Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

17. osa: vuodesta 1530 eteenpäin: Oliko protestanttisuus uskonpuhdistus?

”Uudistaminen ei ole samaa kuin puhdistaminen.” – Edmund Burke, Englannin parlamentin jäsen 1700-luvulla

PROTESTANTTISTEN historioitsijoiden mielestä protestanttinen uskonpuhdistus ennallisti aidon kristillisyyden. Toisaalta katoliset oppineet sanovat sen johtaneen teologiseen erehdykseen. Mitä uskonnonhistorian taustapeili sitten paljastaa? Oliko protestanttinen uskonpuhdistus todella uskonpuhdistus, vai oliko se pelkästään uudistus, joka korvasi yhden turmeltuneen palvontamuodon toisella?

Jumalan sanalle annetaan erityisasema

Protestanttiset uskonpuhdistajat korostivat Raamatun merkitystä. He hylkäsivät perinteet, vaikka The Christian Century -aikakauslehden vanhempi toimittaja Martin Marty sanoo, että sadan viime vuoden aikana ”yhä useammat protestantit ovat olleet halukkaita näkemään yhteyden Raamatun ja perinteen välillä”. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa heidän ”esi-isistään uskossa”. Heille ”Raamatulla oli erityisasema, eikä perinne tai paavin auktoriteetti voinut koskaan vetää sille vertoja”.

Tämä asenne lisäsi kiinnostusta Raamatun kääntämistä, levittämistä ja tutkimista kohtaan. 1400-luvun puolivälissä – yli 50 vuotta ennen kuin uskonpuhdistuksen pyörät pantiin liikkeelle – Lutherin saksalainen ystävä Johannes Gutenberg antoi tulossa olevalle protestanttisuudelle hyödyllisen välineen. Kehitettyään irtokirjakkeita käyttävän painomenetelmän Gutenberg valmisti ensimmäisen painetun Raamatun. Luther näki tämän keksinnön tarjoavan suuria mahdollisuuksia, ja hän kutsui kirjapainotaitoa ”Jumalan viimeiseksi ja suurimmaksi lahjaksi, jonka avulla hän haluaa levittää tosi uskontoa koko maailmaan”.

Useammat ihmiset pystyivät nyt omistamaan oman Raamatun, mitä edistysaskelta katolinen kirkko ei hyväksynyt. Vuonna 1559 paavi Paavali IV määräsi, että minkäänlaista kansankielistä Raamattua ei voitaisi painaa ilman kirkon lupaa, ja tällaista lupaa kirkko kieltäytyi myöntämästä. Itse asiassa vuonna 1564 paavi Pius IV lausui: ”Kokemus on osoittanut, että jos ihmisten annetaan vapaasti lukea rahvaankielistä Raamattua, siitä on – – enemmän vahinkoa kuin hyötyä.”

Uskonpuhdistus tuotti uudenlaisen ”kristillisyyden”. Se korvasi paavin auktoriteetin yksilön oikeudella tehdä vapaasti oma valintansa. Katolisen messun sijaan tuli protestanttinen liturgia, ja pelottavien katolisten katedraalien sijaan yleensä vähemmän suurelliset protestanttiset kirkkorakennukset.

Odottamattomia hyötyjä

Historiasta voimme oppia, että alkujaan luonteeltaan uskonnolliset liikkeet saavat usein yhteiskunnallisen ja poliittisen sävyn. Näin kävi myös protestanttiselle uskonpuhdistukselle. Columbian yliopiston historian professori Eugene F. Rice jr kertoo asiasta tarkemmin: ”Keskiajalla lännen kirkko oli ollut eurooppalainen yritys. 1500-luvun alkupuoliskolla se hajosi suureksi joukoksi paikallisia aluekirkkoja – – [jotka] olivat maallisten hallitsijoiden valvonnassa.” Näin ”huipentui keskiajan pitkä kamppailu maallisen ja hengellisen vallan välillä. – – Vallan painopiste heilahti ratkaisevasti ja lopullisesti kirkolta valtiolle ja papilta maallikolle.”

Yksilöille tämä merkitsi suurempaa vapautta sekä uskonnollisissa että yhteiskunnallisissa asioissa. Protestanttisuudella, toisin kuin katolisuudella, ei ollut mitään keskuselintä, joka olisi valvonut oppeja tai tapoja, minkä vuoksi vallalla oli hyvin kirjava joukko uskonnollisia käsityksiä. Tämä puolestaan vähitellen edisti sellaisen uskonnollisen suvaitsevaisuuden ja vapaamielisen asenteen kehittymistä, joka uskonpuhdistuksen aikaan ei ollut vielä mahdollinen.

