Lentävä lääkäri pelastaa elämää takamailla

Herätkää!-lehden Australian-kirjeenvaihtajalta

SEURAAVANLAINEN tapaus sattui yli 80 vuotta sitten 1900-luvun alkupuolella. Jimmy, nuori karjafarmari, oli katsomassa karjaa kaukana Länsi-Australian pohjoisosassa sijaitsevan Hall’s Creekin lähellä. Yhtäkkiä hänen hevosensa pysähtyi. Jimmy paiskautui maahan ja loukkaantui vakavasti.

Matkanteko sukui hitaasti rattailla, ja pahoin loukkaantunut nuorukainen päätyi Hall’s Creekiin, missä postikonttorin hoitaja toimi myös ”tohtorina”. Hänen ainoa suosituksensa oli kuitenkin vain se, että hän oli käynyt ensiapukurssin, ennen kuin hän oli lähtenyt Perthistä joitakin vuosia aikaisemmin. Lähin koulutettu lääkäri oli satojen kilometrien päässä.

Postimestari naputti kiireisen sähkösanoman, mutta sai vain tietää, että lääkäri oli kutsuttu muualle eikä ehkä tulisi takaisin moneen päivään. Epätoivoissaan postimestari sähkötti sen jälkeen lääkärille, joka oli opettanut hänelle ensiapua Perthissä – yli 3200 kilometrin päässä. Lennätinlinjaa pitkin lääkäri antoi ohjeita vaihe vaiheelta. Kovasti vapisten postimestarin onnistui suorittaa alkeellinen leikkaus loukkaantuneelle karjafarmarille käyttämällä terävän veitsen lisäksi partaveistä.

Lääkäri lähti heti Perthistä pitkälle matkalle Hall’s Creekiin. Tähän syrjäiseen maalaiskaupunkiin pääseminen vei häneltä kaksitoista ja puoli päivää hänen matkustaessaan ensin karjaveneellä Länsi-Australian rannikkoa pohjoiseen, sitten epätasaisia teitä autolla ja lopulta hevosella ja rattailla. Lääkäri raahautui postikonttoriin uupuneena. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: ”Kuinka potilas voi?”

”Hän kuoli eilen”, sanoi postikonttorin hoitaja surullisena.

Tämänkaltaiset sydäntä särkevät kokemukset saivat monet ajattelevat ihmiset painiskelemaan Australian takamaiden suurimman haasteen – välimatkan – kanssa. Miten pikaista lääkärinapua tarvitsevien ihmisten luokse voitaisiin hätätapausten sattuessa päästä nopeasti?

Välimatkan voittaminen

Vuosisadan vaihteessa yksinäisillä takamailla asuvien ihmisten edessä oli vaikea tilanne. 1,8 miljoonan neliökilometrin suuruisella alueella, joka vastaa suunnilleen kolme kertaa Ranskan kokoista aluetta, oli ainoastaan kaksi lääkäriä. Jotkut alkoivat kuitenkin mielessään muodostaa kuvaa ajasta, jolloin koko takamaiden alueen kattaisi terveydenhoitoverkosto. Miten? Käyttämällä sekä lentokoneita, radioita että lääkkeitä. Eräs mies sanoikin selvästi: ”Vaihtoehtona on joko lentokone tai hauta.”

Tuolloin lentämistä oli kokeiltu tuskin lainkaan, sen turvallisuus oli kyseenalaista, ja radiotoiminta oli vasta alkamassa. Vuosien kuluessa lentomatkustuksesta tuli kuitenkin entistä varteenotettavampi vaihtoehto ja radio kehittyi nopeasti. Edessä häämötti muuan toinen este: mistä saada sähköä radiovastaanottimen ja -lähettimen käyttämiseen takamailla. Tämä tasoitti tietä eräälle uudelle keksinnölle ...

Nerokas polkukäyttöinen radiolähetin

1920-luvun lopussa muuan nuori radiosuunnittelija keksi ajatuksen, että generaattorin saisi toimimaan, kun joku polkisi samankaltaisia polkimia kuin käytetään polkupyörässä. Tuo generaattori ei tarvinnut akkua, sitä valmistettiin kohtuuhintaan ja se mahdollisti radiolähetykset noin 500 kilometrin säteellä. Polkukäyttöistä radiolähetintä käytettiin laajalti takamailla monien vuosien ajan.

