Ihmisen valta vaa’alla punnittuna
Osa 3: Onko ”parhaiden hallitus” todella paras?
Aristokratia: hallitusjärjestelmä, jossa valta on ylimystöllä, etuoikeutetulla vähemmistöllä tai eliitillä, jonka ajatellaan olevan kyvykkäin hallitsemaan; oligarkia: hallitusjärjestelmä, jossa valta on pienellä yksilöiden tai perheiden muodostamalla joukolla ja jolla on usein turmeltuneita ja itsekkäitä päämääriä.
NÄYTTÄÄ johdonmukaiselta, että sellainen hallitus olisi paras, joka koostuisi parhaista ihmisistä. Parhaat ihmiset ovat paremmin koulutettuja, pätevämpiä ja kykenevämpiä – näin väitetään – ja sen vuoksi he pystyvät paremmin johtamaan toisia. Tällaisia eliitin eli valiojoukon johtamia aristokraattisia hallitusmuotoja voi olla useita erilaisia: esimerkiksi rikkaiden valta eli plutokratia; pappisvalta eli teokratia; tai virkamiesten valta eli byrokratia.
Monet heimovanhinten tai -päälliköiden johtamat alkukantaiset yhteiskunnat olivat aristokratioita. Rooma, Englanti ja Japani, vain kolme nimetäksemme, olivat kukin jossakin historiansa vaiheessa aristokraattisia. Antiikin Kreikassa käytettiin sanaa ”aristokratia” puhuttaessa kaupunkivaltioista (kreik. poleis), joissa hallitsi pieni ryhmä. Usein joukko huomattavia perheitä jakoi vallan. Joissakin tapauksissa yksittäiset perheet kuitenkin anastivat vallan laittomasti ja saattoivat voimaan tyrannimaisemman hallintomuodon.
Muiden kreikkalaisten kaupunkivaltioiden tapaan Ateena oli alun perin aristokratia. Kun muutokset kulttuurissa myöhemmin heikensivät tuon kaupungin luokkaeroja ja repivät rikki sen yhtenäisyyttä, se omaksui demokraattisia muotoja. Spartaa, joka otaksuttavasti perustettiin 800-luvulla eaa., hallitsi sotilaitten oligarkia. Tämä kaupunki kilpaili pian paljon vanhemman Ateenan kanssa, ja kumpikin kaupunki taisteli aikansa kreikkalaisen maailman herruudesta. Näin Ateenassa vaikuttava monienvalta joutui ristiriitaan Spartan harvainvallan kanssa. Niiden kilpailu oli tietenkin monitahoista, ja siinä oli kyse muustakin kuin vain hallitusmuotoa koskevista erimielisyyksistä.
Jalo ihanne vääristyy
Poliittiset eroavuudet olivat usein kreikkalaisten filosofien filosofisten väittelyiden aiheena. Platonin entinen oppilas Aristoteles teki eron aristokratioiden ja oligarkioiden välillä. Hän luokitteli puhtaan aristokratian hyväksi hallitusmuodoksi, jaloksi ihanteeksi joka mahdollisti sen, että ihmiset, joilla oli erityiskykyjä ja korkea moraali, saattoivat hallintotehtävien antaumuksellisella hoitamisella olla hyödyksi muille. Mutta sortavan ja itsekkään eliitin johdossa puhdas aristokratia rappeutui epäoikeudenmukaiseksi oligarkiaksi. Tätä hän piti turmeltuneena hallitusmuotona.
Samalla kun Aristoteles puolsi ”parhaiden” valtaa, hän myönsi, että aristokratian yhdistäminen demokratiaan saisi luultavasti aikaan toivottuja tuloksia – ajatus joka yhä vetoaa joihinkin poliittisiin ajattelijoihin. Muinaiset roomalaiset todella yhdistivät nämä kaksi hallitusmuotoa jokseenkin menestyksekkäästi. Roomassa ”politiikka oli jokaisen asia”, sanoo maailmanhistoriaa käsittelevä teos The Collins Atlas of World History. Siitä huolimatta samanaikaisesti ”rikkaimmat kansalaiset ja ne, jotka olivat tarpeeksi onnekkaita ollakseen ylhäistä syntyperää, muodostivat oligarkian, jonka jäsenet jakelivat toisilleen tuomarien, sotapäällikköjen ja pappien virat”.
Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa Euroopan kaupunkikeskukset yhdistivät demokraattisia ja aristokraattisia aineksia hallitusmuotoihinsa. Muuan tietosanakirja sanoo: ”Äärimmäisen konservatiivinen Venetsian tasavalta, jonka Napoleon lopulta kukisti, on klassinen esimerkki tällaisesta oligarkiasta; mutta Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan vapaakaupungit, hansakaupungit sekä Englannin ja Länsi-Euroopan vapauskirjoja saaneet kaupungit ovat osoitus samanlaisista yleisistä suuntauksista kohti suhteellisen pienen, mutta ylpeän ja korkeasti sivistyneen patriisiluokan [aristokratian] harjoittamaa tiukan oligarkkista hallintoa.” – Collier’s Encyclopedia.
On väitetty, jossain määrin syystäkin, että kaikki hallitukset ovat luonteeltaan aristokraattisia, koska kaikissa niissä pyritään vastuullisimmat tehtävät antamaan kyvykkäimmille. Hallitsevan luokan käsite on vahvistanut tätä näkemystä. Muuan hakuteos sanoo sen vuoksi lopuksi: ”Hallitsevasta luokasta ja eliitistä on tulossa synonyymejä kuvailemaan sellaista todellisuutta, mitä Platon ja Aristoteles pitivät ihanteena.”
”Parhaita” etsimässä
Satoja vuosia ennen näiden kreikkalaisten filosofien ilmaantumista feodaaliyhteiskunta (jossa oli lääninherroja ja vasalleja) tasapainotti ja rauhoitti jossain määrin muinaista Kiinaa Choun kuningashuoneen alaisuudessa. Mutta vuoden 722 eaa. jälkeen, aikana jota kutsutaan Ch’un Ch’iun -kaudeksi, feodaalijärjestelmä heikkeni vähitellen. Tämän kauden loppupuolella ilmaantui uusi eliitti, joka koostui entisistä ”kamaripalvelijoista”. Nämä olivat palvelleet feodaalihoveissa ja vanhan aateliston jälkeläisiä. Tämän uuden eliitin jäsenet siirtyivät hallinnollisiin avainasemiin. Erään tietosanakirjan mukaan Kungfutse, kuuluisa kiinalainen ajattelija, tähdensi sitä, että ”kyvykkyys ja moraalinen erinomaisuus, pikemmin kuin syntyperä, tekevät ihmisen kykeneväksi johtamaan muita”. – The New Encyclopædia Britannica.
Mutta kun Euroopassa yli 2000 vuotta myöhemmin ruvettiin valitsemaan eliittiä – niitä jotka ovat parhaita hallitsemaan – valintaperusteena käytettiin vain harvoin ”kyvykkyyttä ja moraalista erinomaisuutta”. Harvardin professori Carl J. Friedrich huomauttaa, että ”1700-luvun aristokraattisessa Englannissa eliittiin kuuluminen perustui pääasiassa syntyperään ja rikkauksiin. Sama piti paikkansa Venetsiasta.” Hän lisää: ”Joissakin maissa, kuten 1700-luvun Preussissa, eliittiin kuuluminen perustui syntyperään ja sotilaalliseen rohkeuteen.”
Ajatus siitä, että ’parempien ihmisten’ hyvät ominaisuudet siirtyivät heidän jälkeläisilleen, selittää menneiden aikojen monarkkien avioliittokäytännön. Keskiajalla vallitsi ajatus biologisesta paremmuudesta. Avioituminen aatelittoman kanssa oli perheen jalosukuisuuden heikentämistä, jumalallisen lain rikkomista. Kuninkaiden oli pakko avioitua vain jalosukuisten kanssa. Ajatus biologisesta paremmuudesta antoi myöhemmin tilaa järkevämmälle oikeutukselle – paremmuudelle, joka perustui parempaan koulutukseen, parempiin mahdollisuuksiin, lahjoihin tai saavutuksiin.
”Aateluus velvoittaa” -periaatteen tarkoituksena oli taata aristokratioiden toimivuus. ”Aateluus velvoittaa” merkitsee kirjaimellisesti ”ylhäiseen yhteiskuntaluokkaan tai syntyperään liittyvää velvoitusta kunnialliseen, ylevämieliseen ja vastuuntuntoiseen käyttäytymiseen”. ”Paremmuutensa” vuoksi jalosukuisten velvollisuutena oli palvella muiden tarpeita vastuuntuntoisesti. Tällainen periaate esiintyi muun muassa antiikin Spartassa vallinneessa aristokratiassa, jossa sotilaiden oli pantava muiden edut omiensa edelle, sekä Japanissa sotilasluokan, samuraiden, keskuudessa.
Aristokratiat todetaan vajavaisiksi
Aristokraattisen hallinnon epätäydellisyys on helposti osoitettavissa. Alkuaikoina Roomassa kelpuutettiin ainoastaan patriisit, ylhäistä syntyperää olevat ihmiset, Rooman senaatin jäseniksi. Tavallisia kansalaisia (plebeijit) ei kelpuutettu. Mutta sen sijaan että senaatin jäsenet olisivat olleet ”kyvykkyyttä ja moraalista paremmuutta” edustavia miehiä, mikä oli Kungfutsen hallitsijoille asettama vaatimus, heistä tuli kasvavassa määrin turmeltuneita ja sortavia. Seurauksena oli sisäisiä riitoja.
Toistuvista uudistuskausista huolimatta senaatin oligarkia jatkui hellittämättä ainakin siihen saakka, kun Julius Caesar perusti diktatuurin muutamaa vuotta ennen vuonna 44 eaa. tapahtunutta salamurhaansa. Hänen kuolemansa jälkeen aristokraattinen hallitustapa astui jälleen voimaan, mutta vuoteen 29 eaa. mennessä se oli syrjäytetty jälleen. Aiemmin lainatussa tietosanakirjassa sanotaan: ”Lisääntyneen vallan, vaurauden ja Rooman maantieteellisen laajenemisen myötä aristokratiasta oli tullut turmeltunut oligarkia, ja se, että se oli menettänyt kansalaishenkensä, näkyi yhteiskunnan kunnioituksen häviämisenä. Sen luhistuminen oli alku ehdottomalle monarkialle.” – Collier’s Encyclopedia.
Seuraavat noin 1200 vuotta aristokraattiset hallitukset, joita kyllä nimitettiin monarkioiksi, olivat vallalla Euroopassa. Aikanaan monet poliittiset, taloudelliset ja kulttuurissa tapahtuneet muutokset vähitellen muokkasivat tätä järjestelmää. Mutta koko tuon ajan eurooppalainen aristokratia säilyi voimakkaana ja pystyi säilyttämään maaomaisuutensa ja lujan otteensa sotilasvirkoihin, samalla kun siitä tuli yhä enemmän yhteiskunnan loinen, tuhlaavainen, pöyhkeä ja kevytmielinen.
1780-luvulla aristokratia kärsi ankaran iskun. Ranskan Ludwig XVI, joka huomasi olevansa taloudellisessa ahdingossa, pyysi Ranskan aristokratian jäseniä luopumaan joistakin verotuksellisista etuisuuksistaan. Mutta sen sijaan että he olisivat tukeneet kuningasta, he käyttivät hyväkseen hänen vaikeuksiaan siinä toivossa, että voisivat heikentää monarkiaa ja saada takaisin osan aiemmin menettämästään vallasta. ”Tyytymättöminä kuninkaan tapaan hallita kansaa aristokratian hyväksi se [aristokratia] pyrki siihen, että aristokratia hallitsisi kansaa aristokratian hyväksi”, selittää Herman Ausubel, Columbian yliopistossa toimiva historian professori. Tällainen asenne osaltaan joudutti vuoden 1789 Ranskan vallankumousta.
