuimen päätöksen nojalla toimisi jollain tapaa vastoin tätä hänen tahtoaan, se hyvin ilmeisellä ja todellisella tavalla vahingoittaisi hänen etuaan – – Lisäksi jos hän kuolisi tähän tautiin – mikä on hyvin mahdollista – hän tekisi sen sellaisessa mielentilassa, joka ottaen huomioon hänen uskonkäsityksensä olisi hyvin murheellinen, hyvin onneton eikä lainkaan toivottava. Otan nyt kaiken tämän huomioon. – –”
”Kaiken edellä olevan huomioon ottaen katson, että minun on oikein kieltäytyä antamasta lupaa verituotteiden käyttämiseen A:ta hoidettaessa.”
Adrianin viesti tuomarille
Viesti, jonka tämä poika, joka tiesi kuolevansa, lähetti David Dayn välityksellä tuomari Robert Wellsille, oli erikoinen ja ajatuksia herättävä: ”Keskustelin asiakkaani kanssa aivan lyhyesti sen jälkeen, kun olitte poistunut sairaalasta, ja katson syyllistyväni laiminlyöntiin, jollen välittäisi teille hänen kiitoksiaan, jotka hän osoittaa teille sydämensä pohjasta – ja tämä sydän on hyvin suuri – sen johdosta, että olette käsitellyt tämän asian joutuisasti, hienotunteisesti ja suurta oikeudenmukaisuutta osoittaen. Hän on erittäin kiitollinen teille, herra tuomari, ja tahdon, että tämä merkitään pöytäkirjaan. Kiitoksia.”
Adrianin äiti kertoo, mitä tämän jälkeen tapahtui.
”Oikeudenkäynnin jälkeen Adrian kysyi lääkäriltään Lawrence Jardinelta: ’Paljonko minulla on elinaikaa?’ Tämä vastasi: ’Parisen viikkoa.’ Näin poikani vuodattavan yhden kyyneleen, joka pirahti esiin tiiviisti suljettujen silmäluomien välistä. Aioin kietoa käteni hänen ympärilleen, ja hän sanoi: ’Älä, äiti. Minä rukoilen.’ Muutaman tuokion kuluttua kysyin häneltä: ’Miltä sinusta nyt tuntuu, Adrian?’ ’Äiti, minä tulen elämään joka tapauksessa, vaikka kuolenkin. Jos minulla on vain kaksi viikkoa elinaikaa, haluan nauttia tästä ajasta. Niinpä sinunkin täytyy nyt piristyä.’”
”Hän halusi vierailla Vartiotorni-seuran Kanadan-haaratoimistossa Georgetownissa. Hän vieraili siellä. Hän ui siellä erään ystävänsä kanssa uima-altaassa. Hän kävi seuraamassa yhtä Blue Jays -baseball-joukkueen ottelua, ja hänestä otettiin valokuva, jossa hän on yhdessä eräitten tämän joukkueen pelaajien kanssa. Mikä tärkeintä, hän oli vihkiytynyt sydämessään palvelemaan Jehova Jumalaa, ja nyt hän halusi käydä sen vertauskuvaksi upotuskasteella. Hänen tilansa oli siihen mennessä huonontunut, ja hän oli joutunut menemään takaisin sairaalaan eikä voinut enää poistua sieltä. Niinpä hoitajat järjestivät ystävällisesti hänen käyttöönsä yhden fysioterapiahuoneen altaista, jotka oli tehty ruostumattomasta teräksestä. Hänet kastettiin siinä 12. syyskuuta, ja seuraavana päivänä, 13. syyskuuta, hän kuoli.”
