Verikauppa – suurta liiketoimintaa

PUNAINEN KULTA. Jos jollakin aineella on tällainen lisänimi, niin aineen täytyy olla hyvin arvossa pidettyä. Kyseessä on arvokas neste, erittäin tärkeä luonnonvara, jota on verrattu paitsi kultaan myös öljyyn ja kivihiileen. Punaista kultaa ei kuitenkaan louhita kalliosta porilla ja dynamiitilla. Sen sijaan sitä otetaan ihmisten verisuonista ja paljon ovelammin keinoin.

”Pikkutyttäreni tarvitsee verta”, lukee vetoavasti mainostaulussa, joka riippuu erään vilkkaan valtakadun yllä New Yorkissa. Toisissa mainoksissa kehotetaan: ”Jos olet verenluovuttaja, olet sitä ihmistyyppiä, jota ilman maailma ei tulisi toimeen.” ”Veresi on tärkeää. Ojenna kätesi.”

Viesti on ilmeisesti mennyt perille, koskapa monet haluavat auttaa toisia. He jonottavat sankoin joukoin verenluovutuspaikkoihin pääsyä eri puolilla maailmaa. Epäilemättä useimmat heistä samoin kuin ne, jotka keräävät verta, ja ne, jotka tekevät verensiirtoja, haluavat vilpittömästi auttaa sairaita tai loukkaantuneita ihmisiä ja uskovat myös tekevänsä niin.

Mutta sen jälkeen kun veri on luovutettu ja ennen kuin sitä annetaan potilaille suoneen, se kulkee useampien kätten kautta ja läpikäy useampia eri prosesseja kuin suurin osa meistä tietääkään. Kullan tavoin verikin synnyttää ahneutta. Sitä voidaan myydä hyvällä voitolla ja sen jälkeen vielä suuremmalla voitolla. Jotkut ihmiset taistelevat oikeudesta saada kerätä verta, ja he myyvät sitä kiskurihinnoin, hankkivat sillä omaisuuksia ja jopa salakuljettavat sitä maasta toiseen. Koko maailmaa ajatellen verikaupassa liikkuvat todella suuret rahat.

Aiemmin Yhdysvalloissa verenluovuttajalle maksettiin jokaisesta luovutuskerrasta. Vuonna 1971 ilmestyi Richard Titmuss -nimiseltä englantilaiselta kirja, jossa hän sanoi amerikkalaista verenluovutusjärjestelmää turvattomaksi juuri sen takia, että siinä köyhät ja sairaat oli houkuteltu luovuttamaan vertaan maksusta. Hänen mukaansa oli myös moraalitonta, että ihmiset hyötyivät taloudellisesti antamalla vertaan toisten auttamiseksi. Hänen hyökkäyksensä sai aikaan sen, että Yhdysvalloissa ei enää makseta kokoveren luovuttamisesta (vaikka tällainen käytäntö yhä jatkuu eräissä muissa maissa). Tämä ei ole kuitenkaan vähentänyt verikaupan kannattavuutta. Perustelemme tätä.

Miksi verikauppa on säilynyt kannattavana

1940-luvulla alkoivat tutkijat erotella veren komponentteja eli osia toisistaan. Tämän ansiosta veri on muuttunut entistä tuottoisammaksi kauppatavaraksi. Valaisemme asiaa esimerkillä: Kun auto puretaan ja myydään osina, siitä voidaan saada jopa viisi kertaa enemmän kuin jos se myytäisiin kokonaisena. Vastaavasti veri on paljon arvokkaampaa sen jälkeen, kun se jaetaan osiin ja nämä osat myydään erikseen.

Verestä on noin puolet verinestettä eli plasmaa. Se on kaupallisesti hyvin arvokasta. Plasma ei sisällä veren osiin luettavia verisoluja – punasoluja, valkosoluja eikä verihiutaleita – joten se voidaan kuivata ja varastoida. Sitä paitsi verenluovuttaja saa luovuttaa kokoverta vain viisi kertaa vuodessa, mutta plasman luovutuksessa hän voi käydä vaikka kahden viikon välein. Plasmaa luovutettaessa veri johdetaan letkussa plasmakoneeseen, joka erottaa plasman ja lopuksi palauttaa verisolut takaisin luovuttajalle.

Yhdysvalloissa luovuttajille voidaan yhä maksaa plasmasta. Lisäksi tuossa maassa saavat luovuttajat luovuttaa plasmaansa noin neljä kertaa enemmän vuodessa kuin Maailman terveysjärjestön suositukset sallivat. Ei siksi ihme, että 60 prosenttia koko maailman plasmasta kerätään Yhdysvalloissa. Koko tämän plasmamäärän arvo sellaisenaan on noin 450 miljoonaa dollaria eli noin 1,7 miljardia markkaa, mutta plasman markkina-arvoa lisää se, että se voidaan edelleen jakaa erilaisiin aineosiinsa. Plasman osuus koko maailman veritehtaitten vuotuisesta liikevaihdosta on keskimäärin 2 miljardia dollaria eli lähemmäs 8 miljardia markkaa.

Sanomalehti Mainichi Shimbunin mukaan Japani kuluttaa noin kolmanneksen maailman plasmasta. Sen käyttämä plasma on 96-prosenttisesti tuontitavaraa, josta suurin osa tulee Yhdysvalloista. Japanissa arvostelijat ovat nimittäneet maataan ”maailman vampyyriksi”, ja Japanin terveys- ja sosiaaliministeriö on koettanut kiristää plasmakaupan valvontaa sillä perusteella, että sen mielestä verellä ansaitseminen on kohtuutonta. Ministeriö onkin syyttänyt Japanin sairaaloita siitä, että pelkästään yhdellä plasman osalla, albumiinilla, ne hankkivat keskimäärin 200 miljoonaa dollaria vuodessa.

Länsi-Saksassa käytetään enemmän verituotteita kuin muualla Euroopassa yhteensä ja henkeä kohden laskettuna enemmän kuin missään muussa maassa koko maailmassa. Saksalaisessa kirjassa Zum Beispiel Blut sanotaan verituotteista: ”Runsas puolet on etupäässä amerikkalaista tuontitavaraa, mutta tuontia on myös kolmannesta maailmasta. Joka tapauksessa se on lähtöisin köyhiltä, jotka haluavat lisätä tulojaan luovuttamalla plasmaa.” Jotkut näistä köyhistä myyvät niin paljon vertaan, että he kuolevat verenhukkaan.

Monet kaupalliset plasmakeskukset ovat varta vasten sijoittuneet pienituloisten asuma-alueille tai pitkin köyhempien maitten vastaisia rajoja. Ne vetävät puoleensa köyhtyneitä ihmisiä ja irtolaisia, jotka ovat aivan liiankin halukkaita luovuttamaan plasmaansa maksusta ja joilla on runsaasti syitä luovuttaa sitä enemmän kuin heidän pitäisi ja olla kertomatta niistä sairauksista, joita he saattavat kantaa. Tällaista plasman salakauppaa esiintyy 25 maassa ympäri maailman. Kun se on saatu loppumaan yhdessä maassa, se pulpahtaa heti esiin jossakin toisessa maassa. Viranomaisten lahjonta ja salakuljetus ei ole harvinaista.

Voitot ei-kaupallisessa veriteollisuudessa

Ei-kaupallisina laitoksina toimivat veripankit ovat nekin saaneet viime aikoina osakseen ankaraa arvostelua. Vuonna 1986 väitti toimittaja Andrea Rock Money-aikakauslehdessä, että yhden veriyksikön keruu- ja käsittelykustannukset olivat 57,5 dollaria, että ostaessaan sen veripankilta sairaalat maksoivat siitä 88 dollaria ja että verta saavat potilaat maksoivat siitä puolestaan 375–600 dollaria.

