Kaukana kotoa lupasin palvella Jumalaa
SAKEA räntä- ja lumisade piiskasi kasvojamme. Jäätävä tuuli oli nostattanut myrskyn. Kuorma-automme kuljettajat eivät suostuneet enää jatkamaan matkaa. ”Kaikki ulos ja jatkakaa kävellen!” Tämä niukkasanainen käsky ärjäistiin sellaiseen sävyyn, ettei kukaan meistä uskaltanut olla tottelematta. Niinpä kävelimme vielä kolmisen kilometriä Siperiassa sijaitsevaan leiriimme – onnettomina, koti-ikävästä kärsivinä ja viluisina.
Meitä oli kaikkiaan 150 saksalaista vankia kuuden venäläisen vartijan valvonnassa. Myrsky oli armottoman kova, niin että meidän oli käveltävä etukumarassa vastatuuleen. Heikon näkyvyyden vuoksi näimme vain edessämme kävelevät viisi miestä. Aika ajoin raju vastatuuli loppui yllättäen, mikä sai meidät kaatumaan kasvoillemme.
Lopulta saavuimme leiriin täysin uuvuksissa. Juuri tuona Siperiassa vietettynä yönä, 50 asteen pakkasessa, lupasin Jumalalle, että jos joskus pääsisin takaisin kotiin Saksaan, etsisin jonkin keinon hänen palvelemisekseen.
Sota-ajan vaikeuksia
Synnyin vuonna 1928 Berliinissä. Ollessani noin kymmenvuotias liityin Hitlerin nuorisojärjestöön. Myöhemmin äiti halusi minun pääsevän kirkossa ripille, joten hän ilmoitti minut rippikouluun. Valitettavasti vain kaksi päivää ennen ripille pääsyäni äitini kuoli. Olin hyvin yksinäinen ja aloin rukoilla usein niin hyvin kuin taisin kertoen Jumalalle ongelmistani.
Toinen maailmansota kiihtyi, ja Berliiniin tehtiin ilmahyökkäyksiä lähes joka ikinen päivä ja yö. Pommituksissa käytettiin sellaista julmaa taktiikkaa, että pommittajien aalto lensi kaupungin yli ja koneet pudottivat palopommeja, tavallisesti fosforipommeja. Kun ihmiset – enimmäkseen naiset ja lapset – sitten lähtivät suojistaan sammuttamaan tulipaloja, heidät yllätettiin, ja he silpoutuivat kuoliaiksi, kun pommikoneitten seuraava aalto pudotti suuremmat, räjähdysainetta sisältävät pomminsa.
Eräänä talvena Englannin kuninkaalliset ilmavoimat pudottivat aikapommeja, joita ei ollut ajastettu räjähtämään maahan iskeytyessään, vaan vasta ilta seitsemältä 24. joulukuuta. Perheiden tiedettiin olevan yhdessä jouluaattona. Mielessäni pyöri jatkuvasti kysymys: ’Miksi Jumala sallii näitä kauheuksia?’
Vuonna 1944 päätin liittyä armeijaan. Lopullisessa lääkärintarkastuksessa minulle kuitenkin sanottiin, etten ollut vielä tarpeeksi hyväkuntoinen sotapalvelukseen, ja minua kehotettiin tulemaan takaisin puolen vuoden kuluttua. Maaliskuussa 1945 minut sitten kutsuttiin palvelukseen, mutta päätin jättää ilmoittautumatta.
Todelliset vaikeudet alkavat
Vähän myöhemmin toukokuussa 1945 päättyi toinen maailmansota. Isä oli otettu sotavangiksi, ja neuvostoarmeija oli nyt miehittänyt sen osan Berliiniä, jossa me asuimme. Seuraavina kuukausina meidän oli tehtävä töitä miehitysjoukoille: pakattava koneita ja muita erään kemiantehtaan laitteita, jotka oli määrä viedä takaisin Neuvostoliittoon. Näin sain tilaisuuden tutustua joihinkuihin venäläisiin. Yllätyksekseni huomasin, että he olivat aivan samanlaisia ihmisiä kuin mekin ja uskoivat taistelevansa vapauden ja paremman maailman puolesta.
Elokuun 9. päivänä 1945 talomme eteen pysähtyi kello neljäntoista maissa auto. Autosta nousi kaksi venäläistä sotilasta ja yksi siviili. Saatuaan tietää nimeni he sysäsivät minut autoon. Paljon muitakin nuoria otettiin kiinni tuona päivänä. Meidät kaikki vietiin lopulta läheiselle esikaupunkialueelle. Useimpia meistä syytettiin Werwolf-järjestön jäseniksi, vaikkei meistä kukaan ollut edes kuullut siitä.