Nämä tapahtumat Ranskassa saivat aikaan tärkeitä muutoksia, joiden vaikutus tuntui kaukana sen rajojen ulkopuolella. Aristokratia menetti erikoisetunsa, feodaalijärjestelmä poistettiin, ihmisoikeuksien julistus hyväksyttiin, samoin perustuslaki. Lisäksi hyväksyttiin asetus rajoittamaan papiston valtaa.
Harvainvalta – vaikka harvojen ajateltiinkin olevan parhaita – oli punnittu enemmistön vaa’alla, ja se oli havaittu vajavaiseksi.
”Parhaat” löydetään lopulta
Se ilmeinen tosiasia, että ”parhaat” eivät aina elä nimensä mukaisesti, tähdentää yhtä ”parhaiden hallituksen” pahimmista heikkouksista, nimittäin sitä, että on vaikea päättää, ketkä todella ovat ”parhaita”. Tarvitaan muutakin kuin vain sitä, että on rikas, ylhäistä syntyperää tai että kykenee sotimaan urhoollisesti, jotta voisi täyttää ne vaatimukset, joita edellytetään niiltä jotka ovat kyvykkäimpiä hallitsemaan.
Ei ole vaikeaa saada selville, keitä ovat parhaat lääkärit, kokit tai suutarit. Me vain tarkastelemme heidän työtään tai työnsä tuloksia. ”Hallitsemisen ollessa kyseessä tilanne ei kuitenkaan ole niin helppo”, huomauttaa professori Friedrich. Vaikeus on siinä, että ihmiset ovat eri mieltä siitä, millainen hallituksen pitäisi olla ja mitä sen pitäisi tehdä. Lisäksi hallituksen päämäärät muuttuvat jatkuvasti. Niinpä Friedrich sanookin: ”Se, ketkä ovat eliittiä, jää melko epäselväksi.”
Jotta ”parhaiden hallitus” osoittautuisi todella parhaaksi, jonkun sellaisen, jolla on yliluonnollista tietoa ja joka on erehtymätön päätöksenteossa, täytyisi valita tuo eliitti. Valittujen tulisi olla yksilöitä, jotka horjumatta säilyttävät moraalisen nuhteettomuutensa ja ovat täysin omistautuneita hallituksensa muuttumattomien päämäärien toteuttamiseen. Heidän halukkuutensa panna toisten hyvinvointi omansa edelle tulisi olla vailla epäilystä.
Raamattu osoittaa, että Jehova Jumala on valinnut juuri tällaisen luokan – Poikansa Jeesuksen Kristuksen ja joitakin hänen uskollisia seuraajiaan – ja on nimittänyt heidät hallitsemaan maata tuhat vuotta. (Luukas 9:35; 2. Tessalonikalaisille 2:13, 14; Ilmestys 20:6) Erehtymättöminä kuolemattomina henkiluomuksina – ei erehtyväisinä ihmisinä – Kristus ja hänen hallitsijatoverinsa tulevat siunaamaan maata runsaasti pysyvällä rauhalla, turvallisuudella ja onnellisuudella, ja he palauttavat ihmiskunnan täydellisyyteen. Voisiko mikään ihmishallitus – edes ”parhaiden hallitus” – tarjota enempää?
[Tekstiruutu s. 26]
Nykyajan oligarkia
”Oligarkkisia suuntauksia – – on havaittavissa pitkälle kehittyneiden poliittisten järjestelmien kaikissa suurissa byrokraattisissa rakenteissa. Nyky-yhteiskunnan ja sen hallitsemisen kasvava monimutkaisuus sysää yhä enemmän valtaa hallintoviranomaisten ja asiantuntijakomiteoiden käsiin. Perustuslaillisissakaan hallituksissa ei ole saatu täysin tyydyttävää vastausta siihen, miten nämä byrokraattiset päätöksentekijät voidaan saada vastuuseen teoistaan ja miten heidän valtaansa voidaan tehokkaasti rajoittaa vaarantamatta samanaikaisesti poliittisen päätöksenteon tehokkuutta ja järkevyyttä.” – The New Encyclopædia Britannica.
[Kuva s. 25]
Aristoteles uskoi, että aristokratia ja demokratia yhdistettyinä saisivat aikaan parhaimman hallituksen
[Lähdemerkintä]
Ateenan arkeologinen kansallismuseo