Suorastaan uskomatonta kasvua
JEHOVAN TODISTAJAT eivät ole milloinkaan olleet uhkana hallituksille niissä maissa joissa heitä on, ja nykyään tämä tosiasia tunnustetaan. Näin toteaa sanomalehti Krasnojarski Komsomolets kirjoituksessaan, jossa kerrottiin eräästä Neuvostoliitossa viime kesänä järjestetystä konventista: ”Maamme ideologit ovat lopulta tajunneet, ettei Jehovan väki millään tavoin ole uhkana laille ja järjestykselle.”
Samoilla linjoilla oli neuvostoliittolainen sanomalehti Vostotšno-Sibirskaja Pravda: ”Jehovan todistajien järjestö on puhtaasti uskonnollinen, joten sillä ei ole osaa eikä arpaa poliittisissa ristiriidoissa eikä se kannusta jäseniään tukemaan mitään poliittista blokkia, vaan se tukee Raamatun ja sen tekijän, Jehova Jumalan, auktoriteettia.”
Kasvu alkuaikoina
Jehovan todistajilla on ollut monien vuosikymmenten ajan toimintaa Itä-Euroopassa. Jo 1930-luvun lopulla heitä oli Romaniassa yli 2000, Puolassa 1000 ja Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa satoja ja Jugoslaviassa useita kymmeniä. Vaikka Neuvostoliiton valtavalla alueella heitä oli vain hyvin vähän, tilanne muuttui hyvin nopeasti.
Neuvostoliiton tuntija Walter Kolarz sanoo kirjassaan ”Uskonto Neuvostoliitossa” (Religion in the Soviet Union), että Venäjälle tuli lisää Jehovan todistajia ”alueitten mukana, jotka Neuvostoliitto liitti itseensä vuosina 1939–40 ja joissa oli pieniä mutta erittäin toimeliaita Jehovan todistajien ryhmiä”. Niinpä Puolan, Tšekkoslovakian ja Romanian itäosissa asuneet todistajat havaitsivat äkisti, että heidät oli siirretty Neuvostoliittoon.
Jehovan todistajia tuli Neuvostoliittoon myös toisella erikoisella tavalla: Saksan keskitysleirien kautta. Tällöin lähtökohtana oli ollut se, että toisen maailmansodan aikana näillä leireillä oli paitsi venäläisiä vankeja myös tuhansia Saksan Jehovan todistajia. Nämä saksalaiset oli viety keskitysleireihin sen takia, että he tinkimättä pitivät kiinni kristillisestä puolueettomuudestaan. (Johannes 17:16; 18:36) He mieluummin kärsivät ja kuolivat kuin rikkoivat Jumalan lakeja sillä tavoin, että olisivat liittyneet Hitlerin sotavoimiin ja näin syyllistyneet muunmaalaisten kristittyjen uskonveljiensä tappamiseen tai keidenkään muidenkaan tappamiseen. – 1. Johannes 3:10–12.
Kolarz kirjoittaakin, että ”niin uskomattomalta kuin se voikin kuulostaa, Saksan keskitysleirit ovat niitä kanavia, joiden kautta Jehovan todistajien sanoma on tullut Neuvostoliittoon. Sen toivat sinne Saksasta venäläiset vangit, jotka olivat ihailleet ’todistajien’ rohkeutta ja lujuutta ja todennäköisesti sen takia olivat alkaneet tuntea viehtymystä heidän teologiaansa.” Yksistään Ravensbrückin naistenleirissä ottivat tiettävästi kymmenet nuoret venäläiset vastaan Raamatun sanoman, jota Jehovan todistajat julistivat.
Sodan päätyttyä Itä-Euroopan maissa olleet vangit, joista oli tullut Jehovan todistajia, palasivat kotimaihinsa. Niissä he opettivat innokkaasti Jumalan valtakunnan olevan ainoa pysyvän rauhan toivo. Seurauksena oli, että Jehovan todistajien määrä lisääntyi Itä-Euroopassa voimakkaasti. Huhtikuussa 1946 Neuvostoliitossa oli jo yli 4000 julistajaa, ja heidän määränsä kasvoi nopeasti kaksinkertaiseksi. Syyskuussa 1946 järjestivät Romanian Jehovan todistajat Bukarestiin konventin, jossa oli läsnä noin 15000 henkeä eli enemmän kuin Romaniassa oli Jehovan todistajia.
Pian tämän jälkeen alkoi kylmä sota, ja se sulki Itä-Euroopan ja lännen välisen rajan matkailulta, tiedonvälitykseltä ja muulta kanssakäymiseltä. Lisäksi alkoivat Itä-Euroopan uudet vallanpitäjät vastustaa Jehovan todistajia. Valitettavasti he pitivät Jehovan todistajia uhkana itselleen, ja monia pantiin vankiloihin. Siitä huolimatta vuonna 1951 oli Tšekkoslovakiassa 3705, Unkarissa 2583, Jugoslaviassa 617 ja Puolassa yli 15000 toimeliasta Jehovan todistajaa.