Onko tilanne sen jälkeen muuttunut? Viime vuoden syyskuussa ilmestyi The Philadelphia Inquirer -lehdessä toimittaja Gilbert M. Gaulin laatima kirjoitussarja, jossa tarkasteltiin amerikkalaista veripankkijärjestelmää.a Vuoden kestäneitten tutkimusten perusteella hän kertoi, että eräät veripankit pyytävät ihmisiltä verta ja sen jälkeen myyvät jopa puolet tästä verestä muille verikeskuksille sievoisella voitolla. Gaul on arvioinut veripankkien käyvän keskenään kauppaa vuosittain keskimäärin noin puolella miljoonalla verilitralla, jonka kauppa-arvo näillä hämäräperäisillä markkinoilla, jotka pörssin tavoin seurailevat kysynnän ja tarjonnan lakeja, on 50 miljoonaa dollaria vuodessa.

On kuitenkin olemassa yksi olennainen ero: veripörssi ei toimi viranomaisten valvonnassa. Kukaan ei kykene arvioimaan tarkalleen sen laajuutta, saati säätelemään sen hintoja. Monet verenluovuttajat ovat täysin tietämättömiä koko asiasta. ”Ihmisiä vedetään nenästä”, kertoi eräs eläkkeellä oleva veripankin johtaja The Philadelphia Inquirer -lehdelle. ”Kukaan ei kerro heille, että heidän verensä tulee meille. Jos he tietäisivät sen, he olisivat raivoissaan.” Eräs Punaisen Ristin virkailija on sanonut lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Amerikkalaiset veripankit ovat jo vuosia vetäneet kansalaisia nenästä.”

Yksin Yhdysvalloissa veripankit keräävät vuosittain noin 6,5 miljoonaa litraa verta ja myyvät yli 30 miljoonaa yksikköä verituotteita noin miljardilla dollarilla. Se on jo valtava määrä rahaa. Veripankit eivät puhu ”voitoista”. Mieluummin ne puhuvat ”ylijäämästä”. Esimerkiksi tällainen Punaisen Ristin ”ylijäämä” vuosilta 1980–1987 oli 300 miljoonaa dollaria. Suomen Veripalvelun ”ylijäämä” vuodelta 1988 oli 14,4 miljoonaa markkaa.

Veripankit ovat esittäneet vastalauseensa sanomalla olevansa laitoksia, joiden tarkoituksena ei ole tuottaa voittoa. Ne väittävät olevansa erilaisia kuin suuret pörssiyhtiöt, joiden rahat menevät osakkeenomistajille. Jos Punainen Risti olisi kuitenkin tavallinen osakeyhtiö, se luettaisiin General Motors -autoyhtiön veroisena Yhdysvaltojen kannattavimpien yhtiöitten joukkoon. Lisäksi veripankkien virkailijat eivät ole mitään pienipalkkaista väkeä. The Philadelphia Inquirer -lehden tutkiessa 62 veripankin palkka-asioita kävi ilmi, että joka neljännen virkailijan vuositulot olivat yli 100000 dollaria. Joillakuilla olivat tulot jopa reilusti kaksin verroin tätä suuremmat.

Veripankit väittävät myös, että ne eivät ”myy” keräämäänsä verta, vaan että ne veloittavat vain käsittely- ja jalostuskustannuksensa. Erään veripankin johtaja torjuu väitteen suoralta kädeltä: ”Minua suututtaa sellainen Punaisen Ristin väite, että se ei myy verta. Se on samaa kuin jos valintamyymälä väittäisi, että asiakkaat eivät maksa maidosta, vaan ainoastaan pahvitölkistä.”

Maailmanlaajuiset markkinat

Plasmakaupan tavoin kokoveren kauppakin on maailmanlaajuista. Samoin on laita siihen kohdistuvan arvostelun. Esimerkiksi Japanin Punainen Risti aiheutti lokakuussa 1989 melkoisen skandaalin, kun se oli yrittänyt tunkea luovutusverestä tehtyjä tuotteitaan suurin hinnanalennuksin Japanin markkinoille. Sairaalat saivat suuria voittoja väittäessään vakuutusyhtiöille tekemissään korvaushakemuksissa, että ne olivat ostaneet nämä verituotteensa normaalihinnoilla.

Thaimaassa ilmestyvä sanomalehti The Nation sanoo, että voidakseen kiristää punaisen kullan markkinoitten valvontaa eräitten Aasian maitten on ollut pakko luopua maksullisesta verenluovutuksesta. Intiassa elää puoli miljoonaa ihmistä verta luovuttamalla. Jotkut laihankalvakkaat ja köyhtyneet ihmiset jopa salaavat henkilöllisyytensä voidakseen luovuttaa enemmän verta kuin on sallittua. Toisilta veripankit taas ottavat liikaa verta.

Piet J. Hagen väittää kirjassaan Blood: Gift or Merchandise, että Brasilia on se paikka maailmassa, jossa veripankit vähiten kaihtavat hämärien keinojen käyttämistä. Brasiliassa toimivat sadat kaupalliset veripankit 70 miljoonan dollarin arvoisilla markkinoilla, jotka vetävät puoleensa häikäilemättömiä ihmisiä. Saksalaisen Bluternte-nimisen kirjan mukaan köyhiä ja työttömiä virtaa Kolumbian Bogotássa veripankkeihin. Heille maksetaan puolesta litrasta verta vaivaiset 350–500 pesoa. Potilaat saattavat joutua maksamaan samaisesta puolesta verilitrasta 4000–6000 pesoa.

Edellä esitetystä on poimittavissa ainakin yksi varma tosiasia, ja se on se, että verikauppa on maailmanlaajuisesti suurta liiketoimintaa. Jotkut voivat nyt kysyä: ”Entä sitten? Miksei verta saisi käyttää rahan ansaitsemiskeinona?”

Toisaalta, mikä suuryhtiössä ihmisiä yleensä pelottaa? Niiden ahneus. Ahneutta osoittaa esimerkiksi se, että suuryhtiöt taivuttelevat ihmisiä ostamaan sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse, tai mikä vielä pahempaa, se, että ne jatkuvasti ujuttavat suurelle yleisölle joitakin vaarallisiksi tiedettyjä tuotteitaan, tai se, että ne kieltäytyvät uhraamasta rahaa tuotteittensa turvallisuuden parantamiseen.

Jos verikauppa on tällaisen ahneuden tahrimaa, on miljoonien ihmisten henki eri puolilla maailmaa suuressa vaarassa. Onko ahneus turmellut verikaupan?

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu/Kuva s. 6]

Istukoilla käytävä kauppa

Todennäköisesti vain hyvin harvat vastikään synnyttämässä käyneet naiset pohtivat sitä, mitä on tapahtunut heidän istukalleen, elimelle, jonka kautta lapsi kohdussa ollessaan saa ravintonsa. The Philadelphia Inquirer -lehden mukaan monet sairaalat ottavat sen talteen ja pakastavat ja myyvät sen. Yksinomaan Yhdysvalloista vietiin vuonna 1987 noin 800 tonnia istukoita ulkomaille. Eräs Pariisin lähistöllä sijaitseva liikeyritys ostaa keskimäärin 15 tonnia istukoita joka päivä. Istukat sisältävät runsaasti äidin veriplasmaa, jonka tämä yhtiö jalostaa erilaisiksi lääkkeiksi. Ne se myy noin 100:aan eri maahan.

[Kaavio/Kuva s. 4]

(Ks. painettu julkaisu)

Veren tärkeimmät osat

Plasma: verestä on noin 55 prosenttia plasmaa. Plasmasta on puolestaan 92 prosenttia vettä, loput valkuaisaineita, kuten globuliineja, fibrinogeeneja ja albumiinia

Verihiutaleet: osuus verestä 0,17 prosenttia

Valkosolut: osuus 0,1 prosenttia

Punasolut: osuus noin 45 prosenttia