”Hänen hautajaisensa olivat suurimmat, mitä siihen mennessä hautajaiskappelissa oli pidetty, ja niihin osallistui sairaanhoitajia, lääkäreitä, potilaitten vanhempia, luokkatovereita, naapureita ja paljon hänen hengellisiä veljiään ja sisariaan hänen omasta seurakunnastaan ja muista seurakunnista. Emme olleet vanhempina osanneet arvata kaikkia poikamme oivallisia ominaisuuksia, jotka tulivat hänessä ilmi, kun hän joutui kestämään monia koettelemuksia, emmekä sitä huomaavaisuutta ja syvällisyyttä, jotka olivat osa hänen kehittymässä ollutta kristillistä persoonallisuuttaan. Psalmista kirjoitti Jumalan hengen vaikutuksesta: ’Lapset ovat Herran lahja.’ Tämä lapsi varmasti oli sellainen, ja me odotamme näkevämme hänet Jehovan uudessa, vanhurskaassa maailmassa, joka pian tullaan perustamaan paratiisimaahan.” (Psalmit 127:3; Jaakob 1:2, 3.)
Odottakaamme Johanneksen 5:28, 29:ssä olevan Jeesuksen lupauksen toteutumista Adrianin kohdalla: ”Älkää ihmetelkö tätä, koska tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, inhottavuuksia harjoittaneet tuomion ylösnousemukseen.”
Kieltäytymällä verensiirroista, jotka olisivat ehkä pidentäneet hänen nykyistä elämäänsä, Adrian Yeatts osoittautui yhdeksi niistä monista nuorista, jotka ovat panneet Jumalan ensimmäiseksi.
[Tekstiruutu s. 5]
”Veressä on elävän olennon elämänvoima”
Veri on uskomattoman monimutkaista ainetta, joka tavoittaa kaikki elimistön solut. Yhdessä pisarassa on 250 miljoonaa punaista verisolua, jotka kuljettavat soluihin happea ja niistä pois hiilidioksidia; 400000 valkoista verisolua, jotka vaanivat ei-toivottuja tunkeilijoita ja tuhoavat niitä; ja 15 miljoonaa verihiutaletta, jotka kerääntyvät heti haavakohtaan ja alkavat hyydyttää ja korjata vaurioita. Kaikki nämä solut ovat kirkkaan kellertävässä nesteessä eli plasmassa, joka itsessään sisältää satoja erilaisia aineosia. Monilla niistä puolestaan on tärkeä osa niiden lukuisien tehtävien hoitamisessa, joita verellä on. Tiedemiehet eivät voi käsittää, miten veri tekee kaiken sen, mitä se tekee.
Ymmärrämme hyvin, miksi Jehova Jumala, tämän ihmeellisen nesteen Luoja, sanoo, että ”veressä on elävän olennon elämänvoima” (3. Mooseksen kirja 17:11, 14, KR-92).
[Tekstiruutu s. 7]
Sydämensiirto ilman verta
Viime lokakuussa joutui kolmivuotias Chandra Sharp Clevelandissa Yhdysvalloissa sydämen laajentuman ja toimintahäiriöitten takia sairaalaan. Hän oli aneeminen, heikkokasvuinen ja ainoastaan yhdeksän kilon painoinen, ja hän tarvitsi sydämensiirtoa. Hänelle annettiin vain muutama viikko elinaikaa. Vanhemmat suostuivat siihen, että hänelle saa tehdä sydämensiirron, kunhan hänelle vain ei anneta verta. He ovat Jehovan todistajia.
Kirurgina toimineen Charles Fraserin kanssa asiasta ei herännyt riitakysymystä. Michiganissa ilmestyvä The Flint Journal kirjoitti 1. joulukuuta 1993: ”Fraser sanoi, että hänen sairaalansa Cleveland Clinic ja muut sairaalat pystyvät nykyään entistä paremmin suorittamaan monenlaisia leikkauksia – myös elintensiirtoja – tarvitsematta antaa potilaille toisten ihmisten verta. ’Olemme kehittäneet taitojamme veren säästämisessä ja sydän-keuhkokoneen käynnistämisessä verettömillä liuoksilla’, Fraser sanoi.” Hän jatkoi: ”Eräät erikoissairaalat ovat jo vuosikymmeniä tehneet suuria sydän-verisuonileikkauksia ilman verensiirtoja. – – Me yritämme aina tehdä leikkaukset ilman verta.”
29. lokakuuta hän teki Chandralle sydämensiirron, eikä operaation aikana tehty verensiirtoja. Kuukauden kuluttua Chandran ilmoitettiin voivan hyvin.