Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • g90 22/8 s. 21-24
  • ”Minulle sanottiin, etten enää milloinkaan kävelisi!”

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • ”Minulle sanottiin, etten enää milloinkaan kävelisi!”
  • Herätkää! 1990
  • Väliotsikot
  • Samankaltaista aineistoa
  • Ensimmäinen reaktio
  • On kohdattava haaste
  • Vaikeuksista selviytyminen
  • Mitä voidaan tehdä?
  • Apua saatavilla
  • Todellinen parantuminen
  • Takaiskujen yli asettamalla uusia tavoitteita
    Herätkää! 2001
  • ”Nähkää minut älkääkä pyörätuolia!”
    Herätkää! 1984
  • Vammainen kykenee ajamaan
    Herätkää! 1996
  • Lumi ei estä raamatuntutkistelua
    Herätkää! 1970
Katso lisää
Herätkää! 1990
g90 22/8 s. 21-24

”Minulle sanottiin, etten enää milloinkaan kävelisi!”

ED JOUTUI 20-vuotiaana vakavaan auto-onnettomuuteen. Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, hän ei pystynyt nousemaan ylös. Hän tajusi, että hän oli halvaantunut mutta ajatteli, että se olisi vain tilapäistä. Ed muisteli, mitä tapahtui myöhemmin sairaalassa: ”Minulle sanottiin, etten enää milloinkaan kävelisi!” Hän oli halvaantunut rinnasta alaspäin.

”Olin musertunut, kun poikani loukkaantui”, kertoi Edin isä muistellessaan menneitä. ”Hän oli terve, nuori mies, mutta nyt hän ei voinut enää kävellä. Se kerrassaan pysäytti hänen elämänsä armotta.” Ed oli kokoaikainen sananpalvelija eli tienraivaaja, kuten Jehovan todistajat heitä kutsuvat.

Muuan toinen parikymmenvuotias nuori mies, Bill, sukelsi leikkisästi tyrskyihin ja löi päänsä hiekkasärkkään. Siinä silmänräpäyksessä hän menetti liikuntakykynsä eikä pystynyt enää hengittämään. Lähellä olleiden ystäviensä ansiosta Bill ei hukkunut. Hän halvaantui kuitenkin kaulasta alaspäin. Lääkärit sanoivat Billille, ettei hänkään enää milloinkaan kävelisi.

Ensimmäinen reaktio

”Olisin halunnut tehdä itsemurhan”, Bill tunnusti, ”mutta sairaalan sängyssä maatessani en voinut.” Bill oli ollut Vietnamin sodassa, ja hän suunnitteli lentäjän uraa. Kun hän loukkaantui vuonna 1969, kaikki hänen unelmansa särkyivät, eikä hän nähnyt mitään syytä elää.

Kun Edille kerrottiin, että hän jäisi pysyvästi halvaantuneeksi, hänen ensireaktionsa oli erilainen. ”En masentunut, koska uskoin niihin Jumalan lupauksiin, joista kerrotaan Raamatussa. Tajusin, että tällä hetkellä tilani jäisi ehkä tällaiseksi mutta se ei olisi pysyvä tila.” Koska Edillä on tämä toivo, hän on kyennyt tulemaan toimeen vammaisuutensa kanssa nyt yli 25 vuoden ajan.

On kohdattava haaste

Toisaalta Bill ei tiennyt Jumalan lupauksista. Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotakin, mikä sai hänet ryhdistäytymään.

Oltuaan kahdeksan kuukautta vain sairaalaosastolla Bill työnnettiin pyörätuolissa pesuhuoneeseen, jotta mieshoitaja ajaisi hänen partansa. ”Kun katsoin peiliin”, hän sanoi, ”en tuntenut itseäni!”

Bill oli ollut vahva, 90-kiloinen ja 185-senttinen mies, mutta nyt hän oli vain 40 kiloa painava luuranko. Hän kieltäytyi uskomasta, että peilikuva oli tosiaan hänen. Tämä kokemus sytytti hänessä taistelutahdon ja halun hyväksyä vammaisuutensa tuoma haaste. ”Ensimmäinen vuosi vammautumisesi jälkeen on kriittistä aikaa”, Bill sanoo, ”sillä juuri silloin päätät, mihin suuntaan aiot lähteä.”

Vaikeuksista selviytyminen

Ed ei ole mikään herkkähermoinen ihminen, mutta hän myöntää kokeneensa myötä- ja vastoinkäymisiä tunne-elämässään. ”Toisinaan en voi tehdä yksinkertaisiakaan asioita, kuten ojentaa kättäni tarttuakseni johonkin, ja saatan masentua”, Ed selittää.

Billin mielestä kaikkein vaikeinta on se, kun ruumis on vajavainen ja aivot toimivat silti normaalisti. ”On kuin suihkumoottorin nopeudella kulkeva mieli olisi pantu ruumiin härkävankkureihin”, hän sanoo.