Suurempi vapaus päästi valloilleen aikaisemmin käyttämättömänä olleita voimia. Joidenkuiden mukaan juuri tällaista ärsykettä tarvittiin sysäyksen antamiseksi niille yhteiskunnallisille, poliittisille ja teknisille kehitysvaiheille, jotka toivat meidät nykyaikaan. Protestanttinen työmoraali ”siirrettiin sekä hallituksen toimintaan että jokapäiväiseen elämään”, kirjoittaa edesmennyt Theodore White. Hän määritteli tämän ”siksi uskontunnustukseksi, että ihminen on Jumalan edessä suoranaisesti vastuussa omastatunnostaan ja teoistaan ilman pappien väliintuloa tai puolestapuhujana toimimista. – – Jos mies työskentelisi ahkerasti, kyntäisi peltonsa kunnolla, ei laiskottelisi eikä vetelehtisi ja huolehtisi vaimostaan ja lapsistaan, niin joko kohtalo tai Jumala palkitsisi hänen ponnistelunsa.”

Pitäisikö näiden protestanttisuuden myönteisiltä vaikuttavien piirteiden sokaista meidät sen puutteilta? Protestanttinen uskonpuhdistus soi myös ”tilaisuuden valtavien epäkohtien ilmaantumiselle”, sanotaan teoksessa Encyclopædia of Religion and Ethics ja lisätään: ”Jesuiittojen ja inkvisition aikakausi päättyi – –, mutta sitä seurasi jotakin vielä alhaisempaa. Jos keskiajalla oltiinkin vilpittömän tietämättömiä monista asioista, niin nykyään monet asiat ovat järjestelmällistä valhetta.”

”Järjestelmällistä valhetta” – missä suhteessa?

Se oli ”järjestelmällistä valhetta”, koska protestanttisuus lupasi puhdistuksia oppijärjestelmään, mutta ei tehnytkään niitä. Oppikysymysten valheellisuuden sijasta usein kirkon politiikka nostatti uskonpuhdistajien vihan. Protestanttisuus suurimmaksi osaksi säilytti katolisuudessa olleet pakanuuden turmelemat uskonnolliset käsitykset ja tavat. Miten? Huomattavana esimerkkinä on kolminaisuusoppi, joka on pääperuste protestanttisen Kirkkojen maailmanneuvoston jäseneksi pääsemiselle. Tästä opista pidetään erittäin lujasti kiinni, vaikka The Encyclopedia of Religion -teos myöntää ’eksegeettien ja teologien olevan nykyään yhtä mieltä siitä, että Raamatussa ei missään nimenomaisesti opeteta tätä oppia’.

Puhdistiko protestanttisuus kirkon turmeltuneen hallitusjärjestelmän? Ei. Sen sijaan se ”omaksui vallankäyttömalleja keskiajan katolisuudesta”, sanoo Martin Marty, ja ”yksinkertaisesti erkani roomalaiskatolisesta kirkosta muodostaakseen protestanttisia variaatioita”.

Protestanttisuus lupasi myös palauttaa ”ykseyden uskossa”. Tämä raamatullinen lupaus jäi kuitenkin täyttymättä, kun protestanttisuuteen kehittyi monia eripuraisia lahkoja. – Efesolaisille 4:13.

Hajanainen järjestelmä – miksi?

Nykyään, vuonna 1989, protestanttisuus on murentunut niin moniksi lahkoiksi ja kirkkokunniksi, että olisi mahdotonta saada kokonaismäärää selville. Ennen kuin laskeminen saataisiin päätökseen, olisi uusia ryhmiä muodostettu ja jotkin olisivat hävinneet.

Teos World Christian Encyclopedia on kuitenkin ryhtynyt tähän ”mahdottomaan” tehtävään jakamalla kristikunnan (vuoden 1980 tilanteen mukaan) ”20780 erilliseen kristilliseen kirkkokuntaan”, joista suurin osa on protestanttisia.a Niihin sisältyy 7889 puhtaasti protestanttista ryhmää, 10065 suurimmaksi osaksi protestanttista värilliseen alkuperäisväestöön kuuluvien uskontoa, 225 anglikaanista kirkkokuntaa ja 1345 nimellisesti protestanttista ryhmää.

Selittäessään sitä, miten tämä hämmentävä monimuotoisuus, jota kutsutaan sekä ”terveyden että sairauden merkiksi”, oikein syntyi, kirja Protestant Christianity mainitsee, että siihen ”saattaa olla syynä ihmisen luovuus ja ihmisen rajallisuus; vielä enemmän siihen saattavat olla syynä ylpeät ihmiset, jotka ajattelevat liikaa omasta elämänkatsomuksestaan”.