Aluksi puhuttuja sanomia ei voitu lähettää eikä vastaanottaa. Täytyi käyttää morse-sähkötyksen aakkosia pisteineen ja viivoineen. Niiden, jotka eivät tunteneet morseaakkosia oli vaikea lähettää sanomia, mutta tuo vaikeus voitettiin nerokkaan keksinnön, erityisen näppäimistön, avulla. Käyttämällä radiolähettimeen kytkettyä kirjoituskonetta taitamattomatkin kirjoittajat saattoivat nakuttaa sanomia yhdellä sormella. Esimerkiksi ”a”-kirjaimen napauttaminen sai aikaan sen, että lähetettiin morsemerkki ”ti taa” ja niin edelleen. Myöhemmin käytettiin puhelinverkoston tapaista järjestelmää, mikä teki morseaakkosten käytön tarpeettomaksi.

Lopulta polkukäyttöinen radiolähetin korvattiin uudenaikaisemmalla välineistöllä, ja käyttöön otettiin laite, joka tunnetaan yksisivukaistalähettimenä. Tällä välineistöllä uudenaikaistettiin monia asemia. Nykyään yli 2600 ala-asemien lähetin-vastaanotinta viestii säännöllisesti tällä tavalla.

Lentävästä lääkäristä tulee todellisuutta

Toukokuussa 1928 lentävä terveyspalvelu alkoi toimia. Ensimmäinen lentokone, jota käytettiin, pystyi kuljettamaan lentäjän, lääkärin, joko sairaanhoitajan tai istuma-asennossa olevan potilaan ja paarit. Yksimoottorisen de Havilland DH-50A kaksitason matkanopeus oli vain 130 kilometria tunnissa, mutta se oli hyvä alku ja vei varmasti voiton hevosesta ja rattaista! Vuonna 1941 nimi muutettiin lentäväksi lääkäripalveluksi. Sitten vuonna 1955 viralliseksi nimeksi tuli kuninkaallinen lentävä lääkäripalvelu.

Taloudellisia ongelmia oli alusta saakka, erityisesti maailmanlaajuisen talouslaman aikana 1930-luvun alkupuolella. Vähitellen saatiin kuitenkin säännöllisiä avustuksia liittohallitukselta ja osavaltioiden hallituksilta, ja rahaa tuli myös säätiöiltä yleisistä keräyksistä. Vielä nykyäänkin lentävä lääkäripalvelu toimii suurelta osin liikeyritysten ja yksityisten ihmisten antamien lahjoitusten varassa, sillä vaikka takamaiden potilaiden odotetaankin maksavan käynneistä ja hoidosta, ne rahasummat, joita he voivat antaa, ovat tuskin muuta kuin nimellinen korvaus koituneista kuluista.

Joitakin alkuaikojen vaaroja

Nykyään uudenaikaiset lentokoneet ja laitteet ovat tehneet lentämisestä paljon helpompaa ja turvallisempaa, mutta alkuaikoina lentäjät vaaransivat henkensä laskeutuessaan syrjäisiin takamailla sijaitseviin paikkoihin. Monet laskeutumiskentät olivat epätasaisia eivätkä tarpeeksi pitkiä turvallisiin laskuihin ja nousuihin. Lentäjän täytyi usein lentää matalalla ja kierrellä laskeutumiskentän ympärillä pelästyttääkseen hevosia, kenguruja, nautakarjaa, lampaita ja jopa emuja, ennen kuin hän pääsi laskeutumaan. Kun oli tarpeellista laskeutua yöllä, täytyi sytyttää kömpelöitä kotitekoisia merkkivaloja. Myöhemmin kun autoja ja kuorma-autoja alkoi olla enemmän, niiden etulyhtyjä käytettiin valaisemaan ”kiitoratoja”.

Noina varhaisina aikoina suunnistaminen oli toisinaan haaste. Epäluotettavien karttojen vuoksi, tai sen takia ettei niitä ollut lainkaan, lentäjien täytyi usein tunnistaa maamerkit ilmasta käsin – kenties puuryhmä, raja-aita, peltotie, lammikko tai joki.