Yksi pojista väitti minun tietävän toisten nuorten osoitteet. Kiistin väitteen, ja niin minut sekä tämä nuori, tietoja antanut poika heitettiin pimeään, märkään kellariin. Ollessani yksin kellarissa viluissani ja hyvin yksinäisenä kyyneleet valuivat pitkin poskiani polvistuessani rukoilemaan Jumalaa. Rukous tuntui aina auttavan. Kun minut tuona samana iltana päästettiin kellarista toisten poikien luo, monet heistä huomasivatkin sen, että minulla oli iloinen mieli siitä huolimatta, mitä olin juuri joutunut kokemaan.
Paria viikkoa myöhemmin marssimme vähän matkan päähän Köpenickin kaupunkiin. Siellä meidät pakotettiin istumaan ulkona kovalla maalla. Alkoi sataa. Lopulta poikia alettiin kutsua sisälle taloon aina viisi kerrallaan. Kuulimme niiden huudot, jotka olivat menneet sisään ennen meitä, ja näimme heidän tulevan ulos verta vuotavina ja housujaan kannatellen. Heidän vyönsä oli otettu pois ja heidän housujensa ylänapit oli revitty irti, niin että housut olisivat pudonneet, elleivät he olisi kannatelleet niitä käsin. Kun meidän ryhmämme meni sisälle, tiesimme että jotakin kauheaa oli odotettavissa.
Minulla oli vyön sijaan henkselit. Kun kersantti näki ne, hän kiskaisi ne irti housuistani ja alkoi hakata minua niillä kasvoihin. Samaan aikaan kaksi sotilasta potki ja löi minua. Suustani ja nenästäni vuoti runsaasti verta. Jolleivät toiset sotilaat olisi vetäneet minua pois, olisin saattanut kuolla.
Meidät pantiin jälleen kellareihin ja laskettiin ulos ainoastaan käymälään menoa varten kerran aamussa. Meille oli määrätty tarkka aika, niin että saimme olla käymälässä vain kaksi minuuttia. Se joka uskalsi viipyä kauemmin, saattoi hyvinkin joutua työnnetyksi ihmisulostetta täynnä olevaan monttuun. Muuan onneton sielu hukkui, kun hänet työnnettiin sinne.
Oloni paranevat
Neljän päivän kuluttua meidät pantiin kuorma-autoihin ja vietiin erääseen Hohen-Schönhausenissa sijaitsevaan leiriin. Siellä oli kuutisenkymmentä muuta 13–17-vuotiasta sekä parituhatta aikuista. Puolalaiset vangit määrättiin jakamaan keittoa, ja he pitivät huolen siitä, että meille nuoremmille annettiin aina ensin ruokaa.
Hyvin varhain aamulla 11. syyskuuta 1945 aloitimme sitten marssin Sachsenhausenin keskitysleiriin, joka sijaitsi noin 50 kilometrin päässä. Ne, jotka kuolivat marssin aikana, sekä ne, jotka olivat liian heikkoja kävelemään, viskattiin hevosen vetämille rattaille. Iltapäivästä alkoi sataa. Lopulta yömyöhällä saavuimme erään sivuleirin portille likomärkinä, kylmissämme ja uuvuksissa. Seuraavana päivänä meidät marssitettiin pääleiriin. Kuhunkin parakkiin laitettiin kaksisataa ihmistä.
Lähellä Sachsenhausenia sijaitsevassa Veltenin kaupungissa oli suuri ruokavarasto. Vangit pakkasivat siellä vehnää ja muita ruokatarvikkeita Neuvostoliittoon meneviin juniin. Työskenneltyäni siellä jonkin aikaa minusta tehtiin asiapoika. Tehtävänäni oli viedä lääketieteellisten kokeiden tuloksia venäläisestä leiristä jonkin matkan päässä olevaan laboratorioon. Se oli mukavaa vaihtelua!
Asuin samassa huoneessa erään toisen asiapojan ja venäläisen miessairaanhoitajan kanssa. Meille annettiin joka päivä puhtaat lakanat ja niin monta huopaa kuin halusimme. Ruokamme oli paljon parempaa kuin ennen, ja saimme liikkua vapaasti siellä missä halusimme. Niinpä aloimme yhdessä tuon toisen asiapojan kanssa tutkia aluetta, joka oli ennen ollut natsien käyttämä Sachsenhausenin keskitysleiri.
Aivan leirin toisella laidalla näimme kaasukammioita ja krematorion polttouuneja. Saatoin tuskin uskoa, mitä natsit olivat tehneet. Olin järkyttynyt. Vaikka minua itseäni ei kohdeltukaan huonosti, satoja muita saksalaisia vankeja kuoli joka päivä pääleirissä. Heidän ruumiinsa viskattiin rattaille ja kuljetettiin metsässä oleviin joukkohautoihin.