Miten totta se onkaan! Miettimättä riittävästi Jumalan totuutta ylpeät ihmiset tarjoavat uusia vaihtoehtoja pelastuksen, vapautuksen tai täyttymyksen saavuttamiselle. Raamattu ei tue uskonnollista pluralismia eli moniarvoisuutta.

Edistäessään uskonnollista moniarvoisuutta protestanttisuus tuntuu vihjaavan, että Jumala ei ole antanut ohjeita siitä, miten häntä tulee palvoa. Onko tällainen hämmennystä aiheuttava järjestelmä sopusoinnussa totuuden Jumalan kanssa, joka Raamatun mukaan ”ei – – ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala”? Eroaako usein kuultu protestanttinen ”käy missä kirkossa haluat” -ajattelutapa mitenkään siitä riippumattomasta ajattelusta, joka johti Aadamin ja Eevan erheelliseen uskoon ja sen jälkeen vaikeuksiin? – 1. Korinttolaisille 14:33; ks. 1. Mooseksen kirja 2:9; 3:17–19.

Raamatun erityisaseman jättäminen huomiotta

Vaikka varhaiset uskonpuhdistajat antoivat Raamatulle erityisaseman, myöhemmin protestanttiteologit panivat alulle historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ja ”siten kohtelivat Raamatun tekstiä kuten mitä tahansa muuta muinaista kirjallista tuotetta”, sanoo Marty. He eivät suoneet ”Raamatun kirjoittajien henkeytykselle mitään erityistä arvoa”.

Asettamalla Raamatun jumalallisen henkeytyksen kyseenalaiseksi protestanttiteologit jäytivät uskoa siihen, mitä uskonpuhdistajat pitivät koko protestanttisuuden perustana. Näin aukeni tie epäilylle, vapaa-ajattelulle ja rationalismille. Hyvästä syystä monet tutkijat pitävät uskonpuhdistusta nykyisen maallistumisen pääsyynä.

Mukaan politiikkaan

Edellisillä sivuilla esiin tuodut hedelmät ovat selvä todiste siitä, että yksittäisten uskonpuhdistajien ja heidän seuraajiensa mahdollisesti hyvistä aikomuksista huolimatta protestanttisuus ei ennallistanut tosi kristillisyyttä. Sen sijaan että se olisi edistänyt rauhaa kristillisen puolueettomuuden välityksellä, se sotkeutui kansallismielisyyteen.

Tämä kävi ilmi heti, kun kristikunnan jakautuminen katolisiin ja protestanttisiin kansoihin toteutui. Katoliset ja protestanttiset sotajoukot tahrasivat koko Manner-Euroopan verellä useammassa kuin kymmenessä sodassa. The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirja kutsuu niitä ”1520-luvun saksalaisen ja sveitsiläisen uskonpuhdistuksen sytyttämiksi uskonsodiksi”. Huomattavin niistä oli kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648), johon olivat syynä Saksan protestanttien ja katolilaisten väliset sekä poliittiset että uskonnolliset erimielisyydet.

Veri virtasi myös Englannissa. Vuosina 1642–1649 kuningas Kaarle I kävi sotaa parlamenttia vastaan. Koska suurin osa kuninkaan vastustajista kuului Englannin kirkon puritaanisiipeen, sotaa kutsutaan joskus puritaanivallankumoukseksi. Se päättyi kuninkaan teloitukseen ja Oliver Cromwellin alaisuudessa toimineen lyhytikäisen puritaanitasavallan perustamiseen. Vaikka tämä Englannin sisällissota ei ensi sijassa ollut uskonnollinen kamppailu, historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että ihmiset päätyivät kannattamaan jompaakumpaa osapuolta pääasiassa uskonnon perusteella.

Tämän sodan aikana tuli olemassaoloon ystävinä eli kveekareina tunnettu uskonnollinen ryhmä. Ryhmän protestanttiset ”veljet” vastustivat sitä ankarasti. Useat sadat jäsenet kuolivat vankilassa, ja tuhansia kohdeltiin nöyryyttävällä tavalla. Liike kuitenkin levisi jopa Amerikan englantilaisiin siirtokuntiin saakka, mihin William Penn sai Kaarle II:n vuonna 1681 myöntämän asiakirjan nojalla perustaa kveekarisiirtokunnan, josta tuli myöhemmin Pennsylvanian osavaltio.