Vain kahden tunnin päässä

Vuosien kuluessa lentävä lääkäripalvelu laajeni, niin että nykyään ympäri Australian hajallaan sijaitsevia takamaita on 13 avustusasemaa sekä yksi asema Tasmaniassa. (Ks. karttaa.) Joka asemalla on aina käytettävissä yksi lentävä lääkäri, ja joillakin suuremmilla avustusasemilla saattaa olla kolme lääkäriä tai vieläkin useampia. Paikalla on aina yksi lentäjä, ja joillakin asemilla on jopa kolme lentäjää valmiina. Sairaanhoitajia saadaan tavallisesti avustusasemien lähellä sijaitsevista paikallisista sairaaloista.

Nykyään on käytössä 32 lentokonetta, jotka tekevät keskimäärin 6500 lentoa vuodessa ja kuljettavat vuosittain yli 9000 potilasta sairaaloihin. Lisäksi noin 90000 potilasta kääntyy lentävän lääkärin puoleen ja saa häneltä hoitoa. Tämä takamaiden perusteellinen palveleminen merkitsee sitä, että lentävä lääkäri voi päästä kenen tahansa Australiassa asuvan potilaan luo kahdessa tunnissa.

Jopa hammashoitoa ja apua sydänsairauksiin

Nykyään voidaan jopa Australian harvaan asuttujen takamaiden asukkaiden hampaat tarkastaa säännöllisesti, ja he voivat saada asiantuntevaa hammashoitoa. Lentävä lääkäri ei itse hoida hampaita, vaan niitä hoitavat hammaslääkärit, jotka matkustavat säännöllisesti lentolääkäripalvelun koneissa. Joka vuosi 5000–6000 potilasta saa hoitoa vierailevilta hammaslääkäreiltä.

Entä miten sydänsairauksia hoidetaan? Australasian Post -lehdessä kerrotaan eräästä iäkkäästä naisesta, joka asui Uudessa Etelä-Walesissa sijaitsevassa pienessä Tibooburrassa (150 asukasta). Hänen sydämenlyöntinsä tarkastettiin radion välityksellä. Lähin lentävän lääkärin asema oli 340 kilometrin päässä Broken Hillissä. Kun potilaalle alkoi tulla rintakipuja, eivätkä ne lakanneet, hänet kytkettiin elektroniseen laitteeseen, joka välitti hänen sydämestään sähkösignaaleja Broken Hillissä sijaitsevaan sairaalaan, niin että hänelle voitiin määrätä hoitoa.

Ainutlaatuista palvelua

Australian lentävä lääkäripalvelu on tosiaan ainutlaatuinen, mitä tulee siihen alueeseen, jonka se kattaa, ja siihen, miten se on käytettävissä. Joissakin muissa maissa on kuitenkin samanlaisia järjestelyjä niistä huolehtimiseksi, jotka elävät harvaan asutuilla alueilla. Esimerkiksi Kanadassa on tehokkaita lentoambulanssipalveluja. Niihin kuuluu Saskatchewassa toimiva lentoambulanssipalvelu, joka otettiin käyttöön vuonna 1947. Itä-Afrikka on hyötynyt englantilaisten ja amerikkalaisten yhteishankkeesta vuodesta 1961 lähtien.

Australian lentävä lääkäripalvelu erottuu kuitenkin laajuudeltaan muista, sillä se kattaa yli kaksi kolmasosaa tästä valtavasta lähes 7770000 neliökilometrin suuruisesta maasta. Missään muussa osassa maailmaa ei vielä toistaiseksi ole mitään vastaavaa.

Ei siksi ole yllättävää, että Australian kuninkaallisen lääkäripalvelun virallisessa esitteessä sanotaan lopuksi: ”Lentävä lääkäripalvelu tekee mahdolliseksi uskontoon, ihonväriin tai rotuun katsomatta ainutlaatuisen humanitaarisen palvelun, joka oli vailla edelläkävijää, kun se aloitti toimintansa yli 50 vuotta sitten, eikä sillä ole nykyäänkään mitään vastinetta maailmassa.”

[Kartta s. 18]

Lentävän lääkäripalvelun 14 avustusasemaa Australian ja Tasmanian harvaan asutuilla takamailla (Ks. painettu julkaisu)

Mount Isa

Charters Towers

Charleville

Broken Hill

Port Augusta

Ceduna

Kalgoorlie

Meekatharra

Carnarvon

Alice Springs

Port Hedland

Derby

Wyndham

Hobart

[Kuva s. 17]

Tällaista lentokonetta käytettiin lentävän lääkäripalvelun alkuaikoina