Selkäydinvammoihin liittyy myös fyysisiä lisävaivoja, esimerkiksi se, ettei pysty hallitsemaan virtsaamista eikä ulostamista, sekä makuuhaavoja ja hengitysvaikeuksia. Edillä on ollut munuaisvaivoja vammautumisestaan lähtien, ja aika ajoin hän on 6–7 päivää 40 asteen kuumeessa. Billistä on erittäin turhauttavaa, kun hän ei pysty hallitsemaan virtsaamistaan eikä ulostamistaan. Hän sanookin: ”Siihen ei totu koskaan, että on ruumiiltaan kuin pikkulapsi.”

Ed kannustaa kaikkia vammaisia tulemaan mahdollisimman itsenäisiksi. ”Yritä parhaasi mukaan toimia omin voimin, niin suoriudut paremmin”, hän sanoo. Siksi sairaalasta päästyään hän ensimmäiseksi asennutti autoonsa käsikäyttöiset hallintalaitteet, niin että hän pystyi ajamaan autoa. Nykyisin Ed käyttää jopa erikoisvarusteista kuorma-autoa työskennellessään menestyvässä kiinteistöhuoltoyhtiössään.

”Yritä unohtaa vammaisuutesi”, Bill neuvoo, ”käy työssä ja vietä mahdollisimman normaalia elämää. Jos et käyttäydy kuin vammainen, ihmiset eivät kohtele sinua vammaisena.” Bill toimii sanojensa mukaisesti. Hän on hoitanut menestyksellisesti omistuksessaan olevaa liikeyritystä ja kulkenut ympäriinsä pienellä sähköautollaan, pyörätuolissaan ja kainalosauvoillaan.

Mitä voidaan tehdä?

Yhden vammaisen tiellä olevan esteen voitaisiin sanoa olevan niiden ajatuksissa, jotka eivät ole vammaisia. Tämä este voidaan parhaiten raivata pois tieltä osoittamalla ymmärtäväisyyttä. Vammaiset haluavat osakseen samanlaista huomaavaisuutta ja ymmärtämystä kuin sellainenkin, jolla ei ole fyysisiä heikkouksia.

Jotkut näyttävät tuntevan olonsa uhatuksi tai epämukavaksi kohdatessaan jonkun vammaisen. Bill sanoo: ”Itse asiassa me kaikki olemme puutteellisia jollain tavoin. Toiset ovat vain puutteellisempia kuin toiset.” Vammaiset ovat vain ihmisiä, jotka eivät jostain syystä pysty esimerkiksi kävelemään, näkemään tai kuulemaan niin kuin muut ihmiset. On tärkeää, että pidämme mitä tahansa heikkoutta tilanteena ja näemme koko ihmisen.

”Arvostan sitä, kun ihmiset suhtautuvat minuun niin kuin kehen tahansa muuhunkin”, sanoi Ed. ”Katsokaa minua. Älkää katsoko pyörätuoliani.” Sitten hän kertoi erään tapauksen, joka oli sattunut, kun hän ja hänen vaimonsa olivat ravintolassa. ”Tarjoilijatar otti ensin vaimoni tilauksen ja kysyi sitten häneltä, eikä minulta, mitä minä halusin. Minä en ole kuuro! Minä en vain voi kävellä.”

Ed selittää: ”Monet ihmiset haluavat olla huomaavaisia vammaisille, mutta he eivät tiedä, mitä pitäisi tehdä.” Hänen neuvonsa kuuluu: ”On parasta odottaa ja ottaa selvää, mitä voit tehdä, ennen kuin ryntäät tekemään jotain.”

Kysy siis ensin: ”Saanko auttaa?” Tai: ”Olisiko minusta mitään apua?” Älä oleta ilman muuta, että vammainen haluaa apuasi; hän ei ehkä haluakaan.

Bill neuvoo: ”Suurin kohteliaisuus vammaiselle on, että pidät häntä normaalina, suhtaudut häneen niin kuin suhtautuisit kehen tahansa muuhunkin.” On totta, että joistakuista tämä saattaa tuntua vaikealta. Heidän ja vammaisten välillä voi olla jokin henkinen tai tunneperäinen este. Kuitenkin mitä enemmän opimme tuntemaan heitä yksilöinä, sitä vähemmän ajattelemme heidän vammaisuuttaan.

Ed, joka on ollut samassa Jehovan todistajien seurakunnassa useita vuosia, selittää: ”Useimmat ystävät eivät ajattele minua vammaisena. Itse asiassa ollessamme julkisessa saarnaamistyössämme he lähettävät minut uusintakäynnille taloon, jossa on kymmenen kerrosta portaita! Silloin menen takaisin ja pyydän heitä lähettämään sinne jonkun toisen.”

Onko Ed järkyttynyt, kun hänen ystävänsä unohtavat hänen fyysiset rajoituksensa? Päinvastoin. Hän kertookin: ”On suurenmoista, kun he ajattelevat, etten tarvitse lainkaan apua. Arvostan sitä, koska silloin minusta tuntuu, että heidän mielestään en ole vammainen, vaan aivan tavallinen ihminen.”