Kveekarit eivät olleet ainutlaatuisia etsiessään käännynnäisiä ulkomailta, sillä muut uskonnot olivat tehneet niin jo aikaisemmin. Nyt, protestanttisen ”uudistamisen” jälkeen, katolilaiset yhdessä useiden protestanttiryhmien kanssa alkoivat kuitenkin lisätä ponnistuksiaan Kristuksen totuuden ja rauhan sanoman viemiseksi ”uskottomille”. Mutta miten ironista se olikaan! ”Uskovat”, katolilaiset ja protestantit, eivät pystyneet pääsemään sopuun jumalallisen totuuden yhteisestä määritelmästä. Ja ne eivät varmastikaan ilmaisseet veljellistä rauhaa ja ykseyttä. Kun otamme tämän tilanteen huomioon, niin mitä voitaisiin odottaa tapahtuvan, ”kun ’kristityt’ ja ’pakanat’ kohtasivat”? Lue 18. osa seuraavasta numerostamme.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 26]

Uskonpuhdistuksen varhaiset jälkeläiset

ANGLIKAANINEN KIRKKOYHTEISÖ: 25 itsenäistä kirkkoa ja 6 muuta ryhmää, joilla on sama oppi- ja hallintojärjestelmä ja liturgia kuin Englannin kirkolla ja jotka tunnustavat Canterburyn arkkipiispan nimellisen johtoaseman. Teoksessa The Encyclopedia of Religion sanotaan, että anglikaanisuus ”on säilyttänyt uskon piispojen apostoliseen seuraantoon ja pitänyt yllä monia uskonpuhdistusta edeltäneitä tapoja”. Keskeinen asema sen palvontamenoissa on kirjalla The Book of Common Prayer (Yhteinen rukouskirja), joka on ”ainoa yhä käytössä oleva uskonpuhdistuksen aikainen kansankielinen liturgia”. Yhdysvaltain anglikaanit, jotka erosivat Englannin kirkosta ja muodostivat protestanttisen episkopaalisen kirkon vuonna 1789, poikkesivat jälleen kerran perinteestä vuoden 1989 helmikuussa asettamalla virkaan anglikaanien historian ensimmäisen naispiispan.

BAPTISTIKIRKOT: 369 kirkkokuntaa (1970), jotka ovat lähtöisin 1500-luvun anabaptisteista, jotka korostivat upottamalla tapahtuvaa aikuiskastetta. Teoksessa The Encyclopedia of Religion sanotaan, että baptistit ovat ”havainneet vaikeaksi säilyttää organisatorista tai teologista ykseyttä”, ja lisätään, että ”Yhdysvaltain baptistiperhe on suuri, – – mutta kuten monissa muissakin suurissa perheissä, jotkut jäsenet eivät puhu toisille jäsenille”.

LUTERILAISET KIRKOT: 240 kirkkokuntaa (1970), jotka ylpeilevät kaikkien protestanttiryhmien suurimmalla jäsenten kokonaismäärällä. Ne ovat ”yhä melkoisen jakautuneita etnisten rajojen mukaan (saksalaiset, ruotsalaiset jne.)”, sanotaan kirjassa The World Almanac and Book of Facts 1988 ja lisätään kuitenkin, että ”suurimmat erot vallitsevat fundamentalistien ja liberaalien välillä”. Luterilaisten jakautuminen kansallisiin leireihin kävi todella ilmeiseksi toisen maailmansodan aikana, jolloin, kuten yhdysvaltalaisessa Luterilaisen teologian seminaarissa toimiva E. W. Gritsch sanoo, ”[Saksassa] pieni vähemmistö luterilaisista pastoreista ja seurakunnista vastusti Hitleriä, mutta suuri enemmistö luterilaisista joko pysyi vaiti tai oli aktiivisesti yhteistoiminnassa natsihallituksen kanssa”.

METODISTIKIRKOT: 188 kirkkokuntaa (1970), jotka ovat saaneet alkunsa John Wesleyn vuonna 1738 Englannin kirkon piirissä perustamasta liikkeestä. Hänen kuolemansa jälkeen se erkani erilliseksi ryhmäksi; Wesley määritteli metodistin ”sellaiseksi, joka elää Raamatussa esitetyn menettelytavan [metodin] mukaisesti”.

REFORMOIDUT JA PRESBYTEERISET KIRKOT: Reformoidut kirkot (354 kirkkokuntaa vuonna 1970) ovat oppijärjestelmältään kalvinistisia pikemminkin kuin luterilaisia, ja ne pitävät itseään ”reformoituna katolisena kirkkona”. ”Presbyteerinen” viittaa vanhinten (presbyteerien) johtamaan kirkon hallintojärjestelmään; kaikki presbyteeriset kirkot ovat reformoituja kirkkoja, mutta kaikissa reformoiduissa kirkoissa ei ole presbyteeristä hallintotapaa.

[Kuva s. 23]

Gutenbergin latinankielisen Raamatun kaunis sivu

[Lähdemerkintä]

By permission of The British Library

[Kuvat s. 24]

Gutenberg ja hänen irtokirjakkeita käyttävä painokoneensa

[Kuva s. 25]

John Wesley, metodistikirkon perustaja (1738)