Eräänä päivänä löysimme taulun, jossa lueteltiin, millaisia erilaisia vankeja keskitysleirissä oli ollut Hitlerin aikana. Lueteltujen joukossa mainittiin Jehovan todistajat. Mieleeni ei edes juolahtanut, että jonakin päivänä minullakin olisi etu tulla Jehovan todistajaksi.
Lisää julmaa kohtelua
En saanut kauan nauttia paremmista oloista. Muuan virkailija pysäytti minut ja halusi ehdottomasti saada tietää, miksi olin varastanut joitakin lääketarvikkeita. Vaikka sanoinkin hänelle, etten tiennyt mitään siitä, mistä hän minua syytti, hän ei uskonut minua. Niinpä minut pantiin pieneen yksinäisselliin, jossa sain hyvin vähän ruokaa ja jossa minulla ei ollut lainkaan huopia, vaikka olikin talvi. Sitten minut päästettiin yllättäen vapaaksi oltuani tuossa sellissä kymmenen päivää.
Takaisin kävellessäni hämmästyin sitä, että muuan pääleirin portilla vartioiva nuori sotilas toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi. Hän oli ollut aiemmin hyvin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Nyt hän kuitenkin pani kätensä olalleni ja kertoi murteellisella saksan kielellä, että Gestapo oli surmannut hänen vanhempansa ja että hän itse oli ollut saksalaisissa keskitysleireissä. Hän sanoi tietävänsä, että minä olin syytön.
Pian tämän jälkeen meille kaikkein hyväkuntoisimmille vangeille kerrottiin, että meidät lähetettäisiin jonnekin muualle töihin. Tammikuun 30. päivänä 1946 meidät lastattiin junaan, jossa oli karkeatekoisia lavitsoja kahdessa kerroksessa. Kussakin vaunussa oli 40 vankia, joten lavitsoille oli ahtauduttava tiiviisti. Nukkuminen oli vaikeaa öisin, sillä kun yksi käänsi kylkeä, kaikkien muidenkin oli käännyttävä.
Määränpäästämme oli liikkeellä monenlaisia huhuja, mutta ne kaikki osoittautuivat vääriksi. Ensimmäisellä seisakkeella eräästä toisesta leiristä junaan tuli 500 vankia lisää. Siitä lähtien saimme päiväannoksena hieman kuivaa, kovaa leipää sekä suolasilakan ja vähän kuumaa keittoa. Joka toinen päivä meille annettiin pieni kupillinen teetä. Saadakseen janonsa sammumaan useimmat miehistä nuoleskelivat junanvaunujen jäisiä seiniä. Saavuttuamme Moskovan laitamille kävimme suihkussa ja meidät puhdistettiin syöpäläisistä. Tuona päivänä join varmaan kokonaisen ämpärillisen vettä.
Siperiaan!
Saavuimme Prokopjevskiin Siperiaan 6. maaliskuuta 1947. Kaupungin siviiliväestö koostui monista Neuvostoliiton eri osista tulleista ihmisistä. Kaikkialla oli paljon lunta, ja paikka paikoin se ulottui jopa aitojen tasalle. Parakit oli rakennettu puoliksi maan sisään, mikä suojasi talven jäätävältä kylmyydeltä. Juuri täällä ryhmämme joutui alussa kuvailemaani hengenvaaralliseen tilanteeseen.
Ensimmäinen vuosi Siperiassa oli vaikea. Leiriin iski ankara punatautiepidemia. Melko monet kuolivat. Minäkin sairastuin vakavasti, ja jossain vaiheessa menetin toivon paranemisesta. Me olimme leirissä edullisemmassa asemassa kuin useimmat Prokopjevskissä asuvat venäläiset, sillä me ainakin saimme päivittäiset leipäannoksemme, kun taas heidän täytyi jonottaa tuntikausia kylmässä, ja joskus ruoka loppui ennen kuin he ehtivät saada mitään.
Vuoden 1949 syksyllä Moskovasta saapui oikeusviranomaisten komissio tarkistamaan alustavat lausuntomme ja päättämään, mitä meille tehtäisiin. Muuan isänmaallinen nuori upseeri, joka tuntui vihaavan kaikkia saksalaisia, haastatteli minua. Olin kiitollinen siitä, etten saanut vankilatuomiota. Ne meistä, joita ei tuomittu, siirrettiin Stalinskiin, joka tunnetaan nykyisin Novokuznetskina. Siellä meidät pantiin töihin eräälle voimalatyömaalle.
Vihdoinkin kotiin!
Maaliskuussa 1950 meidät lähetettiin viimein takaisin Saksaan, ja 28. huhtikuuta olin lopulta jälleen perheeni luona. Vaikka olinkin hyvin iloinen saadessani olla taas kotona, vaikeuteni eivät olleet ohitse. Koska olin ollut vähän aikaa mukana Hitler-nuorten toiminnassa, Itä-Saksan kommunistiset viranomaiset kohtelivat minua natsien kannattajana ja antoivat minulle ainoastaan puolet normaaleista elintarvike- ja vaatetuskorteista. Niinpä oltuani kotona vain kolme viikkoa muutin Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin.
En ollut kuitenkaan unohtanut antamaani lupausta: jos joskus pääsisin takaisin kotiin Saksaan, etsisin jonkin keinon Jumalan palvelemiseksi. Seisoskelin usein kirkon edessä, mutta en saanut mennyksi sisään. Olin pettynyt uskontoon, joten päätin vain edelleen rukoilla Jumalaa itsekseni ja pyytää, että hän näyttäisi minulle keinon voidakseni palvella häntä.
Aikanaan menin naimisiin Tillyn kanssa, ja me saimme pojan, Berndin. Sitten keväällä 1955 muuan työtoverini, joka oli Jehovan todistaja, alkoi puhua minulle Jumalasta. Yhteyteni häneen katkesi kuitenkin pian, sillä lähdimme yllättäen maasta. Olin aikaisemmin anonut siirtolaiseksi Australiaan. Syynä pikaiseen lähtöömme oli sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että anomuksemme oli hyväksytty ja että meidän olisi kolmen päivän päästä oltava valmiita nousemaan laivaan Bremerhavenista.
Uusi maa, uusi elämä
Asetuimme lopulta asumaan Adelaideen. Täällä muuan saksankielinen Jehovan todistaja kävi luonamme vuoden 1957 loppupuolella. Olimme iloisia siitä. Pian edistyimme hyvää vauhtia säännöllisessä raamatuntutkistelussamme. Rehellisyyden nimessä on kuitenkin myönnettävä, että kaiken sen jälkeen, mitä Tilly ja minä olimme kokeneet, meitä kiinnosti aluksi eniten se, että pääsimme vapaiksi sorrosta. Kun nyt olimme tulleet aurinkoiseen Australiaan, tunsimme olevamme vapaita kuin taivaan linnut ja nautimme siitä. Pian kuitenkin huomasimme, että täälläkin on sortoa, taloudellisia ongelmia ja muita elämän paineita.
Miten kiitollisia olimmekaan saadessamme tietää pohjimmaisen syyn siihen. ”Koko maailma on paholaisen vallassa”, sanotaan Raamatussa. (1. Johannes 5:19) Asummepa siis missä maassa tahansa, aina on ongelmia. Olimme myös iloisia saadessamme tietää sen rukouksen merkityksen, jota hyvin usein olin toistanut: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.” Opimme ymmärtämään, että Jumalan valtakunta on todellinen, taivaallinen hallitus ja että Kristus Jeesus asetettiin tuon Valtakunnan Kuninkaaksi vuonna 1914. Oli todella sykähdyttävää saada tietää, että Jumalan valtakunta oli jo alkanut toimia: se oli syössyt Saatanan ja hänen demoninsa alas taivaasta, ja pian suuressa ahdistuksessa maa puhdistetaan kaikesta pahuudesta! – Matteus 6:9, 10; Ilmestys 12:12.
”Juuri niin”, sanoin. Nyt tiesin, miten voisin pitää Jumalalle antamani lupauksen. Niinpä 30. tammikuuta 1960 aloin täyttää lupaustani palvella Jumalaa ja minut kastettiin sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt hänelle. Tillystäkin tuli vihkiytynyt kristitty.
Siitä lähtien yli 30 vuoden ajan olemme saaneet nauttia erilaisista siunauksista Jehovan palveluksessa. Berndillä on nyt oma perhe, ja hän palvelee myös vanhimpana kristillisessä seurakunnassa. Vuonna 1975 myimme talomme, jotta olisimme vapaita muuttamaan ja palvelemaan alueella, jolla tarvittaisiin lisää Jehovan todistajia saarnaamaan hyvää uutista. Sitten vuonna 1984 otin vastaan tarjouksen ryhtyä palvelemaan Jehovan todistajien Adelaiden konventtisalin talonmiehenä.
Vaimoni ja minä olemme todella iloisia siitä, että olen voinut pitää kiinni lupauksesta, jonka annoin Jumalalle ollessani kaukana kotoa Siperiassa yli 40 vuotta sitten. Uskomme nöyrinä siihen, että seuraava henkeytetty sananlasku on pitänyt paikkansa monta monituista kertaa elämässämme: ”Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” (Sananlaskut 3:6) – Kertonut Gerd Fechner.
[Kuva s. 23]
Vaimoni Tillyn kanssa