Apua saatavilla

Viime vuosina on monissa maissa tapahtunut paljon kehitystä avun järjestämisessä fyysisesti vammaisille. Heidän ulottuvillaan on koko joukko järjestöjä, välineitä ja palveluja, jotka auttavat heitä viettämään itsenäistä elämää. Monissa paikoissa ei tarvitse muuta kuin katsoa paikallisesta puhelinluettelosta tietoja näistä järjestöistä ja palveluista.

Monet julkiset rakennukset ja tilat on nykyään suunniteltu vammaisten tarpeet huomioon ottaen. Jotkut lentoyhtiöt ja matkatoimistot tarjoavat erikoismatkoja vammaisille. Nykyään neliraajahalvaantuneet voivat nauttia liikkumavapaudesta erikoisvarusteisilla henkilö- ja pakettiautoilla.

Nykytekniikan avulla, joka joissakin tapauksissa on mahdollistanut vahingoittuneiden hermojen kiertämisen, jotkut halvaantuneet ovat saaneet liikuntakykynsä takaisin. Tri J. Petrofsky, uraauurtava tutkija tuolla alalla, myöntää kuitenkin, että ihmiset elättelevät ehkä vääriä toiveita tällaisen tekniikan suhteen. He saattavat alkaa uskoa, että sen avulla kaikki halvaantuneet pystyvät jälleen kävelemään. Tri Petrofsky sanoo: ”Ei voida tehdä muuta kuin olla rehellisiä ja yrittää kertoa heille täsmällisesti tuon tutkimustyön nykytilanne. Mehän emme paranna mitään.”

Todellinen parantuminen

Aikanaan kaikki fyysiset vammat kuitenkin todella parannetaan pysyvästi. Tämä varma toivo mahdollisuudesta pystyä jälleen kävelemään on antanut Edille voimia ja auttanut häntä tulemaan toimeen vammaisuutensa kanssa kaikki nämä vuodet. Raamattu lupaa: ”Sokeain silmät [avautuvat] ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa.” – Jesaja 35:5, 6.

Kaikenlaisen raihnaisuuden parantaminen toteutetaan täällä maan päällä, kun Jumalan valtakunta syrjäyttää kaikki ihmishallitukset. (Daniel 2:44) Jumalan valtakunta, jota Kristus opetti seuraajansa rukoilemaan, tuo todella tullessaan uuden maailman, jossa toteutuu myös seuraava Raamatun lupaus: ”Yksikään asukas [ei] sano: ’Minä olen vaivanalainen’.” – Jesaja 33:24; Matteus 6:9, 10.

Silloin kun Billin onnettomuus tapahtui, hän ei ollut selvillä näiden Raamatun lupausten merkityksestä, vaikka hän olikin aina kunnioittanut syvästi Raamattua. Vammaisuutensa viiden ensimmäisen vuoden kuluessa hän alkoi käyttää paljon huumeita. ”Olin käyttänyt huumeita Vietnamissa paetakseni kauhuja”, hän sanoo, ”ja myöhemmin käytin niitä kestääkseni pyörätuolielämää.”

Vuonna 1974 Jehovan todistajat kuitenkin auttoivat Billiä, ja hän alkoi uskoa, että Raamattu pitää todella paikkansa ja että sen lupaukset ovat täysin luotettavia. ”Tuosta ajasta lähtien ikään kuin suomukset putosivat silmistäni!” hän sanoi. Seitsemän kuukautta myöhemmin Bill vihki elämänsä Jehova Jumalalle, ja pian hän ja hänen vaimonsa aloittivat yhdessä kokoaikaisen sananpalveluksen tienraivaajina.

Miettiessään menneitä kokemuksiaan Bill tunnustaa, että hänen onnettomuutensa ja sitä seurannut vammaisuus olivat tuskallisia. ”Mutta olen hyötynyt vammasta erittäin paljon”, hän tähdentää. Miten hän voi sanoa noin?

”Epäilen, olisinko tosi kristitty nykyään, ellen olisi vammainen”, hän selittää. ”Ennen olin liian ylpeä, liian kunnianhimoinen, enkä luultavasti olisi pysynyt yhdessä paikassa kyllin kauan ottaakseni vastaan kristillisen sanoman.”

Niinpä nyt Billillä on Edin tavoin luja usko siihen, että pian tulevassa Jumalan uudessa maailmassa hänen ruumiinsa on taas täysin kunnossa. Tilanteen näennäisestä toivottomuudesta huolimatta kenellä tahansa vammaisella voi olla tuo sama luottamus Jumalan voimaan parantaa. Tällaisen ihmisen sydäntä voi rohkaista päivittäin seuraava vakuutus: ”Tiedän, että tulen jälleen kävelemään!” – Lähetetty.

[Kuva s. 23]

Vammaisuudestaan huolimatta Ed osallistuu täysin määrin kristilliseen sananpalvelukseen

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2026 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa