Jos tuo posliininukke osaisi puhua

”OLE nyt toki varovainen! En haluaisi mistään hinnasta sen rikkoutuvan.” Jane sanoo yleensä näin silloin, kun hän ylpeänä esittelee minua ystävilleen, varsinkin kun joku heistä yrittää koskea minuun. Olen kallisarvoinen esine, ja tiedän, että sekä John että Jane pitävät minua suuressa arvossa – käsitteleväthän he minua hyvin varovasti. Tosiasiassa en kuitenkaan rikkoudu kovin helposti.

Katsellessani pikkutarkasti maalatuilla silmilläni minua ihailevia ihmisiä, ajattelen huvittuneena kaikkia niitä työvaiheita, joita minun valmistamisekseni tarvitaan. Kukaan ihminen ei missään tapauksessa kestäisi sellaista kovakouraista kohtelua. Tarinani on melko mielenkiintoinen.

Tahmea alku

Kaoliini, joka on päävalmistusaineeni, hienonnetaan yhdessä kvartsihiekan ja kalsinoidun luutuhkan kanssa ja sekoitetaan veteen. Aineiden suhteitten pitää olla täsmälleen oikeat. Sähkömagneetit erottavat kaikki rautahiukkaset kermamaisesta nesteestä eli lietteestä, joksi sitä posliiniteollisuudessa kutsutaan, minkä jälkeen vesi puristetaan pois, kunnes massa näyttää lasten muovailuvahamöykyltä.

Seuraavaksi massa työnnetään sekoittimeen, jossa sitä survotaan ja vaivataan. Tyhjiökone poistaa kaikki ilmakuplat, jotka aiheuttaisivat saveni lohkeamisen, kun sitä lopulta kuumennetaan polttouunissa.

Suunnittelijani on tehnyt minusta kipsimuotin, joka on noin 13 prosenttia lopullista kokoani suurempi. Se ei ole mikään ihme, sillä minä kutistun, kun minut pannaan kolmesta neljään kertaan polttouuniin, jonka lämpötila vaihtelee 800 asteesta 1200 asteeseen. Tarvitaan vielä kuukausien työ, ennen kuin voin hymyillä sinulle niin kauniisti kuin osaan. Annahan kun kerron lisää.

Osien kokoaminen

Luuletko, että minut valetaan yhtenä kappaleena? Useimmat luulevat, mutta mikään ei voisi olla virheellisempi käsitys. Minut valetaan useissa kipsimuoteissa, joiden seinämät imevät kosteutta, niin että savi laskeutuu tiiviisti muotin seinämiä vasten. Kun valajani lopulta avaa muottinsa, niin siinä minä sitten olen – tosin melko hajallaan: pää siellä, jalka tuolla ja hame huolellisesti aseteltuna jossakin muualla. Kuinka kaipaankaan kokoamistani!

Kokoojani ottaa minut nyt hellävaraisiin käsiinsä. Onneksi hän on huomannut valumuoteista jääneet epätasaisuudet. Hän poistaa varovasti ne sekä pääni ympärillä olevan ruman sauman. Minusta tuntuu jo paljon paremmalta! Hän kiinnittää hyvin taitavasti käsivarteni ruumiiseeni ja pitää huolen siitä, että muhvini tulee täsmälleen oikeaan asentoon. Kirurgin sorminäppäryydellä hän yhdistää jäseneni ja peittää saumakohdat niin huolellisesti, ettei kukaan koskaan voisi arvata elämäni koostuneen niin monista palasista.

Nyt seison kuivumassa. Koska paljastavia rakoja ei ole ilmaantunut, olen valmis tulikokeeseeni. Polttouuni kuumennetaan, ja minut siirretään sinne varovasti toisten posliininukkejen kanssa.

Koristelu

Arvovaltainen ääni sanoo minusta: ”Parasta laatua!” Minut on hyväksytty, ja nyt jonotan pääsyä koristeluosastolle. Minut aiotaan päällystää lasimaisella aineella, jota kutsutaan lasitteeksi. Tämä merkitsee sitä, että minut upotetaan lasitelietesammioon. Sitten joudun taas polttouuniin, josta palaan säteilevän kiiltävänä ja valmiina saamaan lasitteeni päälle useita värikerroksia.

Minut maalataan vapaalla kädellä, minkä vuoksi meitä posliininukkeja ei ole kahta täysin samanlaista. Maalaamista täytyy opiskella vuosia, ja minua koristeleva nuori nainen sanookin, että hänen täytyy liikuttaa sivellintä tasaisesti mutta nopeasti. Muuten voi syntyä rajoja sellaisiin paikkoihin, joissa maali ehtii kuivua.

Pidätkö silmistäni? Niiden maalaaminen on kaikkein vaikeinta. Kerran kuulin erään taidemaalarin uskoutuvan ystävälleen ja sanovan, että hänen täytyy tukea minut lujasti työpöytäänsä vasten, vetää syvään henkeä ja pidättää hengitystään, kunnes hän on saanut maalattua erittäin hienoilla siveltimenvedoilla silmät, pupillit ja kulmakarvat. Hengittäminen tai pienikin ylimääräinen liike voi pilata siveltimenvedon yhdessä sekunnin murto-osassa, hän kuului selittävän.

Nyt minulla on siis vaatteet ylläni, ja nimekseni on annettu ”Autumn Breeze” (Syystuuli). Nimeni ja tekijäni nimi leimataan jalustaani ikään kuin hyväksymyksen sinetiksi. Vielä viimeinen käynti uunissa värieni kiinnittämiseksi, ja sitten olenkin valmis lähtemään mihin päin maailmaa tahansa.

Minut määrättiin kotimaan markkinoille, joten jäin Englantiin, missä John näki minut. Olen iloinen siitä, sillä hänen vaimonsa Jane oli hyvin onnellinen, kun John antoi minut hänelle lahjaksi heidän 25-vuotishääpäivänsä kunniaksi. Silloin kuulin Janen sanovan ensi kerran: ”Voi, meidän pitää olla varovaisia! En haluaisi mistään hinnasta sen rikkoutuvan.” On hyvä tietää, että olen turvassa heidän käsissään. Lisäksi on todella mukava tuottaa toisille iloa – ja olla toisten arvostama.

[Kuvat s. 26]

Kokooja liittää posliininuken eri osat yhteen ennen sen viemistä polttouuniin

Massa valuu savensekoittimesta kipsimuottiin

Kipsimuotit avataan

Lasituksen jälkeen nuken pinnalle maalataan vapaalla kädellä useita värikerroksia

Kasvojen yksityiskohdat maalataan taitavasti

[Lähdemerkintä]

Kaikki valokuvat: Royal Doultonin luvalla

[Kuvan lähdemerkintä s. 25]

”Autumn Breeze”, Royal Doultonin luvalla