Olin panttivanki

”Pyydä Jumalaltasi, että kaikki kääntyy parhain päin!” Nuo sanat esitti muuan ventovieras mies, joka vain muutamaa tuntia aiemmin oli kuristanut minua – avutonta naista – kurkusta ja uhannut minua käsikranaatilla. Ulkopuolella olevat poliisin tarkka-ampujat tähtäsivät aseillaan sinne, missä minua pidettiin. Olin panttivankina Guatemalan pääkaupungissa sijaitsevassa pankissa.

Mies huusi kovalla äänellä: ”Kaikki liikkumatta! Tämä on ryöstö! Haluan kaikki rahat!” Hän huusi poliiseille: ”Älkää ampuko. En pidä kädessäni mitään lelua. Jos ammutte, minä en tule olemaan ainoa kuollut. Me kaikki lennämme kappaleina ilmaan!”

RUKOILIN Jehova Jumalaa ja pyysin häntä auttamaan minua, koska tunsin menettäväni mielentyyneyteni. Pyysin, että hän auttaisi minua säilyttämään rauhallisuuteni ja kestämään tämän koetuksen. Muistin, että hän on vahva torni, johon vanhurskas juoksee suojan saamiseksi. – Sananlaskut 18:10.

Saavutettuani jälleen levollisuuteni huomasin, että pankkivirkailijat ja asiakkaat olivat onnistuneet pääsemään ulos. Vain turvamiehet, ryöstäjä ja minä olimme jäljellä. Sitten turvamiehetkin saivat luvan lähteä.

Jonkin ajan kuluttua sisään päästettiin neljä aseetonta miestä, joiden joukossa oli psykologi (kuten myöhemmin sain tietää) ja reportteri. Nämä molemmat esittivät miehelle kysymyksiä. He kysyivät esimerkiksi, miksi hän toimi tällä tavalla. Hän vastasi toimivansa näin kostaakseen sen, että jotkin yhteiskunnalliset laitokset olivat kohdelleet häntä kaltoin.

Kerroin kuka olen

Näytin tuossa vaiheessa rauhalliselta, ja niinpä psykologi alkoi tehdä minulle muodollisia kysymyksiä. Hän kysyi vanhempieni, veljieni ja sisarteni nimet. Kerroin olevani Jehovan todistaja ja vanhin viidestä lapsesta, joiden mieleen kristityt vanhemmat olivat teroittaneet Raamatun periaatteita.

Illan kuluessa nuo neljä miestä menivät yksitellen ulos. Pyysin vangitsijaani päästämään minutkin lähtemään. Hänen vastauksensa oli kielteinen. Hän lisäsi vielä: ”Älä ole huolissasi. Kyllä kaikki järjestyy. He antavat minulle haluamani, ja sitten sinä voit mennä kotiin.” Vastasin: ”Eivät he sinulle mitään anna. He tappavat meidät. Mennään nyt vain ulos.” Mutta hän sanoi: ”Mieluummin minä kuolen, ja tarpeen vaatiessa me molemmat kuolemme.”

Muistin, mitä hän oli sanonut aikaisemmin, ja yritin puhua hänelle järkeä: ”Olinko minä paikalla, kun jouduit kärsimään vahinkoa?” ”Et ollut”, hän sanoi. ”Miksi minun sitten täytyy maksaa jostain sellaisesta, mitä en ole tehnyt?” kysyin. Hän vastasi: ”On kysymys kohtalosta. Jos meidän on määrä kuolla täällä, me kuolemme.” Mutta minä vastasin: ”Tässä ei ole kyse kohtalosta. Sinä itse olet saanut päähäsi, että sinun täytyy kuolla. Jehova on rakkauden Jumala; hän antaa meille anteeksi. Hän antaa meille mahdollisuuden pelastua, koska hänen tarkoituksensa ei ole muuttunut. Hän tulee tekemään tästä maasta jälleen paratiisin.”

Silloin joku astui sisälle pankkiin, kehotti ryöstäjää antautumaan ja sanoi: ”Neuvotellaan. Päästä Siomara menemään. Ota rahat tiskiltä ja kassakaapista, ja lähdetään yhdessä, niin sinun ei käy kuinkaan.” Mutta vangitsijani ei suostunut siihen.

En ollut rikoskumppani

Aika kului. Sitten yhtäkkiä kuulin megafonilla vahvistetun miesäänen sanovan: ”Antaudu! Et sinä voi voittaa. Tule ulos kädet ylhäällä. Käske ryöstäjää antautumaan. Et ole panttivanki. Olet rikoskumppani! Älä enää teeskentele!” Huusin peloissani: ”Millä oikeudella te syytätte minua?” Ääni vastasi: ”Olemme tarkkailleet sinua, sinun rauhallisuuttasi. Kukaan muu sinun asemassasi ei olisi tuollainen.”

Tämän kuullessani mainitsin Jehovan nimen ääneen ja rukoilin. Sanoin sitten megafonin kautta puhuneelle syyttäjälle: ”Tätä saat kantaa omallatunnollasi lopun elämääsi, sillä olet syyttänyt minua jostakin sellaisesta, mistä sinulla ei ole todisteita.” Sain tietää myöhemmin, että myös eräs guatemalalainen sanomalehti ja televisioasema olivat ilmoittaneet minun olevan luultavasti rikoskumppani.

Silloin vangitsijani keskeytti: ”Lakatkaa kiusaamasta häntä! Hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani! Löysin hänet täältä, ja hän vain noudattaa määräyksiäni.”

Mieleeni muistui se, ettei Jehova ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja tervemielisyyden hengen. (2. Timoteukselle 1:7) Tämä rohkaisi minua kovasti, samoin kuin tieto siitä, etten ollut yksin. Helpotuksen aalto tulvahti syvällä sisälläni ja ajattelin: ’Tiedämme, että jos elämme, se tapahtuu Jehovaa varten, ja jos kuolemme, myös se tapahtuu häntä varten.’ – Roomalaisille 14:8.

Puolenyön jälkeen kysyin taas vangitsijaltani, oliko hän muuttanut mieltään. Kun hän vastasi, ettei hän ollut, mainitsin sukulaiseni. Kerroin hänelle, että rakastin heitä, etten halunnut jättää heitä, vaikka tiesinkin näkeväni heidät jälleen uudessa maailmassa, jos se on Jehovan tahto. Sen kuultuaan ryöstäjä käski minun rukoilla Jumalaa ja pyytää Häneltä, että kaikki kääntyisi parhain päin.

Näytti siltä, että muutamat pankin ulkopuolella olevat poliisit yrittivät kertoa minulle jotain. Myöhemmin sain selville, että he yrittivät saada minut tulemaan oven lähelle, jotta he voisivat auttaa minua pääsemään ulos. Kuulin heidän sanovan ryöstäjälle: ”Ota siellä olevat rahat, ja päästä Siomara ulos. Tiedämme, ettei hänellä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.”

En tiennyt, että vanhempani olivat ulkopuolella yhdessä joidenkuiden kristittyjen tovereitteni kanssa. He olivat auttaneet sen selvittämisessä, ettei minulla ollut mitään tekemistä ryöstäjän kanssa.

Sitten vangitsijani esitti uuden vaatimuksen: ”Haluan poliisiauton, jossa on radio. Mukaan tulee vain yksi aseistamaton kuljettaja, joka vie minut, minne haluan, ja sitten, kun olemme jossain turvallisessa paikassa, päästän naisen menemään. Jos yritätte ampua minua, hän ja minä lennämme taivaan tuuliin.” Minä väitin kuitenkin itsepintaisesti: ”Heitä tuo asia pois mielestäsi. Sinä ajattelet vain kuolemista. Ruumiimme kuuluvat kuitenkin Jehovalle.”

Vihdoinkin vapaaksi

Neljän maissa aamuyöllä minun alkoi olla huono olo. Oli kulunut yli 16 tuntia siitä, kun olin tullut sisälle pankkiin. En ollut nukkunut enkä syönyt mitään. Megafonista kuuluva ääni hermostutti meitä molempia.

Aamun valjetessa muuan nainen – kävi ilmi, että hän oli lääkäri – puhui minulle. Hän mainitsi, että tilani heikkenisi joka hetki. Vangitsijani sanoi minulle: ”Koeta kestää vielä vähän aikaa.” Sitten hän suostui siihen, että joku voisi tulla sisään ja huolehtia minusta. Mutta ne ulkopuolella olevat, joille oli annettu tämä vastuu, pelkäsivät eivätkä halunneet tulla sisään.

Noin 15 minuuttia vaille kahdeksan tunsin vilunväristyksen kulkevan kehossani. Sitten minua huimasi ja kaaduin tiedottomana lattialle. Kun palasin tajuihini, olin pankin ulkopuolella! Eräs poliisi auttoi minua nousemaan pystyyn, ja vielä kahden muun poliisin avustamana juoksin poliisiauton luo, ja minut vietiin sairaalaan. Pyörryin uudelleen poistuessani autosta, enkä palannut tajuihini, ennen kuin sain lääkärinhoitoa. Sitten minulle kerrottiin: ”Olet nyt turvassa. Kaikki kääntyi parhain päin. Lepää.” Ajatukseni kohosivat Jehova Jumalan puoleen. Kiitin häntä siitä, että hän auttoi minua kestämään tämän koetuksen.

Myöhemmin vanhempani kertoivat minulle, miten pääsin pankista ulos. Ryöstäjä oli tuonut minut ulos ja yrittänyt saada minut virkoamaan. Mutta hän hellitti hetkeksi otteensa minusta ja kääntyi ympäri katsomaan pankkia. Juuri sillä hetkellä poliisi sai hänet nujerrettua, ja minut pelastettiin. Poliisi ei tiennyt, mikä yllytti vangitsijani hellittämään otteensa minusta ja katsomaan kohti pankkia, vaikka hän tiesi, ettei siellä ollut ketään.

Neljän päivän kuluttua pääsin pois sairaalasta ja palasin kotiin. Olin syvästi liikuttunut siitä rakkaudenilmauksesta, jonka kristityt veljeni ja sisareni järjestivät. Noin 60 veljeä ja sisarta oli tullut kotiini. Millaista iloa tunsinkaan tietäessäni, että perheeni ja minä emme olleet yksin! Ajattelin sitä tavoitetta, joka minulla oli elämässäni, Jumalan palvelemista, ja sitä, miten totta seuraavat sanat ovatkaan: ”Minä etsin Herraa [”Jehovaa”, UM], ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista peljätyksistäni.” (Psalmi 34:5) – Kertonut Siomara Velásquez López.

[Kuva s. 18]

Siomara Velásquez López