Jatkuvaa kasvua vastustuksesta huolimatta
Vuonna 1967 kertoi Maurice Hindus kirjassaan myös Neuvostoliiton Jehovan todistajista. Se mitä hän sanoi, piti paikkansa todistajista niin Neuvostoliitossa kuin muuallakin Itä-Euroopassa: ”Vaikka he toimivat maan alla, heitä etsitään ja heille annetaan kovia vankeustuomioita. Mikään ei kuitenkaan pysty pysäyttämään heitä. Kun heidät on saatu tukahdutetuksi yhdessä paikassa, he pulpahtavat esiin toisessa paikassa. – – Heitä on nähtävästi yhtä mahdoton hävittää kuin Neuvostoliiton poliisia.” – The Kremlin’s Human Dilemma.
Keväällä 1951 saivat Jehovan todistajat Neuvostoliitossa ankaran iskun. Euroopan puoleisissa neuvostotasavalloissa pidätettiin yli 7000 todistajaa ja heidät kuljetettiin vankileireille syrjäseuduille, kuten Siperiaan ja kaukana pohjoisessa sijaitsevaan Vorkutaan. Miten se vaikutti?
Kolarz toteaa: ”Tämä ei ollut ’todistajien’ loppu Venäjällä, vaan ainoastaan uuden luvun alku heidän käännytystoiminnassaan. Yrittivätpä he levittää uskoaan silloinkin, kun he pysähtyivät asemilla matkallaan karkotuspaikkaansa. Neuvostohallitus ei olisi voinut tehdä mitään parempaa heidän uskonsa levittämiseksi kuin karkottaa heidät. Kyläeristyksestään ’todistajat’ vietiin laajempaan maailmaan, vaikka se olikin keskitys- ja orjatyöleirien kauhea maailma.”
Vankiloissa ja niiden ulkopuolella
Neuvostoliiton Jehovan todistajat suhtautuivat vainoamiseensa samalla tavoin kuin ensimmäisen vuosisadan kristityt, kun näitä vainottiin: he jatkoivat keskeytyksettä sananjulistamistaan. (Apostolien teot 5:42) Latvialainen Helene Celmina, joka oli vangittuna sen takia, että hänen väitettiin syyllistyneen rikoksiin, kertoo, että siinä Potman rangaistusleirin osassa, jossa häntä säilytettiin vuosina 1962–66, oli noin 350 vankia. Hänen mukaansa ”noin puolet heistä oli Jehovan todistajia”. Kirjassaan ”Naiset Neuvostoliiton vankiloissa” (Women in Soviet Prisons) Celmina kertoo, mitä hän näki tällä leirillä:
”Brooklynista saapuu epävirallisia ja tehokkaasti toimivia reittejä pitkin säännöllisesti kirjallisuutta, ja sitä tulee paljon ja se on hyväkuntoista. – – Kukaan ei voi käsittää, miten tähän piikkilankojen ja vähäisten ihmiskontaktien maahan voi päästä kiellettyä kirjallisuutta – ja kaiken kukkuraksi Yhdysvalloista. Monet Jehovan todistajat ovat saaneet kymmenen vuotta pakkotyötä vain sen takia, että heillä on ollut asunnossaan muutama Vartiotorni-lehden numero. Koska ihmisiä pidätetään tällaisten julkaisujen hallussapidon takia, on ymmärrettävää, miksi leirinjohtajia huolestuttaa ja ärsyttää se, että leirissä on tällaista kirjallisuutta.”
Jehovan avun ansiosta mikään ei voinut pysäyttää hengellisen ravinnon jakelua. Celmina kertoo: ”Kukaan ei ole saanut selville sitä, miten [Vartiotornit] pääsevät leiriin. Riisutaanhan jokainen tuomionsa saanut vanki ilkosilleen perusteellista ruumiintarkastusta varten. Jokaiselle vangille tehdään hänen leiriin saavuttuaan jälleen perusteellinen ruumiintarkastus, jossa hänen vaatteensa tutkitaan viimeistä saumaa myöten. Matkalaukuista etsitään kaksoispohjia. Leiriin ei päästetä keitään vieraita ilman pätevää syytä. Aina kun vangit lähtevät leirialueelta töihin pelloille, heillä on ympärillään aseistautuneita vartijoita eikä kenenkään sallita lähestyä heitä. Jokaiselle vangille tehdään jälleen illalla perusteellinen ruumiintarkastus, kun he ovat palanneet leiriin. Tällaisesta valvonnasta huolimatta Brooklynin kirjallisuus kuitenkin tavoittaa lukijansa.”
Samanaikaisesti jatkoivat rohkeat kristityt Neuvostoliiton vankileirien ulkopuolella päättäväisesti julkista saarnaamistaan ja opettamistaan. Tämän todistavat ne julkaisut ja filmit, joilla pyrittiin pudottamaan pohja heidän kristilliseltä palvelukseltaan. Esimerkiksi vuonna 1978 julkaistussa kirjassa nimeltä ”Totuuksia Jehovan todistajista” sanottiin esipuheessa, että kirjan tarkoituksena on ”opettaa tämän uskonnollisen liikkeen kannattajille ateismia”.
Neuvostoliittolainen V. V. Konik kiinnitti kirjassaan huomiota muun muassa sellaiseen asiaan, että Jehovan todistajat pitivät esitelmiä useimmiten hautajaisissaan ja häissään. Hän kirjoittaa: ”Esimerkiksi vuoden 1973 elokuussa oli Krasnaja Poljanan kylässä Krasnodarin alueella kahden tämän järjestön jäsenen häät, joissa oli läsnä noin 500 henkeä. Kuusi saarnaajaa piti heille puheita kovaäänisten välityksellä. Sen jälkeen oli vuorossa näytelmä, jonka avulla osoitettiin, miten Jehovan todistajat käyvät keskusteluja muihin uskontoihin kuuluvien ja ateistien kanssa.”
Työlleen asetetuista kielloista huolimatta Jehovan todistajat siis jatkoivat kaikkialla Itä-Euroopassa innokkaasti Valtakunnan hyvän uutisen julistamistaan haluten näin totella Kristuksen profeetallista käskyä. (Matteus 24:14) Lopulta vuoden 1989 touko- ja kesäkuussa saivat Jehovan todistajat asemalleen juridisen tunnustuksen Puolassa ja Unkarissa. Romania laillisti Jehovan todistajien aseman huhtikuussa 1990, Neuvostoliitto maaliskuussa 1991 ja Bulgaria heinäkuussa 1991, eikä heidän toiminnalleen ole enää olemassa esteitä Tšekkoslovakiassakaan.
Konventtiväen riemua
Tätä taustaa vasten on ehkä paremmin ymmärrettävissä, miksi kymmenettuhannet riemuitsivat Itä-Euroopan konventeissa – itkivät, halailivat toisiaan, taputtivat käsiään ja huiskuttelivat stadionien poikki toisilleen.
Budapest, Praha ja Zagreb oli valittu ”kansainvälisten konventtien” isäntäkaupungeiksi, ja kymmenientuhansien muista maista saapuvien majoitus hoidettiin erityisjärjestelyin. Neuvostoliiton konventeissa, jotka oli järjestetty seitsemään eri kaupunkiin, oli läsnä yhteensä 74252, Puolan 12 konventissa yhteensä 131554 ja Romanian kahdeksassa konventissa yhteensä 34808 henkeä. Vaikka todistajat eivät vielä pystyneetkään järjestämään konventtia Bulgariaan, noin 300 bulgarialaista meni rajan yli Kreikan puolelle Thessalonikeen, jossa he saattoivat seurata ohjelmaa omalla kielellään.
Itä-Euroopan todistajille ei konventteihin valmistautuminen ja tuhansien konventtivieraiden tarpeista huolehtiminen ollut mikään helppo tehtävä. Ajatellaanpa vaikka sitä, että Neuvostoliitossa ei ollut koskaan aiemmin järjestetty tällaisia konventteja. Kymmenientuhansien vieraitten vastaanottaminen ja heistä huolehtiminen oli esimerkiksi Budapestin ja Prahan Jehovan todistajille uskomattoman suuri urakka. Voidaan lisäksi kuvitella, millaista oli konventin pitäminen Zagrebissa, sisällissodan uhan varjostaessa ja räjähdysten kuuluessa jostain etäältä!
Seuraavana on vuorossa näistä konventeista kertova raportti – varmasti sykähdyttävää luettavaa.
[Kartat s. 7]
(Ks. painettu julkaisu)
KOLMEN KANSAINVÄLISEN KONVENTIN JA SEITSEMÄN NEUVOSTOLIITON KONVENTIN PITOPAIKAT
NEUVOSTOLIITTO
TALLINNA
KIOVA
LVOV
TŠERNOVTSY
ODESSA
PUOLA
SAKSA
TŠEKKOSLOVAKIA
PRAHA
ITÄVALTA
UNKARI
BUDAPEST
ROMANIA
JUGOSLAVIA
ZAGREB
BULGARIA
ALBANIA
ITALIA
KREIKKA
TURKKI
[Kartta]
NEUVOSTOLIITTO
ALMA-ATA
USOLJE-SIBIRSKOJE