Uskonnon rooli ihmisen sodissa

”EI OLE ollut sellaista kansaa, jolla ei olisi ollut jonkinlaista uskontoa”, sanoo tietosanakirja The World Book Encyclopedia (vuoden 1970 laitos). Silti historioitsijat Will ja Ariel Durant kirjoittavat: ”Sota on yksi historian muuttumattomista tekijöistä.” Ovatko nämä kaksi muuttumatonta tekijää, sota ja uskonto, jollakin tavoin yhteydessä toisiinsa?

Sota ja uskonto ovat tosiaankin läpi historian olleet kuin erottamattomat toverukset. Lionel Casson sanoo kirjassaan Egyptistä, joka oli historian ensimmäisiä maailmanvaltoja, näin: ”Kaikista sotilaallisista voitoista annettiin kunnia jumalille; ja rikkauksien nälkänsä kasvaessa papisto alkoi vähitellen haluta uusiin valloitussotiin ryhtymistä yhtä innokkaasti kuin faraot.” (Ancient Egypt.)

Pappismies W. B. Wright kirjoittaa samalla tavalla Assyriasta, eräästä toisesta muinaisaikojen maailmanvallasta: ”Sotiminen oli kansan tehtävä, ja papit lietsoivat alituisesti sotaa. Toimeentulonsa he saivat lähinnä sotasaaliista.”

Gerald Simons kirjoittaa omien sanojensa mukaisesti ”barbaarisesta Euroopasta”: ”Sen yhteiskunta oli yksinkertainen, ja se oli organisoitu peittelemättä vain yhtä toimintaa varten: käymään sotia.” Ja uskonto oli siinä mukana. ”Monet legendat kertovat miekoista, joissa asusti pahoja henkiä tai joita jumalat käyttivät välikappaleinaan”, toteaa Simons.

Vaikka Rooman valtakuntaa pidettiin sivistyneenä, tilanne oli siellä samantapainen. ”Roomalaiset kasvatettiin käymään sotia”, selittää Moses Hadas kirjassaan Imperial Rome. Roomalaiset sotilaat kantoivat taisteluihin standaareja, lippuja, joissa oli heidän jumaltensa tunnuksia. Eräs tietosanakirja sanookin: ”Ei ollut harvinaista, että halutessaan lisätä sotilaittensa hyökkäysintoa sotapäällikkö määräsi standaarin heitettäväksi vihollisten sekaan, jotta miehet intoutuisivat tuomaan takaisin sen, mikä oli heille kenties pyhintä koko maailmassa.”

Sota ja kristityiksi tunnustautuvat

Kristikunnan ilmaantuminen maailmannäyttämölle ei muuttanut tilannetta. Anne Fremantle kirjoittaakin kirjassaan nimeltä Age of Faith: ”Kaikista ihmisten käymistä sodista uskonsodat ovat niitä, joihin on ryhdytty suurimman innostuksen vallassa. Mitkään näistä ’pyhistä sodista’ eivät ole olleet verisyydessään ja pituudessaan keskiajan ristiretkien veroisia.”

Ihmeellistä kyllä tilanne on nykyäänkin suurin piirtein samanlainen. ”Uskonnollisten lippujen alla taistellaan ja kuollaan yhä, eikä sille näy loppua”, raportoi viikkolehti Time. ”Ulsterissa protestantit ja roomalaiskatolilaiset tappavat vuorotellen toisiaan, ja siitä on tullut heille eräänlainen jatkuva turhanpäiväinen toimitus. Arabit ja israelilaiset seisovat jännittyneinä alueellisten, sivistyksellisten ja uskonnollisten kiistojensa rajoilla.” Viime aikoina on entisen Jugoslavian tasavalloissa ja Aasian maissa tapettu kansallisuuksien ja uskontojen välisissä kiistoissa järjettömästi ihmisiä.

On uskomatonta, että kristityiksi tunnustautuvat lähtevät sotimaan oman uskontonsa jäseniä vastaan. Niinpä katolilaiset tappavat katolilaisia taistelukentillä. Katolinen historioitsija E. I. Watkin myöntää: ”Niin tuskallista kuin sen tunnustaminen onkin, me emme voi väärän mielenylennyksen tai epärehellisen uskollisuuden takia kieltää tai jättää huomioon ottamatta sitä historiallista tosiseikkaa, että piispat ovat johdonmukaisesti kannattaneet kaikkia maansa hallituksen käymiä sotia. En tosiaankaan tiedä yhtään ainoaa tapausta, jossa maan papisto olisi tuominnut sodan epäoikeudenmukaiseksi – – Olkoon virallinen teoria mikä tahansa, käytännössä katoliset piispat ovat sodan aikana noudattaneet periaatetta ’minun maani on aina oikeassa’.”

Tämä ei kuitenkaan ole ollut vain katolilaisten periaatteena. Kanadalaisen Sun-sanomalehden eräässä pääkirjoituksessa sanottiin: ”Protestanttisuus ei voi mitenkään väittää säästyneensä kansallishengen hajottavalta vaikutukselta. Kaiken järjestäytyneen uskonnon heikkous on se, että kirkko seuraa lippua – – Onko koskaan käyty sellaista sotaa, jossa ei olisi väitetty Jumalan olleen kummallakin puolella?”

Kaikesta päättäen ei ole. Protestanttinen pappi Harry Emerson Fosdick myöntää: ”Olemme vieneet sotalippuja kirkkoihimmekin – – Toisella suupielellämme me olemme ylistäneet Rauhanruhtinasta ja toisella ihannoineet sotaa.” Toimittaja Mike Royko kirjoittaa, että kristityt eivät ole koskaan ”olleet turhan kainoja sotimaan toisia kristittyjä vastaan”. Hän selittää: ”Jos he olisivat olleet, useimmat Euroopan tuhoisimmista sodista olisivat jääneet käymättä.” Näistä kuuluisimpia on protestanttien ja katolilaisten Saksassa käymä kolmikymmenvuotinen sota.

Todisteet ovat varmasti aivan liiankin kiistattomia. Uskonto on aina tukenut sotia ja aika ajoin jopa ajanut sotiin ryhtymistä. Monet ovatkin miettineet seuraavia kysymyksiä: Ottaako Jumala sodan syttyessä tosiaankin jonkin kansan suosikikseen? Onko Jumala kansojen taistellessa jommallakummalla puolella? Tuleeko joskus sellainen aika, jolloin ei ole enää sotia?

[Huomioteksti s. 3]

Roomalaiset sotilaat heittivät vihollisten sekaan standaareja, joissa oli heidän jumaltensa tunnuksia